Vaimo sai reseptinsä, sitten piti jonottaa ajanvaraukseen.
Jonossa huomasin tutun naisen; norjalaisen, jonka kanssa olen jutellut monet kerrat. Hänellä on koira, ja koiraihmisethän ovat kuin samaa perhettä.
Kysyin miten hän voi, ja nainen sanoi voivansa hyvin.
En halunnut tentanta miksi sitten oli lääkärin vastaanotolla. Sen sijaan kysyin, tiesikö hän mitä kuului toiselle norjalaiselle, Axelille. Hän kertoi, että mies oli kuollut. Kaksi viikkoa sitten.
Tieto tuntui uskomattomalta. Vaikka siihen olin voinut varautua.
Olin tuntenut Axelin siitä asti, kun muutin Aurinkorannikolle. 15 vuotta sitten. Hän oli muuttanut omaan taloonsa noin 20 vuotta sitten. Entinen hammaslääkäri vietti eläkepäiviä Etelän lämmössä.
Päivettynyt, lihaksikas Axel oli kuin malliesimerkki siitä, miksi Norja ja norjalaiset tuntuvat voittavan melkein kaiken mahdollisen hiihtourheilussa. Todellinen viikinkien perillinen, vielä yli kuusikymppisenäkin. Myös kuolleessaan jo yli seitsemänkymppisenä. Viime vuosiin asti pelaten tennistä, käyden salilla.
Axelilla oli koira, Sultan. Näin heidät lähes päivittäin. Juttelimme, puhuimme urheilusta. Me jaoimme ehkä hieman omituisen huumorintajun; heitimme herjaa. Läppää, kuten nykyisin sanotaan. Minä norjalaisista, hän suomalaisista. Tunnustin, että maastohiihdossa Suomi oli miltei kadonnut maailmankalta. Syystä, jonka kaikki tiesivät.
Mäkihypyssä oli aika, jolloin Norja putsasi pöydän. Niinpä sanoin Axelille, että syynä oli se, että heillä oli suomalainen valmentaja, joka kertoi norjalaisille, miten hypätä. Norjalaiset kun ovat vahvoja mutta eivät kovin älykkäitä, joten tarvitsevat jonkun neuvomaan...jonkun suomalaisen...
Nyt tajusin, ettei tällaista jutustelua koskaan enää tapahtuisi.
Kun joskus aikoinaan kuulin, että Axelilla oli aivokasvain, tiesin, että se voisi olla lopullista. Silti, kuulla hänen kuolleen oli shokki.
En koskaan käynyt Axelin kotona. Eikä hän meillä. Tapasin hänen vaimonsa (toisen vaimon) vain joskus kävellessämme. Emme myöskään istuneet koskaan iltaa kapakissa yhdessä. Silti haluan kutsua häntä ystäväkseni.
Ehkä jonkun mielestä on liikaa kutsua Axelia ystäväkseni. Toisaalta, mielestäni voi tuntea ihmisen koko elämän ajan, olematta koskaan todella enemmän kuin tuttava.
Axel oli hieno mies. Kaipaan häntä todella.
Nyt hän on poissa. Lepää rauhassa, Axel.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti