Saippuaa ja sarjafilmejä

Olen muutaman viikon aikana katsellut kolumbialaista saippuasarjaa nimeltä Victoria. Sarja ei ole saanut kriitikoilta kovin korkeita arvosanoja.   Eikä oikeastaan ansaitsekaan.  Eteläamerikkalaiseen tapaan näytteleminen tuntuu menevän "yli". Vai lieneekö latinalaistemperamentti vain niin vieras pohjoisen miehelle?  Sitä näyttää kanava Nova.

Sarjan päähenkilöt ovat kaikki hyvin toimeentulevia ihmisiä. Tämä on kokemukseni mukaan tavallista eteläamerikkalaisissa sarjoissa, ihmiset haluavat katsella kauniita ja rikkaita ihmisiä.


Viittäkymppiä lähestyvä nainen ihastuu itseään miltei 20 vuotta nuorempaan mieheen.  Samaan aikaan naisen aviomiehellä on meneillään työpaikkaromanssi nuoremman kolleegan kanssa. 

Tilanne johtaa avioeroon. Mutta, kuten arvata saattaa, asiat mutkistuvat.  Pääjuonen lisäksi seurataan myös monien muiden ihmisten kohtaloita. 

Juuri nyt en tiedä, miten asiat kehittyvät.  Aika näyttää. Yöuniani en silti aio menettää...

Espanjassa näytetää monia latinalaisamerikkalaisia sarjoja. Yhteinen kieli yhdistää ; lisäksi Espanjassa tehty "dubbaus" eli kielen muuttaminen paikalliseksi on tarpeetonta. Se vähentää kuluja. 

Joskus aikoinaan äitini katseli päivittäin kotonaan TV:stä Kauniita ja rohkeita. Kuten  hyvin monet naiset. Iästä riippumatta. 
Joskus kun hän oli sairaalassa (tilanne ei ollut tuolloin vakava) menimme häntä katsomaan. Kaikki mummot,  jotka eivät olleet "petin pohjilla", istuivat TV-huoneessa, seuraten sarjaa.

Itsekin katselin aikoinaan Dallasia ja Dynastiaa. Lähinnä kai silloisen vaimoni seuraksi... 

Dallasin  ja Kauniiden ja rohkeiden  henkilöhahmot tulivatkin luultavasti useimmille suomalaisille tutuiksi; Jope Ruonansuu levytti kappaleen Ritke Vorresteri (Ridge Forrester), jolla on "leuka kuin puuliiteri". Jaakko Teppo taas lauloi Pamelasta, Dallasin henkilöhahmosta. Ja kuinka J.R. on sellainen sonni joka pitäis salavoo...

Suomessa Metsoloiden sympaattiseltä lääkäriltä tulivat jotkut kuulema "oikeassa elämässä" kyselemään neuvoja...

Jotkut  sanovat, että saippuasarjojen katsominen  osoittaa, että ihmisen oma elämä ei olet tarpeeksi jännittävää. Että jotakin puuttuu.

Olen aviossa naisen kanssa, joka on elänyt lapsuutensa Irakissa. Koska hänen isänsä joutui poliittisen vainon kohteeksi (mm. koki kidutusta vankilassa), perhe joutui maanpakoon Libanoniin ja päätyi lopulta Englannin kautta Espanjaan. Isä oli ollut Irakissa menestynyt rakennusurakoitsija. Espanjassa hän joutui aloittamaan uransa uudelleen, ja menestyi. 

Vaimoni opiskeli Lontoossa, mutta päätyi lopulta isänsä firmaan Espanjasa, myyntityöhön, asuntoja kauppaamaan.

 Oma tarinani ei ole likikään   yhtä dramaattinen.  Minun lapsuuteni Suomessa oli turvallinen, koulussakaan  minua ei kiusattu. Teini-ikäkin meni ilman suurempia ongelmia. Seksuaalisuuteni kanssakaan ei vaikeuksia ollut  (mitä nyt tuntui että testosteronia oli vähintäänkin riittävästi...), tiesin olevan selkeästi ns. hetero.  

Mitä sitten tapahtui, sitä en halua jakaa.  Koska ihmiset, jotka kuuluivat elämääni, eivät ole niitä, joiden elämän tapahtumista haluaisin minulle vieraiden ihmisten tietävän. Ainoa, mitä voin sanoa on, että elämäni oli joka suhteessa varsin tavallista suomalaista elämää.

 Kun sitten  muutin Espanjaan, nousukausi oli alussa, ja vaimoni (silloin vielä tyttöystävä)  ansaitsi hyvin. Itse tein ajoittain tilapäisiä töitä. Muutaman vuoden päästä avioiduimme. Sitten ajat huononivat, vaimoni joutui työttömäksi (kuten tuhannet ihmiset kiinteistöalalla), minä sairastuin, jouduin kahteen leikkaukseen, joissa molemmissa olin kuolla ja toipuminen kesti kuukausia.
Viimein jouduin (tai pääsin) työkyvyttömyyseläkkeelle, joka maksetaan Suomesta.

Muistan yhä päivän, jolloin istuin penkillä meren rannalla. Afrikkalainen mies halusi myydä minulle jotakin. Sanoin, että minulla on kaksi euroa taskussa, eikä huomisesta tietoa. 

Sain lopulta eläkkeeen, ja vaimollekin alettiin maksaa (todella pientä)  työttömyyskorvausta.  Muutaman vuoden ajan kävimme kirpputorilla. Se helpotti tilannetta edes hieman. Pesukoneen ja tiskikoneen hajoaminen merkitsi silti miltei katastrofia. 

Taloudellinen tilanteemme on nyt onneksi  hieman parempi. 

Joskus aikoinaan  luin iäkkään suomalaisen naisen haastattelua hänen  omasta elämästään. Osa hänen perheestään meni  aikoinaan Neuvosto-Venäjälle uskoen uuteen parempaan maailmaan. Eikä heistä kuultu koskaan sen jälkeen.  Toiset perheenjäsenet jäivät Suomeen.  Ja kokivat myöhemmn mm. talvisodan kauhut.  Silti, naisen mielestä, hän ei ollut kokenut mitään todella  merkittävää elämässään.  

Mielestäni  me  ns. tavalliset ihmiset  olemme kuitenkin niitä, jotka kokevat todellisen elämän, ilman tv-ohjelmien tai elokuvien keinotekoista  dramatiikkaa.  Mutta -  jos ja kun -  elämään ei kuulu kauheuksia tai suurta dramatiikkaa, haluamme silti kokea voimakkaita tunteita.  Ja sitten  kun TV on suljettu tai palaamme elokuvista, voimme mennä petiin ilman pelkoa tai ahdistusta.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hän arvostaa turvallista, tavallista elämää.  Jännitystä  hakee mieluummin kirjoista, elokuvista tai televisiosta. Urheilukin on mitä parhainta viihdettä.  Tämän päivän action-leffoja en  halua nähdä: räjähteleviä autoja, terrorismia. Mieluummin vaikka lovey dovey- pusipusi- saippuaa...mutta pieninä annoksina. Ja jalkapalloahan  ei voita mikään!

Muuten. Katselen BBC:n Casualty- sarjaa joka viikkko. Näytetäänkö Suomessa, en tiedä. Netin kauttta voi ehkä katsella.