Huumori on vakava asia - tai ainakin joskus melko vaikea

Maailman ohuimmaksi kirjaksi ovat jotkut ehdottaneet teosta Ruotsalaiset sotasankarit.  (Ilmeisesti jotkut yhä uskovat, että se suurvalta-Ruotsi luotiin suomalaisten urhoollisuuden avulla.) 

Yhtä hyvin voisi se kirja olla Ruotsalaiset mäkihypyn olympia- ja MM-voittajat.  (Ruotsalaiset varmaan kuittaisivat tämän ehdottamalla teosta Suomalaisen jalkapallon kunniakkaimmat hetket.)

Aika paljon ääniä on saanut myös teos Saksalaisen huumorin tietosanakirja  A - Ö.

Olen tuntenut aika monta saksalaista ihmistä IRL eli ihan oikeassa elämässä, eikä heidän huumorintajussaan ole ollut mitään vikaa.

Saksalaisista kirjoista taas en menisi takuuseen.  
Olen aikaisemmin kirjoittanut blogiini mm. kirjasta Täällä pohjoisnavan alla  ja toisesta saksalaisesta teoksesta.

Näiden huumori oli kuitenkin suht. ymmärrettävää.  Jos kohta kliseistä...

Tässä suhteessa aivan omaan sarjaansa nousee kirja Happy family.

Saksalaisen David Safierin teos on erään arvostelijan mukaan "saanut koko Euroopan tikahtumaan nauruun".

No, jos esimerkiksi "anopillani on niin huono maku, että paremmassa maailmassa se olisi kielletty kuolemantuomion uhalla"  on hauska lause, niin kaikin mokomin.

Lisää hulvatonta huumoria:  "Avaisinko telkkarin? Toisaalta sieltä voisi tulla pelottavia asioita...ampumista, petoeläimiä tai kansanmusiikkia".

"Kenenkähän hengentuotosta vampyyrin antomia oikein oli? Varmaan saman vitsiniekan, joka oli suunnitellut miehen sukuelimen".

"Jos kannessa ei olisi ollut zombeja, jotka muistuttivat etäisesti Rollareiden Keith Richardsia...."

On kirjassa näiden (ja muutaman sadan muun) puujalkavitsin lisäksi ihan juonikin.

Happy Familyn pääosassa on varsin omituinen perhe.
 Epätoivoinen äiti yrittää elvyttää perhesuhteita viemällä  koko porukan hirviökostuumeissa Stephenie Meyerin kirjan julkaisutilaisuuteen.  Paluumatkalla perheen tielle osuu noita, joka taikoo heidät naamiopukujensa mukaisiksi otuksiksi: vampyyriksi, ihmissudeksi, muumioksi ja Frankensteinin hirviöksi.
Palatakseen alkuperäiseen muotoonsa heidän piti kuulema matkustaa Transilvaniaan.

Että sellaista.  
Jätin lukemisen kesken.

Saksalaisten "humoristien" hengentuotteisiin en oikein juuri nyt  jaksa uskoa. Ehkä (toivottavasti) joku osoittaa, että pitäisi.  

Saksalaista huumoria? (Enon lyhyet 4)

Jokin aika sitten kirjoitin blogiini kirjasta  Täällä pohjoisnavan alla eli saksalaisen tie ihan oikeaksi suomalaiseksi .
Se oli saksalaisen yliopisto-opettajan  kirja (luin sen e-kirjajana)  kokemuksista saksalaisena Suomessa.  

Akateeminen saksalainen ei ollut kovinkaan hauska.  Ja, tottakai, heitin ne kuluneet fraasit saksalaisesta huumorista... ja ruotsalaisista mäkihyppääjistä.

Sitten, päivänä muutamana, kuten joskus tapahtuu, huomasin ostaneeni paikallisesta divarista kirjan "Suomesta rakkaudella/ From Finland with love".
Kuten nimestä näkyy, kirja on julkaistu niin suomeksi kuin englanniksikin. 
Kirjoittaja ei kuitenkaan ole britti tai esim. amerikkalainen vaan saksalainen. Roman Schatz  on Suomessa 30 vuotta asunut, täydellistä suomea puhuva, kaksoiskansalaisuuden omistava  kirjailija/toimittaja. Moneen on mies maassa ehtinyt.

Toisin kuin esim. aikaisemmin mainitsemani Täällä Pohjoisnavan alla -kirja, Suomesta, rakkaudella ei ole mikään "kehityskertomus" vaan hauskoja pakinoita Suomesta ja suomalaisuudesta.
Ja se - ihan totta! - on hauska.

 Unohdetaan ne vitsit saksalaisesta huumorista. Tai pikemminkin sen puutteesta. Ei saksalaisessa huumorissa mitään vikaa ole.

Mutta - ihan totta - niitä ruotsalaisia mäkihypyn ja yhdistetyn mestareita, eipä tule mieleen montaa...

Roman Schatz: Suomesta rakkaudella/From Finland with Love/
WS Bookwell Oy, Juva 2005 nid.

 https://www.facebook.com/juliansbookshop/

Täällä pohjoisnavan alla eli saksalaisen tie ihan oikeaksi suomalaiseksi

 "Ostin hernekeitonhajuisen Wunderbaum-kuusen, että malttaisin odottaa rokkapäivää."

Maailman pienimmäksi kirjaksi (sivumäärältään) on aikain kuluessa ehdotettu mm. kirjoja Ruotsalaiset sotasankarit ja Ruotsalaiset mäkihypyn ja yhdistetyn menestyjät. 
Varsin paljon kannatusta on myös saanut Saksalaisen huumorin kultainen kirja.

Viime mainittu tuli mieleen, kun latasin e-kirjana   Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla – Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi (vrt. pesunkestävä).
 Mielessä kävivät Bill Brysonin hykerryttävän hauskat matkakirjat niin Iso-Britanniasta kuin Australiastakin. 

No, ehkä erona on se, että siinä, missä Bryson (turistina)  vielä näkee asiat hauskoina, Schmitz on vuosia Suomessa eläneenä jo sopeutunut maahan, eikä enää näe asioita "uusin silmin". 

Meistä suomalaista sanotaan (me itse sanomme, lähinnä?) että me haluamme aina halukkaasti tietää mitä muut meistä ajattelevat. Varmaan jokainen on kuullut sen vitsin, missä amerikkalainen, ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen menivät eläintarhaan, ja...- jaa ei? No en minä sitä aio toistaa, guuglatkaa jos ette tiedä! 

Kirjoittajan työkavereita kutsutaan nimellä (en ole vaivautunut tsekkaamaan löytyykö miehen työmaalta Tampereen Yliopistosta tämän nimisiä ihmisiä, tuskinpa. Jokainen varmaan silti tunnistaa itsensä). Joistakin ihmisistä kirjoittaja tekee melko henkilökohtaisiakin huomioita, eivätkä ne kaikki  ole todellakaan kilttejä sen enempää työtovereista kuin muistakaan, kuten vaikkapa: "vaimoni sukulaismies Mauri, hän ei ota pisaraakaan alkoholia, paitsi perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin."  Toisaalta kirjoittaja haluaa murskata myytin juopoista, hiljaisista suomalaisista. Onkohan vain vieraskorea? 

On kirjassa hyvätkin hetkensä. Taisin jopa naurahtaakin pari kertaa.  Schmitz mm. kertoo, ettei enää tee aloittelijan virheitä vaikeassa kielessä: ei sekoita sanoja vaimo ja voima, ja mikä vielä tärkeämpää, sanoja anoppi ja apina. Kustaa on nimi, kusta on verbi. Että tapaamisen ja tappamisen välillä on vissi ero. Hauska tappa vanha tuttu, naureskeltiin hurreille joskus...

Virheitäkin sattuu: tamperelaisfanit eivät varmasti milloinkaan anna kirjoittajalle anteeksi sitä, että kirjassa väitetään kaupungin kahden suurimman kiekkojoukkueen menestyneen hyvin  Mestiksessä(!).

 Pahin "puute" on mielestäni kuitenkin  kirjan eräänlainen omaelämäkerran  ja romaanin välimuoto.
Teoksessa on ilmeistä "juonta"; jotkut tapahtumien kulut tuntuvat hieman liiankin loogisilta. Elämähän ei ole loogista jatkumoa vaan perustuu pikemminkin sattumiin, ei kuitenkaan liian hyvin kokonaisuuteen sopiviin. Vai miten?

Varsinainen kirjan idea on siis tulla Oikeaksi Suomalaiseksi, ei olla saksalainen Suomessa. Siihen pääsemiseksi kirjoittaja käyttää työtovereiden ideoimana eräänlaista seitsemän kohdan ohjelmaa: hän haluaa tehdä asiat kuten suomalaiset, ne aidot, tekevät. 

 Suorituslista vuodeksi:
1. Torstaisin pitää syödä hernekeittoa. 2. Perjantaina juodaan viinaa. 3. Pitää opetella tanssimaan tangoa. 4. Laivaristeily,  joko Viroon tai Tukholmaan 5. Osallistuminen hirvenmetsästykseen tai ajelu koiravaljakolla Lapissa.  6. Pitää osata kiroilla ja nähdä unia suomeksi. 7. Suomen kansalaisuus.

Miten mies onnistuu, sen voi lukea kirjasta.
Kuten ehkä on käynyt ilmi, mikään Suuri Humoristi ei kirjoittaja mielestäni ole (mikä tuskin johtuu kansallisuudesta). Toisaalta varsinaiseksi dokumentiksi tai elämäkerraksi teos on liian kevyt.

No, ainakin monenmoisten murhamysteerioiden välissä ihan OK luettava.  Eli schön und gut...


Schmitz, Dieter Hermann
Täällä pohjoisnavan alla: matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
Atena kustannus oy 2013
 Tiedostomuoto: E-kirja (EPUB, vesileimattu)
Kirjailija: Dieter Hermann Schmitz
Kustantaja: Atena
E-kirjan julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 243
ISBN: 9789517969130


 

 

 

La cucaracha - ja kuka rahat saa?

Muusikko on ihminen joka soittaa instrumenttia tai laulaa.

Ulkoisesti hän yleensä muistuttaa paljon ns. tavallista ihmistä (homo sapiens). Ulkonäön ei kannata kuitenkaan antaa johtaa harhaan.

Muusikon lapsuus on lähellä tavanomaista. Jotkut ovat ylivilkkaita, jotkut hiljaisia. Monet kuitenkin rummuttavat pöytää tai ovat laulavinaan, pitäen mikrofonina mm. hiusharjaa tms. Näitä oireita ei vanhempien kannata kuitenkaan säikähtää.  

Jos kysymyksessä on rock-muusikko, olemukseen voi kuulua hyvin pitkät hiukset, joskus parta ja/tai pulisongit. Rockmuusikon eli rokinsoittajan instrumentti on yleensä kitara tai rummut. Henkilöä, joka rokkiorkesterissa soittaa bassoa, kutsutaan usein muusikon parhaaksi ystäväksi, mikä ei luonnollisestikaan aina pidä paikkaansa. Varsinkin rock-yhtyeissä veljekset ovat usein  toistensa suoranaisia vihollisia, jotka tuskin sietävät toisiaan, paitsi silloin, kun rahoja jaetaan.  Silloin he tappelevat kuten vain veljekset voivat.

Jazz-muusikko taas on ns. älykkö, joka vihaa yleisöä. Se kun ei yleensä tiedä (siis yleisö) musiikista enempää kuin sika hopealusikasta. Siksi jazz-muusikko joskus sydän verta itkien alkaa soittaa esimerkiksi  iskelmää tai humppaa. Kerää rahat ja palaa kotiin kuuntelemaan John Coltranea.

Muusikoille ominaista on ns. huumori, jota tavallisen ihmisen on vaikea ellei jopa mahdotonta ymmärtää.

Suomessa aikoinaan oli tavallista, että keikkaa tekevät muusikot, jotka eivät pystyneet maksamaan hotellien korkeita maksuja, joutuivat yöpymään milloin minkäkinlaisissa murjuissa.  Niinpä jotkut keksivät nimikseen sellaisia  hauskoja juttuja, kuten Topi Sorsakoski.  
Yksi heistä ikäänkuin adoptoi tuon nimen, rockin sijaan alkoi imitoida Olavi Virtaa,tuli hyvin suosituksi  ja pystyi näin  ns. kusettamaan ihmisiä. Ihan hyvä! Sehän on muusikon elinehto!

Oma lukunsa on muusikoiden hauskanpito työssä. Se tapahtuu esimerkiksi laulamalla La Cucaracha -kappale ihan omilla sanoilla:

La cucaracha, la cucaracha,

ya no puede caminar =

Ja kuka rahat saa ja kuka rahat saa?

Ja kuka kusi kaminaan. 

Muusikon elämä on vaihtelevaa, ja usein he (jos onnistuvat elämään vanhaksi) muistelevat mieluusti uransa huippuaikoja.

"Niin paljon olis muisteltavaa, kun vaan muistais" totesi muuankin, kun istuimme olusilla. "Niih", vastasin tähän, "nii olis!"

Artturi Sakari Reinikainen - maan ensimmäinen perussuomalainen?

Tankki täyteen oli yksi 1980-luvun katsotuimmista ja (myöhemmin) eniten uusituista suomalaisista television 
komedioista
. Sitä esitettiin ensimmäisen kerran Yle TV2:lla vuosina 1978–1980. Ensimmäinen tuotantokausi (1978) käsitti kuusi jaksoa ja toinen (1980) viisi jaksoa.

Reinikainen oli suomalainen Yle TV2 -kanavalla vuosina 1982–1983 esitetty Neil Hardwickin ja Jussi Tuomisen luoma television komediasarja. Se on Tankki täyteen -sarjan spin-off-sarja.

Oliko komisario Reinikainen, jonka mielisanontoja oli "niin perusteellisen..." ensimmäinen perussuomalainen?

Tuskinpa vain.

Reinikainen oli  tamperelainen, joka katselee maailmaa kasvot peruslukemilla,mutta ei vakavissaan. Olisi luultavasti mennyt puhumaan( tarpeen vaatiessa)  vieraalta näyttävälle ihmiselle   leppoisasti. Ehkä pientä ironiaa viljellen. Mutta ei koskaan hyökkäävästi. 

Tamperelaisuus, sen huumori parhaimmillaan,  on nähtävissä myös Kummeleissa.  


Perussuomalaisten ominaisuuksiin ei kuulu huumori. Ei ennenkuin (joskus humalapäissä kirjoitettu) blogin tai kolumnin herja on herättänyt närkästystä. Silloin se onkin, jälkikäteen selitettynä,  sarkasmia, ironiaa tai huumoria.

 Ääriryhmien kuvaan huumori ei ole koskaan kuulunut, oli sitten kyseessä tulipalonpunainen kommunisti, fasisti, eläinsuojeluaktivisti, suoran toiminnan kannattaja, "maahanmuuttokriittinen"  tai ääriuskovainen. 

 Oikeassa oleminen on perussuomalaisille vakava asia. Suomen kohtalo on vaakalaudalla! Vapaus on vaarassa! Talvisodan uhraus näyttää olevan turha!

 Perussuomalaisten arvosteleminen ei ole sallittua, se on sensuuria.

Puolueen (PerSu) riveissä tuntuu olevan yllättävän paljon poliiseja. Vai onko se sittenkään yllätys? 
 Poliisin (minun mielestäni) pitäisi olla kyllä  lähinnä puolueeton eli yksittäisen kansalaisen  puolella. Hänen koskemattomuuttaan ja oikeuksiaan puolustamassa. 

Suomalainen huumori on (tähän asti) ilmeisesti välttänyt käsittelemästä maahanmuuttoa. Valitettavasti.  Ainakaan minä (tosin esim. suomalaista tv:tä vain satunnaisesti seuraavana) en ole sellaista nähnyt. Samoin lienee kirjallisuuden laita.

Toivoisin, että jostakin löytyisi käsikirjoittaja/-kirjoittajia joka uskaltaisi ottaa härkää sarvista.  Kirjoittaa vaikkapa tv-sarjaa, mikä käsittelee maahanmuuttajien ja suomalaisten jokapäiväisiä asioita osin  huumorin keinoin. Kultturien ja tapojen erilaisuus ja ajoittainen yhteentörmäys voi olla naurun aihe, ei pelkästään pelottavaa tai riidan aihe. Ehkä se auttaisi joitakin ihmisiä tajuamaan/uskomaan, että me kaikki, monista erilaisuuksista huolimatta, olemme niitä ihan tavallisia,  vain hieman erilaisia ihmisiä? Ja, yllättävää tai ei, nauramme useimmiten  samoille asioille.

Iso-Britannia on tottunut "maahanmuuttajiin". Kun brittiläinen imperiumi käytännössä lakkasi olemasta, entisten siirtomaiden asukkaiden muutto Britanniaan säilyi helppona. Maa on myös ottanut kiitetttävästi vastaan pakolaisia erilaisilta kriisialueilta. 
Jopa siinä määrin, että jopa  ns. ennakkoluulottomat ihmiset ovat kyseenalaistaneet ne kriteerit ja määrät, millä maa ottaa ulkomaalaisia vastaan. Todellista muukalaisvihaa esiintyy onneksi suhteellisen vähän.
 Brittiläisessä yhteiskunnassa esim. lääkärit ovat usein aasialaisia, joiden vanhemmat ovat olleet pienien puotien pitäjiä, tehneet 16 tunnin päivää viitenä päivänä viikossa, viiden tunnin päivää sunnuntaina, ja tehneet näin mahdolliseksi lastensa opiskelun. Sama ei ehkä onnistu Suomessa, mutta ilmeisesti sielläkin aika monet maahanmuuttajat ovat ryhtyneet yrittäjiksi. Mikään ei estäne heitä sopeutumasta suomalaiseen yhteiskuntaan.



Espanjaan tulee Afrikasta jatkuvana virtana ihmisiä Afrikasta. Maista, missä ainoa syy pyrkiä pois on nälkä. Sitä (perus)suomalainen ei ymmärrä. Kuvat kuolevista, langanlaihoista lapsista, joiden silmiä kärpäset ympäröivät, ovat  "propagandaa". Laiskojahan ne ovat. Afrikkalaisilla kun on, perussuomalaisen europarlamenaristin, filosofian tohtori Jussi Halla-ahon mukaan, laiskuusgeeni. 

Suomen tilanne on Espanjaan ja Iso-Britanniaan verrattuna   toinen. Ihmiset eivät ole tottuneet maahanmuuttajiin. Ajatus sallivista, rasismia vastustavista pohjoismaalaisista on Suomessa osoittautunut osittain harhaksi. Toivottavasti aika muuttaa asenteita. Lapsilla kun ei ennakkoluuloja ole, elleivät omat vanhemmat niitä heihin istuta.

Joku suomalainen professori väitti viime viikolla, että suomalaiset "eivät jaksa elää arkipäivässä". Mainonta kuulema osoitti tämän. Niissä kun aina "tarjotaan tuotteita, jotka vievät (harmaasta) arjesta pois..." Näin tyhmänäkö arvon professori "kansaa" pitää?!

Toisen professorin mielestä "Suomessa ei tajuta, että maahanmuuttajat ovat uhka". Älymystö (mikä se on?) kuulema menee samaan halpaan kuin 70-luvulla, jolloin uskottiin sosialismiin.
 Terveisiä vain norsunluutorniin!
 Olisiko tilaa PerSu- puolueen ehdokkaaksi?

En ole koskaan uskonut, että (pelkkä)  akateeminen sivistys olisi avain asioiden ymmärtämiseen.   Perussuomalaisia voi (melko usein) syyttää tietämättömyydestä, mikä voi johtaa vääriin johtopäätöksiin ja ennakkoluuloihin.

Mikähän  on professorin selitys?