Kotimaani ompi Suomi - tai ainakin se toinen

Kun olin lapsi, suomalaisuudesta  ja isänmaasta puhuttaessa piti aina muistaa, että meillä suomalaisilla on hyvät ja luottamukselliset suhteet naapurimaahamme Neuvostoliittoon.
Sehän oli sementoitu YYA- eli ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksella. YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948.

Vuosien kuluessa presidentti Urho Kekkosesta tuli näiden suhteiden symboli.   Näin erityisesti 60- ja 70-luvuilla.

Viisikymmentäluvun kouluissa isänmaallisuudesta puhuttiin kyllä vielä vapaammin: meidän 3-4 -luokkien nuori sijaisopettaja opetti meille Gaudeamus igitur -laulun latinaksi, laulatti myös Ateenalaisten laulua ("Kaunis on kuolla kun urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin") Laulettiin myös : "
Meidän on uudesta luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa.

Vuosina 1960–1979 muuttoja Ruotsiin tehtiin 322 000.

70-luvulla poliittinen ilmasto oli muuttunut.  Monet älymystöstä ja taiteilijoista näkivät Neuvostoliiton ihanneyhteiskuntana.  

Isänmaallisuus oli miltei kirosana, tärkeämpää oli puhua työväenluokan yhtenäisyydestä, solidaarisuudesta kapitalismia vastaan.   

80- ja 90-luvulla puhuttiin vain rahasta. "Rahalla ei ole isänmaata".

Noista vuosista on kulunut paljon aikaa. Miten ovat asenteet muuttuneet? 

Ketkä 2000-luvulla puhuvat isänmaallisuudesta?  

Minulle on vuosia ollut parikin siniristilippua, jotka olen ostanut laittaakseni puseron tai takin hihaan. En ole kuitenkaan (ainakaan vielä) sitä tehnyt. Miksi?

Koska isänmaallisuuden (tai, jos halutaan "patriotismin") ovat omineet tatuoidut, nahkapäiset pilottipuserohörhöt, joiden harrastuksena on antaa turpiin erivärisille tai vika kieltä puhuville ihmisille. Tai paremman puutteessa vihervassareille ja homoille.

En enää asu Suomessa, mutta sen tulevaisuus, politiikka ja jokapäiväinen elämä kiinnostaa yhä. Internet antaa siihen mahdollisuuden.  

En häpeä suomalaisuuttani. Kun katselen suomalaista urheilua, nautin menestyksestä, suren tappioita.  Suomalainen kulttuuri on jotakin, mistä voi olla ylpeä. 

Ehkä jonakin päivänä laitan siniristilipun hihaani.  Ja kannan sitä ylpeänä.  Ilman, että ajattelen olevani yhtään parempi kuin kuka tahansa muu.
  m

Ihanat naiset rannalla eli lukemisen sietämätön keveys

Olen blogissani ajoittain kirjoittanut arvioitani joistakin lukemistani kirjoista, yleensä romaaneista. Kutsun niitä arvioiksi; en ole arvostelija, vain innokas lukija.

Toisinaan kirjaa lukiessani tai hankkiessani luen arvosteluja, niin eri lehtien kuin bloggareiden eli muiden "amatöörien" arvioita.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että   näissä viimemainituissa kirjoittaja kertoo kutakuinkin tarkkaan kirjan juonen ja huomioita sen henkilöistä. Lopussa ehkä todetaan jotakin positiivista ("pidin kirjasta paljon" tai "romaani on hyvin kirjoitettu" tai "kirja otti mukaansa heti ensi sivuilta"). Tai negatiivista ("henkilöitä oli liikaa", "kirja oli minulle liian raskasta luettavaa" tai "en pitänyt tästä yhtä paljon kuin kirjailijan aiemmista").(Sama pätee muuten wikipediaan; usein siellä varoitetaankin, että seuraavaksi paljastetaan tarinan juonta.) 

Tällaista tuli mieleen lukiessani muutaman vuoden takaista menestyskirjaa, kymmenelle kielelle (tuolloin) käännettyä kirjaa Monika Fagerholmin "Ihanat naiset rannalla".

Joissakin blogiarvosteluissa  sisältö oli juuri edellä mainitsemani: lyhennelmä romaanista.  Kirjailijan lahjakkuutta toki yleensä sentään kehuttiin. 

Todetaan siis, että kirja kertoo muutaman suomenruotsalaisen perheen kesistä kuusikymmentäluvun Suomessa. Ihanat naiset ovat Isabella ja Rosa, kaksi varsin erilaista nuorta naista, vaimoa ja äitiä. Molemmilla on aviomies ja yksi lapsi. 

Se mitä minä arvostan tässä kirjassa on todellakin kirjailijan varsin omaperäinen kerronta: aikaa mennään kerronnassa edes ja takaisin ; "mutta tämä tapahtui vasta seuraavana päivänä". Tapahtumia myös kerrotaan osittain  eri henkilöiden näkökulmista, mutta erityisesti yhden perheen alle kymmenvuotiaan, Isabellan Thomas- pojan. Pojan mielikuvitus laukkaa, ja sen katkaisevat todelliset tapahtumat, joita riittää, vaikka laiska oleskelu "kesäparatiisissa" joskus tuntuukin   tylsältä. Rosan tytär Renée tass pitää huolen  siitä, että aika ei tule pitkäksi. 

Kirjailija käyttää hauskasti toistoa: "Siirrettävä baarikaappi, joka toimii myös jääkaappina" toistuu useita kertoja. 

Ajankuvaa värittävät ajan merkittävät (?)  tapahtumat: Thomas bongaa Helsingissa yhdessä naapurinsa kanssa käydessään  Paul Ankan ja saa tältä valokuvan nimikirjoituksella, Cassius Clay voittaa Sonny Listonin. Radiossa soivat "My Boy Lollipop" ja Beatles. 

Kirjailija lainaa muutamia laulutekstejä; en tiedä tekeekö hän pieniä virheitä tarkoituksella vai vahingossa, copyritght -viittauksia ei kirjassa näy.

Toisen ja kolmannen kesän aikana idylli särkyy. Kesät paratiisissa ovat ohi. Miksi, sitä en halua paljastaa.  

Elämä jatkuu. Silti. 
Kohta kävellään jo kuussa. Kaikki uskovat jotakin todella merkittävää tapahtuneen koko ihmiskunnalle.

Tarina jatkuu  aina 70-luvulle asti. Thomas on silloin 17-vuotias.


Kirjasta on tehty elokuva, joka sai melko nuivat arvostelut. Minun onkin melko vaikea kuvitella monisyisen tarinan kääntymistä elokuvaksi, koska sen viehätys perustuu pitkälti kirjoittajan mahtavaan kertojantaitoon. 

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (Otava, 1994.. Alkuteos Underbara kvinnor vid vatten, 1994. Suomentanut Arja Tuomari.)Ihanat naiset rannalla (Underbara Kvinnor vid Vatten)

Ihanat naiset rannalla (Underbara Kvinnor vid Vatten)
Suomi, 1997. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Tove Idström. Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin. Kuvaus: Pertti Mutanen. Leikkaus: Lena Paersch. Tuotanto: Claes Olsson. Pääosissa: Marika Krook, Åsa Karlin, Nicke Lignell, Micke Rejström, Onni Thulesius, Outi Paasivirta.

Hei, ei toi oo oikein! eli Pilkuviilaajan päiväkirja

Katselin tänään Mika Kaurismäen tuottaman ja Veikko Aaltosen ohjaaman elokuvan Tilinteko (1987) 

Huonomminkin voi reilun tunnin elämästään tuhlata.

 Missään ei sanota, mitä vuotta filmissä eletään.  Radiossa (?) soivat 50-luvun iskelmät, kapakassa laulaa Markus Allan. 

Hänen hittinsä osuivat -60 -luvulle.  Miehen vaatetus myös viittaa tähän. 

Autojen (kuten "postibussin") rekisterinumerot ovat valkoisia. Ne muuttuivat mustista valkoisiksi vuonna 1972.  Tämän perusteella tapahtumat ovat tältä vuodelta tai myöhemmin. 

Brittiläisessä TV-sarjassa Life on Mars (2006)  (näytetty myös Suomessa v.2008) ) päähenkilö joutuu auto-onnettomuuten v. 2006 ja herääkin yhtäkkiä  vuonna 1973.

Poliisin työssä on kaikki muuttunut, ja henkilön on vaikea ymmärtää poliisin asenteita ja työtapoja. Kännyköitä ei ole, ja tupakkaa tuprutellaan kaikkiallla. Vuosi 1973 näkyy uskottavana eikä "virheitä" ole.

Goodbye Sweetheart  oli BBC:n sarja, missä "aikamatkaaja" kävelee seinän läpi nykypäivästä (1990-luku) 1940-luvulle, missä hän mm. viihdyttää ihmisiä pubissa soittelemalla Beatles-lauluja ominaan. Kyseessä on siis komedia. Pääsosassa useissa sit comeissa näytellyt 

Nicholas Lyndhurst

Sarjaa ei valitettavasti liene näytetty Suomessa.
1940-luvun rekvisiitta on kohdillaan.

Elokuva The Boat That Rocked  (UK 2009) (Suomessa Merirosvoradio)  perustui pitkälti tositapahtumiin. Mi Amigo -laivalta lähettävä  Radio Caroline oli lähettänyt vuodesta 1964 lähtien rock-musiikkia kansainvälisiltä aluevesiltä, koska tuon ajan yleisradiot (Iso-Britanniassa BBC) eivät soittaneet paljonkaan rock-musiikkia.  Nuoriso otti uudet asemat nopeasti omakseen.

Elokuvan musiikki on jokaiselle -60 -luvun musiikista pitävälle pelkkää herkkua.  Valitettavasti vain melkoinen osa siitä on levytetty myöhemmin kuin vuonna 1966, mistä filmin pitäisi kertoa. 
Mm. Cat Stevensin Father and Son on niinkin myöhään kuin vuodelta 1970.
Näistä "virheistä" huolimatta ihan kelpo leffa, vaikkei ollutkaan suurmenestys.

Yhden, usein toistetun tarinan mukaan, jossakin Ben Hur -elokuvan joukkokohtauksessa vilahtaa rannekello...

En minä elokuvia ja sarjoja katsele löytääkseni niistä virheitä. 
Ihan totta.
Enkä muuten ole varmasti ainoa, joka niitä huomaa. Netissä on useitakin sivustoja, mistä näitä mokia (engl goofs) löytyy.

Sorry.  

Muuttuvat laulut

Kuusikymmentäluvulla niin  Suomessa kuin muuallakin ns. länsimaissa oli muodikasta olla radikaali.

Musiikissakin oli yksi tyylisuunta ns. protestilaulut, jotka olivat usein lähellä modernia kansanmusiikkia. 

Kuusikymmentäluvun protestilaulun "isänä" pidetään sittemmin nobelin palkinnon saanutta laulaja-lauluntekijä Bob Dylania.

Suomessa tietysti seurattiin trendejä, ja folk- ja protestilaulajia ilmestyi: Jo aiemmin  suosituista trioista Hootenanny Trio levytti kappaleen Esplanaadi (levy todella julkaistiin ensin  nimellä, jossa kaksi a-kirjainta) kertoi karmean tarinan miehestä joka kuolee paljain jaloin pakkaseen, rahattomana (hän on saanut potkut kun ei tullut aamulla töihin) ja nälkäisenä, matkalla mummolaan.
"Siis jos joku suruistansa piittaa,
niin silloin ne kaikki merkit kuolemaan jo viittaa,
kun tässä elää maailmassa niin ylen ihanassa

hyvinvointivaltiossa..."

Folk-Fredi levytti Cornelis Vreeswijkin kappaleen

suomeksi nimellä Roskisdyykkarin balladi. "Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan."

Fredi muutti tyyliä   ajoissa  (Folk-liite jäi pois)  ja teki hittejä liukuhihnalta mm. italoiskelmillä. 

Irwin Goodman oli myös jonkinlainen protestilaulaja. Työmiehen lauantai ja Ei tippa tapa vähintäänkin ärsyttivät. Juhlavalssi kosikeli yleisöä: "Sven Tuuvaa siellä ei näy". 

Vexi Salmen alkuaikojen tapaan, teksti oli hieman kökköä ja sisälsi melkoisen paradoksin. Yhtäällä lauletaan 

"Linnassa herrojen taas tanssitaan

Ei rahvasta joukossa näy
Rinnoissa mitalit luo hohtoaan
On kerrankin täys tyhjä pää."

toisaalta 

"Lahjana älykkyys on heillä vaan
On aivot nuo tehneet taas työn"

Seitsemänkymmentäluvulla "yleisradikalismin" aika oli ohi.         Ns. taistolaiset eli SKP:n vähemmistö veti puoleensa nuorisoa. He kaivoivat esiin vanhat työväen taistelulaulut.

Tänä päivänä "nuoret radikaalit" löytyvät poliittisen spekrtin vastapäiseltä laidalta. Pieni mutta äänekäs äärioikeisto näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa ja yrittää (melko heikoin tuloksin) näkyä myös kadulla. Vastapainoa vieläkin pienempi ryhmä ns. antifasisteja, jotka ovat vähintään yhtä kuutamolla.
 Kansallisen Kokoomuksen nuoret ovat enemmän oikealla kuin aiempi sukupolvi.

Vanhakantainen sosiaalidemokraatti Simo "Simppa" Juntunen sanoi jossakin tv-väittelyssä 70-luvulla , että on olemassa nuoria, joiden ei ole hyvä olla ellei ole paha olla jostakin syystä. 

Taidan olla vanha, kun tuolloin ärsyttänyt heitto ("läppä" sanottaisiin tänä päivänä) tuntuu olevan aika lailla totta.

Onko niin: on paras eessä päin
Toivon näin mä mielessäin
Vai onko niin: tie ei vie huomiseen
Kaikki jää vain ennalleen
Georrg Ots: Muuttuvat laulut

Suomalainen perusjuntti?

Kuusikymmentäluvulla populaarimusiikki koki suuria muutoksia.  Ensin "brittiläinen invaasio", Beatles ja Stones ja kaikki muut, sitten amerikkalainen  Bob Dylan, jonka tekstit muuttivat pop- ja rock-lyriikkaa enemmän kuin ehkä mikään muu sitä ennen.

Toki Suomikin seurasi perässä.  Ns. folk-musiikki oli ollut suosittua jo pitkään, Finn Trio ja Hootenanny Trio esittivät ajoittain  jopa aitoa suomalaista kansanmusiikkia. Amerikkalaisen Dylanin ja brittiläisen Donovanin  akustinen lippalakki-folk synnytti tarpeen luoda suomalaiset versiot: Depraveds-yhtyeen laulaja Antti Hammarbergista tuli sujuvasti Irwin Goodman. Hämeenlinnasta löytyi toinenkin "folkkari": Folk-Fredi (Matti Siitonen). 

Folk-innostus muotina hiipui aikoinaan. Bob Dylan alkoi esittää laulujaan rock-yhtyeen kanssa (saaden yleisön alkuun buuaamaan).   Irwin Goodman lähti tekemään suomalaista iskelmää, voitti pari Syksyn Sävel -kisaa.  Folk-Fredin nimestä pudotettiin pois Folk-  ja musiikki muuttui perusiskelmäksi. Mm.  italohitit tekivät miehestä supersuosistun.

Irwin Goodmanista tuli jonkinlainen kansanjuntti.  ( Typerämpää laulutekstiä saa hakea.)                                                                          "Outo kansa korvessansa rällästi ja joi
Ja lämpimikseen muijiansa turpiin mukiloi.
Selvin päin ei turhaa sanaa kuultu niillä main
Ja juovuksissa kiroiltiin ja puukoteltiin vain."


Monelle suomalaiselle miehelle junttius on ilmeisesti sama kuin miehekkyys.
Suomalainen tosimieshän  juo kaljaa ja kossua, syö lenkkimakkaraa  ja makaroonilootaa eikä koske kaninruokaan eli salaatteihin.  
 Jopa tunnettu suomalainen teollisuusjohtaja totesi aikoinaan (80-luvulla) jotenkin siihen tapaan, että ei väliä jos joskus pöytää kaatuu, kunhan kauppoja syntyy. Venäläisten /neuvostoliittolaisten  kanssa neuvottelut olivatkin ilmeisesti usein hyvinkin "kosteita". 

Perussuomalaiset tekivät junttiudesta poliittisen hyveen: puolueen puheenjohtaja  Timo Soini tykkää makkarasta, vihaa vihreitä  ja feministejä ja kaikkia liian akateemisia tai älyllisiä ihmisiä.   Hän on kirjoittanut kirjan Maisterisjätkä...plokin pitäjä kun on kansanmies... 

Suomalaiset sanovat mielellään, että eivät välitä small talkista. Että suomalainen on luonnostaan rehellinen ja maanläheinen.  
Junttius on kuitenkin eri asia,  lähinnä typeryyttä.  Ei mitään, mistä pitäisi olla ylpeä. 

Jokin aika sitten muutamat perussuomalaiset ihmettelivät, miksi kummassa tiedotusopin opiskelijoissa on niin paljon vihreitä ja/tai vasemmistoa kannattavia opiskelijoita. Ja vain muutama persu...

Turha ihmetellä. Nuorisossa on tulevaisuus. 

Mitä sinä tänään koulussa opit?

Mitä sinä tänään koulussa opit? kyselivät Brita ja Eikka joskus kuusikymmentäluvulla. Alkuperäisen laulun oli  kirjoittanut ja esittänyt Tom Paxton, mutta luultavasti tunnetuimman version levytti toinen amerikkalainen laulaja ja lauluntekijä Pete Seeger.

What did you learn in school today, dear little boy of mine?

I learned our government must be strong
It's always right and never wrong
Our leaders are the finest men
And we elect them again and again
And that's what I learned in school today
That's what I learned in school

Valitettavasti suomen kielistä tekstiä en löytänyt, mutta ne ovat miltei suoraan alkuperäisestä tekstistä. 

Hallitus on vahva, poliitikot ovat viisaita ja heidät  valitaan uudestaan ja uudestaan... sopi erittäin hyvin Kekkosen, kotoisesti UKK:n tai Urkin Suomeen.

Suomi nukkui Ruususen unta. Demarit ja Keskustapuolue jakoivat hyvinvointia sulle-mulle -perusteella. Ammattitaitoinen työväki sai palkankorostuksensa, maalaiset tukiaisensa. Neuvostoliiton kanssa oli YYA-sopimus, ja kauppa kävi. Kokoomus oli tuomittu ikuiselta tuntuvaan 
paitsioon (josta sillä ei tuntunut olleen hinku pois...?), ja kommunistitkin otettiin hallitukseen, sillä vaikutuksella, että puolue hajosi. Juudaksen suudelma.

Ihmiset tuntuivat uskovan jatkuvaan kehitykseen. Sosiaaliturva toimi, absoluuttista köyhyyttä tuntui olevan vähän. Toki verotusta "kauhisteltiin", mutta varsinaista kapinointia ei esiintynyt. 

Toisin on  nyt. Mikään ei tunnu olevan hyvin. Maahanmuuttajille kuulema annetaan kaikki ilmaiseksi, vanhuksia makuutetaan ulosteissaan, rahaa lähetetään etelän laiskureille, jotka ovat tössineet taloutensa rapakuntoon. Näin kerrotaan  somessa eli sosiaalisessa mediassa, facebookissa etc. 

Suomea  toisaalta kehua retostellaan milloin missäkin maailmalla julkaistussa  tilastossa (kuten koulutusta, vähäistä korruptiota, ym.), mutta suomalaisten itsensä mielestä ilmeisesti sairaanhoito ja vanhusten hoito eivät saa rahaa tarpeeksi, ja sitä kautta resursseja. Ja miksi, no tietysti siksi, kun ne rahat menevät mamuille ja ulkomaille!

Näinhän se on? Vai onko? 

Vai olisiko, että koulussa ei opetetakaan, että poliitikot ovat viisaita ja tekevät viisaita päätöksiä? No eipä tietenkään näinm opeteta.
Mutta tekevätkö ne poliitikot vain huonoja päätöksiä sitten? Varmasti niinkin, mutta mikähän mahtaa olla syynä siihen, että verovaroja ei kerry tarpeeksi?

Olisiko ainakin osasyynä - ja melkoisen suurena - että suuri osa valtavista voitoista ei koskaan tule verotetuksi. Että työpaikkoja siirretään kylmästi halvan työvoiman maihin. Kilpailukyvyn nimissä. 

  Toki oikeisto (erityisesti nuoret libertaarit) syyttävät tästä  ay-liikettä, joka kuulema hinnoittelee Suomen ulos. 
Noinkohan on? Palkat ovat tietääkseni korkeampia esimerkiksi Saksassa ja Iso-Britanniassa.

Kouluopetus on varmasti muuttunut erittäin paljon siitä, kun itse olen ollut koulun penkillä. Britan ja Eikan ajoista puhumattakaan. Matematiikka ehkä eniten.

Vaikka kouluissa ei opetettaisikaan lapsille, että Suomi on maailman paras maa (kuten esimerkiksi USA:ssa kerrotaan omasta maasta), on hyvä muistaa, että Suomi, kaikesta huolimatta, on hyvinvointimaa. Ja säilyy sellaisena, niin kauan kuin äänestäjät niin haluavat.

Lopuksi vielä puheenvuoro miehelle, joka mielestäni sanoo naulan kantaan: http://www.hs.fi/mielipide/a1382761062377?jako=4d1cf3b7ca05bc8803a7e420dc4a7d6f&ref=og-url

Tärkeintä on jalo kilpa...urheilua eilen ja tänään

Kuusikymmentäluku, ehkä vuosi 1965. Olen katselemassa paikallisottelua.  Pienen kaukalon ympärillä muutama sata kiekkofania.  Kiihkeä tunnelma. Tunnelma miltei  kuin  luokkataistelussa.
Ilmeisesti kuulua paikkakunnan parhaaseen joukkueeseen  merkitsee pelaajalle paljon . Jos taas pelaaja haluaa liittyä "oikeaan " seuraan, se saattaa tarkoittaa parempaa palkkaa. Mahdollisuutta nousta hierarkiassa.  Paperitehdas antaa mahdollisuuden ylenemiseen. Joillekin se riittää.

********

Asuin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet pienellä teollisuuspaikkakunnalla Suomessa, Pohjois-Hämeessä.
Urheilussa, kuten elämässä yleensäkin, oli tuolloin vielä olemassa  selvä jako kahteen.
Olit joko porvari tai duunari.  Porvarin pentu tai duunarin kakara. Jopa eläkeläiset ja sotaveteraanit olivat kahdessa "leirissä".

Urheiluseurojakin (yleisseuroja)  oli kaksi. Toinen kuului SVUL:ään eli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon.
Toinen Työväen Urheiluliittoon, TUL:ään.
Jako johtui siitä, että kansalaissodan aikana "punaisten" puolella olleet

erotettiin SVUL:stä, ja näin TUL syntyi. Pakosta.

50- ja 60-luvuillakin luokkaerot olivat vielä selvät.

60-luvun lopulla  paikallinen tullilainen seura alkoi olla vahvempi mm.  jääkiekossa, jalkapallossa, ja lentopallossa. Jäsenmäärän suhteenhan  se oli aina ollut paljonkin  suurempi.
  Molemmat seurat  pelasivat tuolloin jääkiekossa  Suomen  toiseksi korkeimmalla tasolla, ns. Suomi-sarjassa,  mikä n. 6000-7000 asukkaan paikkakunnalle oli varsin hyvä saavutus.
Jossakin vaiheessa syntyi ajatus yhteisestä kiekkoseurasta.  Se syntyi, ja uuden  seuran paras saavutus oli karsia mestaruussarjaan. Rahkeet eivät aivan riittäneet.  "Uusi" joukkue Helsingin Jokerit ja  perinteikäs  Turun TPS nousivat karsinnoita. Pienellä paikkakunnalla ei tuolloin ollut edes jäähallia. Luonnollisesti on olemassa tarinoita maksetuista otteluista. Siihen tuskin oli tarvetta?

Jo aikaisemmin jotkut olivat yrittäneet yhdistää jalkapalloilijoita, mutta uuteen seuraan eivät liiittyneet tullilaisen seuran pelaajat, ja seura kuivui kokoon parissa vuodessa.
Suunnistuksessa sen sijaan yhteinen sävel löytyi jo vuosia aiemmin, uusi seura perustettiin,  ja seurauksena oli useita SM- ja PM- mitaleita sekä yksilö- että joukkuetasolla. Myös  kaksi MM-mitalistia löytyy. Joukkue tekee edelleen kiitettävästi mm. juniorityötä.

Nuo ajat ovat kaukana takana. Niin jääkiekossa, lentopallossa,  kuin jalkapallossakin. Suunnistuskaan  ei enää ole yhtä menestykäs laji kuin joskus ennen.

Urheiluseurojen toimintaa nuorison aktivoimiseksi ja saamiseksi terveellisten elämäntapojen pariin ei voi liikaa  arvostaa.  Onneksi pienissä seuroissa on yhä omaa aikaansa, jopa rahaansa uhraavia ohjaajia ja valmentajia yhä löytyy.  Itsekin olin mukana seuratoiminnassa useita vuosia.

Tämän päivän urheilua   hallitsee raha.  Niin Suomessa kuin koko maailmassa. Pieneltä paikkakunnalta ei enää helposti  ylletä kansalliselle huipputasolle, maailman tasosta puhumattakaan.   Näin on ainakin useimmissa joukkuelajeissa.

Paluuta aikaan jolloin urheilu oli pelkkä harrastus, tai (kuten esim. jalkapallossa)  ammatti jolla voi  ansaita pari-kolme kertaa enemmän kuin tekemälla töitä tehtaassa, kuten  oli vielä 60-luvulla,  ei ikinä palaa.
 TV- sponsori- ym. sopimukset takaavat  joukkueille ja yksittäislle urheilijoille, kuten esim.  tennispelaajille, uskomattoman suuret ansiot. Siitä huolimatta, ehkä (ainakin silloin tällöin?) kansallinen ylpeys, halu "näyttää" voittaa Suuren Rahan?
Ne kyyneleet mitä näkee palkintopallilla  urheijoiden silmissä voiton hetkellä ovat varmasti aitoja, niiden takana ei ole pelkkä tieto sadoista tuhansista euroista jotka tulevat pankkitilille? Näin haluan ainakin uskoa.

Nautin urheilusta. Se on parasta viihdettä, voittaa kirkkaasti vaikkapa valmiiksi nauretut sit comit ja sellaiset elokuvat joissa on väkivaltaa ja/tai uskomatonta tuhoa tai lälläriromantiikkaa

Vaikka on helpompaa kuin koskaan löytää urheilua esim. internetin kautta, kaipaan joskus mennytta aikaa joka oli, monellakin tapaa, viattomampaa, ehkä aidompaa.

Nostalgia ei ole kuten ennen. Niinhän se on.

"Kun isä lampun osti" - tai ainakin melkein

Kun olin lapsi, ei meillä kotona ollut pesukonetta, ei tiskikonetta, ei edes mustavalkotelkkaria ennenkuin olin yli kymppivuotias.

Miten äitini onnistui tekemään kaikki ne työt, mitä suurperhe edellytti?  Pestä ja parsia, kunnostaa ja silittää? Laittaa ruokaa... En minä tiedä. Vapaa-ajan ongelmia hänellä ei varmaankaan ollut.

Miehet kävivät työssä, äidit hoitivat lapsia ja kotia. Niin se oli, se oli maailma jossa elettiin, ja vain jotkut älykkönaiset (kirjailijat, taiteilijat) voivat kyseenalaistaa sen. Toki "työläisten ihannevaltiossa", Neuvostoliitossa, kuulema,  naiset olivat tasa-arvoisia ja tekivä työtä Uuden Uljaan Maailman eteen. Tekivätkö miehet kotitöitä, siitä ei kerrottu.

Kun kasvoin ja vanhenin, Suomikin alkoi muuttua maatalosuvaltiosta kehittyneeksi teollisuusvaltioksi.  Telkkari saatin  meillekin (mustavalkoinen, aluksi),  pulsaattoripesukone. Ei sellainen, mitä sillä nykyisin tarkoitaan, vaan mekaaninen, yksinkertainen kone, joka pyöritti pyykkiä koneessa, ei lingonnut.

Kun sitten  menin avioon, rivitalokaksioomme kuului myös tiskikone.  Telkkari oli väri-TV, ja tottakai stereosetti oli mahtava, isoine kaiuttimineen. VHS-nauhuri, kasettisoitin, totta kai. Ja levysoitin vahvistimineen, ja kaikki ne 600-700 LP-levyä, poikamiesajoilta.

Nyt, teknistyneessä, rikkaassa osassa maailmaa, miltei  jokainen koti on täynnä elektroniikkaa; kodinkonetta, viihde-elektronikkaa, tietotekniikkaa. Lapset ovata syntyneet maailmaan, joka on täynnä sähköllä tai paristoilla toimivia hilavitkuttimia.

Kuinka monia niistä todella tarvitsemme? Kaikkia, sanoisi kai joku. Siksi, että niihin on totuttu.
Miten ihmiset tulivat toimeen ilman esimerkiksi  kännyköitä? Puhelin oli toki ollut olemassa jo satakunta vuotta, mutta kun se soi vasta kun oli lähtenyt sen äärestä, eikä viesti ehkä tavoittanut ajoissa. Varsinkin erilaisia "keikkahommia" tekevälle se on varmasti välttämätön. Meille muille, ja etenkin nuorille, se taitaa olla usein miltei vain leikkikalu.  Naapuriin laitetaan tekstari, kun itse ei viitsitä kävellä.  Tietokone voi tulla pakkomielteeksi, päivä-pari ilman nettiä saa aikaan miltei vieroitusoireita (puhun kokemuksesta). No, onhan se hyvä olla olemassa,kun menee supermarkettiin noutamaan ne kolme tuotetta, eikä kuolemaksikaan muista mikä se kolmas oli. Eipä kun pirautat kotiin ja kysyt...Onko tuttua? Minulle on.

Jos sähkö katkeaa, se on kauhistus. Herramujestas. Ei telkkkaria ,ei tietsikkaa! Patteriradio onneksi toimii.

Olemme olleet nyt muutaman viikon ilman pesukonetta ja tiskikonetta. Molemmat kun on hankittu yli 10 vuotta sitten, niiden aika koitti miltei samana päivänä.
Astiat kahden ihmisen ja yhden kissan ja yhden koiran taloudessa on pesty melko pikaisesti, ellei sitten laiskuuttaan kerää parin päivän satsia. No, niinhän se helposti käy. Vaatteita eteläisessä maassa täytyy vaihtaa usein, ja käsipesu onnistuu lähinnä vain pikkupyykin suhteen.

Nyt on toiveissa saada tiskikone näinä päivinä.  Ja toivon mukaan joskus pesukonekin.

Kaikki kunnia niille ihmisille (yleensä naisille), jotka vanhoina (hyvinä?) aikoina tulivat toimeen ilman koneita ja laitteita. Tokihan vaatteet nykypäivänä voi viedä (itsepalvelu)pesulaan, astiat voi tiskata käsin.  Mieluummin kuitenkin käytän omia koneita. Vaan yhden asian tiedän: jos pitäisi valita  joko  nuo em. koneet tai  internet, tv, ja stereot, tiedän, mikä olisi valintani. Saapi yrittää arvata, mikä. Toivottavasti tuota valintaa ei tarvitse tehdä.

Hullu vuosi mutta tapahtui jotakin hyvääkin...

Armon vuonna 1968 tapahtui paljon;   vuotta on usein nimitetty Hulluksi vuodeksi 
Prahan kevät alkoi,  päättyäkseen Varsovan joukkojen miehitykseen silloisessa  Tsekkoslovakiassa
Martin Luther King jr ja Robert Kennedy joutuivat salamurhan kohteeksi USA:ssa.
Pariisissa opiskelijat mellakoivat. Suomessakin "Vanha" vallattiin. 
Vietnamin sota oli täydessä käynnissä.
Laivanvarustaja, maailman rikkaimpiin miehiin kuuluvsa Aristoteles Onassis ja presidentin leski Jacqueline Kennedy vihittiin.
Apollo 8 kiersi kuun. Juri Gagarin, maailman ensimmäinen avaruuslentäjä, kuoli tapaturmaisesti.
Meksikossa käytiin kesäolympiakisat. Bob Beamon hyppäsi pituushypyssä 890 cm, mikä paransi maailmanennätystä 55 senttimetrillä. Ennätys pysyi voimassa vuoteen 1991 saakka.

Musiikissakin  tapahtui paljon. 

Maailmalla syntyi useita bändejä jotka kohosivat maailmanmaineeseen: Black Sabbath, Deep Purple, Free, Judas Priest, Nazasreth, Rush, Yes.
Elvis Presleyn tv-show, jota on sittemmin usein nimitetty 1968 Come Back Specialiksi, lähetettiin USA:ssa joulukuun 3. päivänä. 

 Suomessa Mainos-TV:ssä valittiin ensimmäinen Syksyn sävel. Voittaja oli Kristian. Syksyn Sävel säilyi MTV3:n ohjelmistossa vuoteen 2001 ja herätettiin henkiin jälleen vuonna 2011.

Olin aikoinaan, jo -60-luvun alussa,  innostunut bluesista, lähinnä Rolling Stonesien, Animalsien, Kinksien ja muiden brittibandien kautta. Sittemmin, 60-luvun ja 70-luvun vaihteessa  blues tuli yhä suositummaksi Britanniassa ja (heh) sen syntymämaassa USA:ssa. Valkoihoinen yleisö "löysi" tämän musiikin.  John Mayall´s Bluesbreakers, Fleewood Mac (alkuaikoinaan), Groundhogs, Savoy Brown Blues Band,  Nine Below Zero...lista brittiyhtyeistä on pitkä. USA:ssa valkoiset bluesyhtyeet kuten Canned Heat ja Paul Butterfield Blues Band pitivät bluesin ja bluesrockin  lippua korkealla.  Suomen radiossa (YLE)  Pekka  Gronow soitti jazzia ja bluesia. Varsinaisia rock-ohjelmia oli todellä vähän. Kaupalliset radioasemat tulivat vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. 

  


Suomen musiikkielämässä tapahtui myös.

Singlelistoja hallitsivat tutut kotimaiset nimet:  Irwin, Danny, Kai Hyttinen, Päivi Paunu.  Ja tietysti Simo Salminen Pornolauluineen....LP-levyjen kulta-aika ei ollut vielä tullut.
Tiedotuspuolella sentään tapahtui jotakin uutta.
Syntyi Finnish Blues Society. 
Blues News oli lehti, jonka vuosikerran sai liittymällä em. yhdistykseen. Vuosittaista maksua en muista, mutta kahtena ensimmäisenä vuonna lehti ilmestyi kolme kertaa. Muoto oli tabloid-kokoinen sanomalehti. Lehti jakoi tietoa bluesin ja soulin sekä rock and rollin suurista ja pienemmistäkin nimistä. Sen vaikutusta suomalaiseen musiikkielämään tuskin voi yliarvioida, vaikka jäsenmäärät eivät yhdistyksessä suurensuuria olleetkaan.
.Yksi ns. mustaan musiikkiin erikoistuneen yhdistyksen perustajajäseniä oli Jukka "Waldemar" Wallenius  
Wallenius vastasi suurimmasta osasta lehden sisältöä alkuvuosina. Jossakin vaiheessa Waldemar päätti, että oli aika mennä eteenpäin.Nuoren miehen elämänura löytyi musiikin parista: Blues Newsin jälkeen Musa (1972) ja sitten Soundi (1975).    

Ennen Musaa Suomessa ei ollut todellista rock-lehteä. Suosikki oli tyttöjen fan-lehti, joka meni mukaan kaikkeen mikä myi. Rytmi taas oli silloin vielä Suomen Jazzliiton julkaisema, ja  tiukasti jazz-lehti. Nykyisin lehti on lähinnä rock- ja popkulttuurilehti, vuonna 2005 tapahtuneen kustantajan vaihdon myötä. 

Musa kertoi rockista, soulista, popìsta. Bluesiakaan ei ollut unohdettu. Musaa ei enää ole, mutta Soundi ilmestyy edelleen.  Musiikkilehti Rumba syntyi vuonna 1983.
Tänä päivänä myös  Blues News ilmestyy edelleen. Virkeä keski-ikäinen on yhä voimissaan. 

Suomalainen rock-journalismi tavallaan siis  syntyi  tuona "hulluna vuotena". Blues elää tänäänkin. Kuten yksi bluesin perusnimistä, Muddy Waters aikoinaan lauloi: "The Blues Had A Baby And They Named It Rock And Roll". Ilman Watersia, Chuck Berryä ja kumppaneita ei olisi rock and rollia, ei Elvistä, Beatlesia, Rolling Stonesia. Ja kaikkea sitä afroamerikkalaisen musiikin kirjoa, mistä saamme tänään  nauttia.

 Toivoisin, että tämän päivän nuoret (ja miksei varttuneemmatkin?)  tutustuisivat afroamerikkalaisen  musiikin "juuriin". Sieltä löytyy paljon sellaista mikä saa tämän päivän teollisen popin tuntumaan tosi köyhältä;   kuin  hampurilaispaikan pikaruoka  verrattuna kunnon ateriaan. Edellä mainitut lehdet ovat tuossa löytämisessä avuksi. Kaikki luonnollisesti löytyvät myös netistä. Useita pelkästään netissä ilmestyviä musiikkisivustojakin on, joten ainakaan informaation puutetta ei voi syyttää jos mieleistä musiikkia ei tunnu löytyvän.  Top 30-hittejä putkessa soittavat radiokanavat ja läyhäiset musiikkivideot eivät "vakavaa" musa-fania kauaa miellytä.  YouTube ja lukuisat nettiradiot ja googlehaku käyttöön! 

Maailma on täynnä hyvää musiikkia, vanhaa, uutta ja kaikkea siltä väliltä. Sen käyttö äänimassana ja "seinäpaperina" on musiikin pilkkaa. Siis etsimään, ja löytämään, mars mars!