Kuusikymmentäluku, ehkä vuosi 1965. Olen katselemassa paikallisottelua. Pienen kaukalon ympärillä muutama sata kiekkofania. Kiihkeä tunnelma. Tunnelma miltei kuin luokkataistelussa.
Ilmeisesti kuulua paikkakunnan parhaaseen joukkueeseen merkitsee pelaajalle paljon . Jos taas pelaaja haluaa liittyä "oikeaan " seuraan, se saattaa tarkoittaa parempaa palkkaa. Mahdollisuutta nousta hierarkiassa. Paperitehdas antaa mahdollisuuden ylenemiseen. Joillekin se riittää.
********
Asuin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet pienellä teollisuuspaikkakunnalla Suomessa, Pohjois-Hämeessä.
Urheilussa, kuten elämässä yleensäkin, oli tuolloin vielä olemassa selvä jako kahteen.
Olit joko porvari tai duunari. Porvarin pentu tai duunarin kakara. Jopa eläkeläiset ja sotaveteraanit olivat kahdessa "leirissä".
Urheiluseurojakin (yleisseuroja) oli kaksi. Toinen kuului SVUL:ään eli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon.
Toinen Työväen Urheiluliittoon, TUL:ään.Jako johtui siitä, että kansalaissodan aikana "punaisten" puolella olleet
erotettiin SVUL:stä, ja näin TUL syntyi. Pakosta.
50- ja 60-luvuillakin luokkaerot olivat vielä selvät.60-luvun lopulla paikallinen tullilainen seura alkoi olla vahvempi mm. jääkiekossa, jalkapallossa, ja lentopallossa. Jäsenmäärän suhteenhan se oli aina ollut paljonkin suurempi.
Molemmat seurat pelasivat tuolloin jääkiekossa Suomen toiseksi korkeimmalla tasolla, ns. Suomi-sarjassa, mikä n. 6000-7000 asukkaan paikkakunnalle oli varsin hyvä saavutus.
Jossakin vaiheessa syntyi ajatus yhteisestä kiekkoseurasta. Se syntyi, ja uuden seuran paras saavutus oli karsia mestaruussarjaan. Rahkeet eivät aivan riittäneet. "Uusi" joukkue Helsingin Jokerit ja perinteikäs Turun TPS nousivat karsinnoita. Pienellä paikkakunnalla ei tuolloin ollut edes jäähallia. Luonnollisesti on olemassa tarinoita maksetuista otteluista. Siihen tuskin oli tarvetta?
Jo aikaisemmin jotkut olivat yrittäneet yhdistää jalkapalloilijoita, mutta uuteen seuraan eivät liiittyneet tullilaisen seuran pelaajat, ja seura kuivui kokoon parissa vuodessa.
Suunnistuksessa sen sijaan yhteinen sävel löytyi jo vuosia aiemmin, uusi seura perustettiin, ja seurauksena oli useita SM- ja PM- mitaleita sekä yksilö- että joukkuetasolla. Myös kaksi MM-mitalistia löytyy. Joukkue tekee edelleen kiitettävästi mm. juniorityötä.
Nuo ajat ovat kaukana takana. Niin jääkiekossa, lentopallossa, kuin jalkapallossakin. Suunnistuskaan ei enää ole yhtä menestykäs laji kuin joskus ennen.
Urheiluseurojen toimintaa nuorison aktivoimiseksi ja saamiseksi terveellisten elämäntapojen pariin ei voi liikaa arvostaa. Onneksi pienissä seuroissa on yhä omaa aikaansa, jopa rahaansa uhraavia ohjaajia ja valmentajia yhä löytyy. Itsekin olin mukana seuratoiminnassa useita vuosia.
Tämän päivän urheilua hallitsee raha. Niin Suomessa kuin koko maailmassa. Pieneltä paikkakunnalta ei enää helposti ylletä kansalliselle huipputasolle, maailman tasosta puhumattakaan. Näin on ainakin useimmissa joukkuelajeissa.
Paluuta aikaan jolloin urheilu oli pelkkä harrastus, tai (kuten esim. jalkapallossa) ammatti jolla voi ansaita pari-kolme kertaa enemmän kuin tekemälla töitä tehtaassa, kuten oli vielä 60-luvulla, ei ikinä palaa.
TV- sponsori- ym. sopimukset takaavat joukkueille ja yksittäislle urheilijoille, kuten esim. tennispelaajille, uskomattoman suuret ansiot. Siitä huolimatta, ehkä (ainakin silloin tällöin?) kansallinen ylpeys, halu "näyttää" voittaa Suuren Rahan?
Ne kyyneleet mitä näkee palkintopallilla urheijoiden silmissä voiton hetkellä ovat varmasti aitoja, niiden takana ei ole pelkkä tieto sadoista tuhansista euroista jotka tulevat pankkitilille? Näin haluan ainakin uskoa.
Nautin urheilusta. Se on parasta viihdettä, voittaa kirkkaasti vaikkapa valmiiksi nauretut sit comit ja sellaiset elokuvat joissa on väkivaltaa ja/tai uskomatonta tuhoa tai lälläriromantiikkaa
Vaikka on helpompaa kuin koskaan löytää urheilua esim. internetin kautta, kaipaan joskus mennytta aikaa joka oli, monellakin tapaa, viattomampaa, ehkä aidompaa.
Nostalgia ei ole kuten ennen. Niinhän se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti