Herään aikaisin, mutta vaikka minulla ei ole kelloa, tiedän että on aamu; on jo valoisaa.
Kävelen keittiöön, missä isoveli ja äiti istuvat vakavan näköisinä pöydän ääressä. Isosiskot nukkuvat vielä, koska on kesä eikä ole koulua. Itse en ole vielä aloittanut koulua, aloitan vasta syksyllä.
Isä on jo lähtenyt työhön.
"Mummu on kuollut", sanoo äiti. "Se valitti päänsärkyä illalla, lieneekö verisuoni katkennut päästä."
Mummo oli isän äiti, minusta tosi vanha, ja oli aika kärttyinen, vaikkei läheskään niin kiukkuinen kuin kaverini mummo, joka aina marmatti ja komensi.
Mummo oli ensimmäinen ihminen, jonka kuoleman koin. Hän oli ainoa isovanhempi, joka oli vielä elossa, kun olin lapsi.
Olin tarpeeksi vanha käsittämään, että jokainen kuolee joskus, joko vanhuuttaan tai muuten.
Kun kasvoin aikuiseksi, kuolemaa ei juurikaan ajatellut. Toki aina joskus se kävi melko lähellä; kaverini työtoveri kuoli tapaturmaisesti ollessaan alle kaksikymppinen, myöhemmin veljeni kaveri (ja osittain myös minun) kuoli autokolarissa saamiinsa vammoihin.
Vuosien kuluessa on kuullut yhä useamman ihmisen poistuneen tästä maailmasta. Omat vanhemmat, kavereiden vanhemmat, entiset naapurit.
Osa ikäisistäni on myös siirtynyt rajan taakse. Yksi lapsuuden ystäväni kuoli lähinnä viinaan. Toisen vei hautaan liian myöhään diagnosoitu eturauhassyöpä.
Viimeisin viesti kertoo miehestä, jonka entisellä kotipaikkakunnallani tunsivat useimmat kai vain nimellä Hemppa. Hänenkin terveytensä tuhosi alkoholi. "Urheilu on monta hyvää viinamiestä pilannut!" sanovat ns. koiranleuat. Näin melkein kävi Hempallekin; mies oli aikoinaan jääkiekkomaalivahti.
Vaikka Hemppa oli viinamäen miehiä, en koskaan nähnyt häntä aggressiivisena, tungettelevana tai kerjäämässä rahaa. Hänellä oli lempeä luonne ja huumorintajua. Hyvä mies, heikkouksineen
Kävi kirjastossakin ja lainasi kirjoja, toisin kuin jotkut siinä kulmilla pyörivät, jotka tulivat vain lämmittelemään tai sateensuojaan.
Kuolema pysäyttää. Aina. Sairaus samoin. Ne auttavat ehkä muistamaan, kuinka jokainen päivä pitäisi elää kuin viimeinen; ei niin että "lentää kuin viimeistä päivää", kuten sanonta kuuluu, ei yrittämällä epätoivoisesti kokea jotakin mahtavaa, vaan arvostamalla nykyhetkeä. Läheisiä, rakkaita ihmisiä. Ystävyyttä, kauneutta, luontoa, taidetta, musiikkia, kirjallisuutta; kaikkea hyvää (mutta myös vähemmän hyvää) mitä elämä voi tarjota.
Lepää rauhassa, Hemppa. Olit hyvä jäbä...
http://youtu.be/g0zSB2WEtwU
Kävelen keittiöön, missä isoveli ja äiti istuvat vakavan näköisinä pöydän ääressä. Isosiskot nukkuvat vielä, koska on kesä eikä ole koulua. Itse en ole vielä aloittanut koulua, aloitan vasta syksyllä.
Isä on jo lähtenyt työhön.
"Mummu on kuollut", sanoo äiti. "Se valitti päänsärkyä illalla, lieneekö verisuoni katkennut päästä."
Mummo oli isän äiti, minusta tosi vanha, ja oli aika kärttyinen, vaikkei läheskään niin kiukkuinen kuin kaverini mummo, joka aina marmatti ja komensi.
Mummo oli ensimmäinen ihminen, jonka kuoleman koin. Hän oli ainoa isovanhempi, joka oli vielä elossa, kun olin lapsi.
Olin tarpeeksi vanha käsittämään, että jokainen kuolee joskus, joko vanhuuttaan tai muuten.
Kun kasvoin aikuiseksi, kuolemaa ei juurikaan ajatellut. Toki aina joskus se kävi melko lähellä; kaverini työtoveri kuoli tapaturmaisesti ollessaan alle kaksikymppinen, myöhemmin veljeni kaveri (ja osittain myös minun) kuoli autokolarissa saamiinsa vammoihin.
Vuosien kuluessa on kuullut yhä useamman ihmisen poistuneen tästä maailmasta. Omat vanhemmat, kavereiden vanhemmat, entiset naapurit.
Osa ikäisistäni on myös siirtynyt rajan taakse. Yksi lapsuuden ystäväni kuoli lähinnä viinaan. Toisen vei hautaan liian myöhään diagnosoitu eturauhassyöpä.
Viimeisin viesti kertoo miehestä, jonka entisellä kotipaikkakunnallani tunsivat useimmat kai vain nimellä Hemppa. Hänenkin terveytensä tuhosi alkoholi. "Urheilu on monta hyvää viinamiestä pilannut!" sanovat ns. koiranleuat. Näin melkein kävi Hempallekin; mies oli aikoinaan jääkiekkomaalivahti.
Vaikka Hemppa oli viinamäen miehiä, en koskaan nähnyt häntä aggressiivisena, tungettelevana tai kerjäämässä rahaa. Hänellä oli lempeä luonne ja huumorintajua. Hyvä mies, heikkouksineen
Kävi kirjastossakin ja lainasi kirjoja, toisin kuin jotkut siinä kulmilla pyörivät, jotka tulivat vain lämmittelemään tai sateensuojaan.
Kuolema pysäyttää. Aina. Sairaus samoin. Ne auttavat ehkä muistamaan, kuinka jokainen päivä pitäisi elää kuin viimeinen; ei niin että "lentää kuin viimeistä päivää", kuten sanonta kuuluu, ei yrittämällä epätoivoisesti kokea jotakin mahtavaa, vaan arvostamalla nykyhetkeä. Läheisiä, rakkaita ihmisiä. Ystävyyttä, kauneutta, luontoa, taidetta, musiikkia, kirjallisuutta; kaikkea hyvää (mutta myös vähemmän hyvää) mitä elämä voi tarjota.
Lepää rauhassa, Hemppa. Olit hyvä jäbä...
http://youtu.be/g0zSB2WEtwU
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti