Kun olin nuori, aina yli parikymppiseksi asti, muistin tärkeät tai muuten merkittävät asiat joka vuodelta. Joistakin vuosista jopa kuukauden tai päivän tarkkuudella. Suuret urheilutapahtumat, ennätykset. Kuka voitti Suomen mestaruuden tietyssä lajissa. Mikä oli Rolling Stonesien eka ykkönen Britannian tilastoissa, ja milloin. Sälätietoa, sanoisi joku. Ja ihan tottahan se. Tärkeämpää toki olisi muistaa milloin oli jokin sota tai milloin mikäkin Ludwig-niminen kuningas hallitsi, milloin oli Pähkinäsaaren rauha. Mutta, puhunkin nyt siitä elämästä mitä itse elin. Ja elän.
Kun vanhenee, vuodet lyhenevät, asiat ja ihmiset muuttuvat ja menevät. Muisti ei enää rekisteröi kaikkea.
Yksi asia, minkä haluaisin muistaa, on päivä milloin sain ensimmäisen kirjastokorttini.
Numeron muistan: 92. Pienen koulun yhdessä huoneessa toimi kirjasto, missä seuraavien vuosien aikana kävin miltei joka kerta kun se oli auki: tiistaina ja torstaina, kello 5 - 7. Joka viikko, ainakin kerran.
Samalla kertaa, kun sain kortin, luokkatoverini, naapurin poika, otti kortin myös. Oliko numero 91 vai 93, en muista. Olin luultavasti kahdeksanvuotias. Kaverin kerrat varmaankin jäivät pariin: pojasta ei lukumiestä tullut. Ja nyt makaa jo mullan alla. Sivukirjastokin muutti pois aikoja sitten, koulun tultua lakkautetuksi. Uudessa paikassa se toimi vuosia, kunnes sivukirjasto lopetettiin.
Äitini rakasti kirjoja, Osti meille lapsille, ja luki, kun olimme pieniä, emmekä vielä osanneet itse. Oliko hänellä aikaa itse lukea, suuren perheen äitinä, en tiedä. Tuskin. Ainakin melko vähän niin kauan kun olimme pieniä.
Rakkaus kirjoihin on säilynyt. Toki rakastan myös musiikkia ja monia muitakin asioita. Luen kirjoja mieluiten suomeksi, englanniksikin pystyn lukemaan vaikeuksitta. Vaikka asun Espanjassa, en usko pystyväni koskaan nauttimaan lukemisesta paikallisella kielellä. Se on vahinko. Mutta, olen liian vanha oppimaan, niinkuin vanha koira. Koiriahan rakastan myös....
Rakkaus kirjoihin toi ammatinkin. Työn, josta nautin. Voin olla paikassa, joka oli täynnä kaikkea minulle tärkeää; kirjoja, levyjä, myöhemmin tietokoneita. Ihmisiä. Eli kirjastossa.
Rakkaus musiikkiin sen sijaan toi vain nautintoa. Kaikenkaikkiaan, se vain "haittasi" opiskelua; alakoulun priimuksesta tuli myöhemmin laiska opiskelija. Musiikki, tytöt, elämä, olivat tärkeämpiä. Muusikoksi minusta ei ollut, en halunnut/jaksanut harjoitella edes sillä bassolla, jonka ostin. Myin sen pois.
Eipä tullut kirjailijaakaan. Lehtimiehen ammatti olisi kiinnostanut, varsinkin jos se olisi ollut musiikin kanssa tekemisissä. Elämää on takana, ja tehtyjä ratkaisuja on turha katua.
Espanjassa kirjastolaitos ei valitettavasti ole lähelläkään samalla tasolla kuin esim. pohjoismaissa. Niinpä lukemiseni hankin kirpparilta ja divarista. Niistä löytyy lähinnä pehmeäkantisia dekkareita, mutta myös parempaa (?) kirjallisuutta. Onneksi omat tyttäreni ovat aina tuoneet tulisaisina hyvää, uutta suomalaista prosaa. Siitä heille kiitos. Samoin siskolle, joka muisti myös tuoda lukemista.
Kahta en vaihda.
Ne eivät ole sukka ja toinen sukka. Ne ovat kirjat ja musiikki. No, taitaa niitä muitakin olla...niistä ehkä sitten jokin toinen kerta?
Muistini mukaan mun kirjastokorttini numero oli 5111...mutta oliko sittenkään? Oliko se sittenkin vain 511 vai oliko Mäntän kirjastossa todella noin hurjasti asiakkaita, että ihan noin monissa tuhansissa...?
VastaaPoistaNo, luin kuitenkin lähes kaikki ei-niin -jännittävät lastenosaston kirjat läpi ala-asteikäisenä. Kesälomat 70-luvun puolivälillä meni takapihan lepolassessa maaten ja lueskellen...naapurin Heidin kanssa käytiin aina lainaamassa kerrallaan parin päivän kirjat (4 kpl) ja sitten taas ylihuomenna mentiin ne palauttamaan ja lainaamaan uudet neljä.
Lukio- ja opiskeluaikana "viihdekäyttö" sitten jäi,kun oli sitä muuta lukemista, suorittamista. Työelämä ja myöhemmin omien lasten syntymä (kiireinen lapsiperhe-elämä, ne kummalliset ruuhkavuodet) ovat olleet käypä tekosyy sille, etten juuri ole lukenut. Seuraavaksi tuli se kaihi ja näkö huononi, oli hankala lukea (tämä ei ollut tekosyy, vaan ihan totisinta totta pari vuotta)...päätäkin särkee nykyisin, ei jaksa lukea.
Mutta on se jännä, miten tietokoneella, netissä, facebookissa jaksaa ja näkee lukea...osui ja upposi!
Tilasin muuten juuri Helsingin kaupunginkirjaston ainoan kappaleen Kunto Ruokolaisen kirjasta Mäntän sankarit. Lähettivät sen Pasilasta tuohon Itäkeskukseen, pitää noutaa viikon sisään..tytär lupasi hakea samalla, kun palauttaa lainassa olevat kymmenkunta mangaa. Kunpa ei neidolla ei lukuinto lopahtaisi lukioaikana! Nyt ainakin lukutahti on sama kuin äidillään aikoinaan!