Amerikkalainen, ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen mies olivat eläintarhassa.
He pysähtyivät apinahäkin eteen, kun amerikkalainen keksi kysyä mitä he miettivät katsoessaan apinoita.
Amerikkalainen idean keksineenä sai aloittaa. - Tuli mieleen että tekeeköhän tällaisella eläintarhalla paljonkin rahaa?
Saksalainen kertoi pohtivansa että onkohan tällaisen eläintarhan pitäminen kuinka kallista ja kuinka paljon aikaa siihen menee.
Ruotsalainen taas sanoi olevansa huolissaan siitä pidetäänkö eläimistä huolta kunnollisesti.
Suomalainen oli suosista jäänyt viimeiseksi. - No entäs sinä, Pekka?
- No, minä mietin että mitähän nuo apinat oikein ajattelevat minusta, kun katselevat noin pitkään...
Joskus vuosia sitten kun kerroin tämän vitsi vaimolleni, hän ei oikein tajunnut sitä.
- Ovatko suomalaiset noin itsekeskeisiä? hän kysyi.
Selitin ettei tästä ole kysymys, vaan siitä että meillä on ilmeisesti liikaakin tapana miettiä mitä muut meistä ajattelevat: naapurit, työtoverit, ventovieraat ihmisetkin. Itsetuntokaan ei aina ole kovin korkealla.
Kun muutamaa vuotta myöhemmin kysyin, joko hän (oltuaan suomalaismiehen kanssa naimisissa useita vuosia) tajusi vitsin, hän myönsi näin olevan. Ihan tuulesta temmattu tuo juttu ei siis ole. Varmasti turhan usein olen miettinyt mitä ihmiset mahtavat mistäkin ajatella.
Ovatko eri kansalaisuuksista olemassa olevat stereotypiat oikeutettuja? Onko niiden taustalla jotakin todellista?
Kun kävin espanjankielen intensiivikurssia joskus kauan sitten, oli koulun (jossa oli useita eurooppalaisia kansallisuuksia) ilmoitustaululla jostakin kopioitu parodia kansallisuuksista. Tarkkaan en muista kaikka mitä se sisälsi mutta ainakin sellaisia "kuvailuja" kuten: ujo kuin amerikkalainen, vaatimaton kuin ranskalainen, täsmällinen kuin espanjalainen, pidättyväinen kuin italialainen, raitis kuin venäläinen, suurpiirteinen kuin saksalainen, puhelias kuin suomalainen.
Erilaisuuksia kansojen välillä voi tuskin selittää geeniperimällä. Varmasti pitkälti ympäristö, kulttuuri, historiakin, muokkaa meistä mitä olemme. Ilmasto on varmasti suuri vaikuttaja: joskus miettii kuinka pohjoismaalaiset jaksavat elää maassa jossa suuren osan vuotta on pimeää, märkää tai jäätävän kylmää.
Kun vettä vihmoo tai lunta sataa, maailma on pimeä ja kylmä, ei varmasti tee mieli jutella mukavia naapurin tai tuttavan kanssa kadulla. Olutterassit ovat muisto vain.
Toisaalta, miksi ruotsalaiset näyttävät selviävän (yhdessä norjalaisten kanssa) kaamoksesta paremmin kuin me suomalaiset? Du gamla du fria Ruotsi on tietysti ollut itsenäinen jo 1000-luvulta saakka.
Suomen alistettu asema Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa vuosisatojen ajan ei riitä selitykseksi; norjalaiset ovat olleet täysin itsenäisiä miltei yhtä lyhyen ajan. Tosin Norjan kuningaskunta on ollut olemassa jo vuosisatoja, ensin Kalmarin unionissa ja sitten valtioliitossa Ruotsin kanssa.
Muistan lukeneeni joskus tutkimuksesta missä selvitettiin eri kansallisuuksien eroavaisuuksia tunteiden ja niiden osoittamisen suhteen. Suomalaisista todettiin että heille (meille) on ominaista negatiivisten tunteiden voimakkuus ja ja niiden näyttäminen. Tämä tuskin on mikään yllätys. Suomalaiset eivät ole tunnettuja räiskähtelevinä, iloisina ihmisinä. Edellä kertomallani espanjankurssilla muuan tanskalainen oppilas totesi jotakin mitä en voinut kiistää: Kun suomalainen lähtee seurasta, hän usein vain ikäänkuin liukenee pois, siinä missä monet muut huolehtivat että jokainen seurassa tulee hyvästeltyä. Usein jopa poskisuudelmin naisille. Suomalainen kun ei halua tehdä numeroa itsestään...vai lieneekö ujoutta?
Stereotypiat sikseen, yhdentyvässä Euroopassakin tavat ja etiketti ovat yhä riippuvaisia maan kulttuurista ja sille ominaisista käyttäytymismalleista. Aiheesta on kirjoitettu myöskin erilaisia oppaita: on hyvä tietää mikä on hyväksyttävää, toivottavaa tai toisaalta ei-toivottavaa tietyssä maassa ja kulttuurissa.
Donde fueres haz lo que vieres, sanoo espanjalainen sananlasku, joka suomeksi kuuluu Maassa maan tavalla, englanniksi When in Rome, do as Romans do. Muistetaanpa tämä. Ehkä poskisuudelmat Suomessa olisivatkin liioittelua? Taitaa olla parempi tyytyä vaikka kättelemään niin ei jouduta puhumaan nyrkeillä aviomiehen tai poikaystävän kanssa.
Toisaalta, kun Suomeenkin tulee ihmisiä erilaisista kulttuureista, lienee tarpeen ainakin yrittää ymmärtää heidän tapojaan ja käyttäytymistään.
Muuten, en ole koskaan käynyt Pariisissa. Mieli tekee silti, taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti