vaikeaa kuin lukemani kirjan. Ei siksi, että tarinassa olisi mitään "vaikeaa", vaan siksi, että teksti on sekä samaan aikaan sekä mielenkiintoista että joiltakin osin melkoisen naiivi.
Kirjastokissa (Otava 2008, pokkari 2009) on tällainen kirja. Se on tositarina, ja kuulemani mukaan joisssakin Suomen kirjastoissa jopa löytyy luokitettuna 67.45 (lemmikkieläimet). Parempi luokitus lienee kuitenkin 84 eli kaunokirjallisuus.
Vicky Myronin yhdessä Bred Witterin kanssa kirjoittama kirja kissasta, joka löytyy puolikuolleena Spencerin (Iowa, USA) kirjaston kirjojen palautusluukusta kylmänä talviaamuna tammikuussa 1988, on tarina täynnä rakkautta, tietoa, asiaa, tarpeellista uskoa huomiseen - mutta myös melkoinen määrä hölynpölyä. Toki lemmikit voivat tuoda (ja usein myös tuovat) ihmisille suurta iloa ja lohtua. Suomalaisen pokkaripainoksen takakannessa todetaan: "Kuinka monen ihmisen elämään kissa voikaan jättää jälkensä.!"
Kissa saa nimekseen Dewey, kirjastoluokituksen mukaan, sukunimikseen Readmore Books,(Read-more-books). Pentu tuntuu tuovan iloa niin lapsille kuin vanhuksille. Paikallislehti kirjoittaa siitä ensin, sitten muut lehdet ympäri USA:ta. Se saa ihmisiä tulemaan - usein lapsineen - kaikkialta Amerikasta pienen kaupungin kirjastoon (kun myös TV on hehkutellut asiaa). Jopa japanilainen tv-yhtiö käy filmaamassa "ihmekissaa". Kissa tuntuu rakastavan kaikkia. Mutta erityisesti pelastajaansa, Vicky Myronia.
Maine saa (kirjoittajan mukaan) jopa pienen kaupungin talouden uuteen nousuun: ihmiset uskovat taas (80-luvun maatalouden laman jälkeen) huomiseen. Kirjaston kävijämäärät nousevat jyrkästi.
Vuosien ajan kirjastokissa on osa pienen kaupungin elämää, ja kirjastonjohtajan samoin kuin koko kirjaston henkilökunnan elämää. Nousuineen ja laskuineen.
Kirjastonjohtaja kertoo kaikesta mahdollisesta hauskuudesta, mitä kissa tuo tullessaan. Kaikki tuntuvat rakastavan suloista, eläväistä, kaunista kissapoikaa.
Se saa vammaisen lapsen iloiseksi, kirvoittaa hymyn lähes jokaisen kirjastoasiakkaan kasvoille, hyppää syliin.
Dewey tutkii jokaisen neliömetrin talossa, on vastassa aamulla, kun ensimmäiset asiakkaat saapuvat. Se on paikan kruunaamaton kuningas.
Vuosien mittaan kirjasto muuttuu. Kortistolaatikot korvaa atk. Lainaus tapahtuu viivakoodatulla kortilla.
Yleisölle on tietokoneita internet-yhteyksiä varten.
Henkilökuntakin vaihtuu. Vain kirjaston lemmikki tuntuu olevan ainoa pysyvä. Kunnes kissa tulee vanhaksi, alkaa sairastaa. On tullut aika sanoa hyvästit.
Arvostan ainesta, joka kertoo Amerikan keskilännen elämästä, ihmisten kykyä olla aitoja, rehellisiä. Samoin kirjoittajan rehellisyyttä kertoessaan perheestään ja omasta elämästään. Kirja sisältää paljon tietoa pienen maaseutukaupungin pienimuotoisesta, mutta ihmisläheisestä maailmasta. Jotkut kirjoittajan asukkaiden luonnetta kuvaavat hehkutukset tosin saavat kulmakarvat nousemaan: "Me keskilännen ihmiset olemme ylpeää mutta nöyrää (?) väkeä."
Kirjaston käytännön ongelmat ovat toki tuttuja. Byrokratia. Ihmiset jotka päättävät kirjaston asioista, vaikka eivät paikan ovea koskaan avaa, ja joiden viimeisin luettu kirja on se kirja joka luettiin joskus kouluvuosina.
Heikointa antia ovat mielestäni Deweyn kuvitteelliset "Päiväohjelma" ja "Säännöt kissoille, joilla on kirjasto hoidettavanaan".
Jossakin arvostelussa sanottiin, ettei tämä kirja ole kyynikoille. Ei varmastikaan. Olenko siis kyynikko? Yhtään nenäliinaa ei kostunut tätä kirjaa lukiessani. (Monissa arvosteluissa kehotettiin ottamaan niitä lähelle kirjaa lukiessa. Älkää haukkuko sovinistiksi, kun sanon, että kaikki olivat naisten kirjoittamia. Olen ehkä ensimmäinen mies, joka kirjoittaa kirjasta.)
Pienellä viilaamisella (eli jättämällä kaikkein "sokerisimman" sisällön tämä kirja voisi olla ollut miltei mestariteos, vaikkei mitään Pulitzeria ansaitsekaan.
Kissojen (ja yleensä lemmikkieläinten) ystävälle kirja ilmeisesti on mieluinen lukukokemus. Kirjastoon heti kun aukeaa!
On ilmeisesti vielä pakko(?) todeta, että vaimoni on pelastanut enemmän kuin puoli tusinaa kissaa varmalta kuolemalta. Nyt "perheeseen" kuuluvat vain roskista löytynyt kissanpentu, Lola (nyt 12 vuotta, veli kuoli muutama vuosi sitten), ja ehkä joillekin tuttu koirani Billy, 15 vuotta, pelastettu Triple-A -koira (yhdistys joka pelastaa hylättyjä lemmikkejä) "sekarotuinen" (jos minulta kysytään) maailman älykkäin koira. Ja silti en (valitettavasti) usko, että osaamme kommunikoida telepaattisesti. Ruumiin kielellä toki!
