Tänään puolenpäivän aikaan koin todellisia kauhun hetkiä.
Ei, ei järissyt tällä kertaa maa (kuten jokin aika sitten, silloin se tapahtui yöllä, emmekä edes heränneet).
En katsonut painoani vaa´alla (no se ei nyt enää edes shokeeraa).
Peiliinkin katson vain korkeintaan aamulla, jos vaivaudun ajamaan partaani.
Myöskään en ollut ajaa kolaria. Pankistakaan ei soitettu tai mailattu, että tili on miinuksilla.
Se mitä tapahtui, oli että koiramme, neljä viikkoa kanssamme asunut Ella, päätti karata.
Olimme olleet koirien puistossa leikkimässä ja viettämässä muutenkin kivaa aikaa. Ella, ns. sekarotuinen (kauniisti sanottuna kai monirotuinen) koiramme, vaimoni ja minä.
Vaimo lähti asioille, me lähdimme kävelemään parin kilometrin matkaa. Kaikki meni hyvin. Sitten, vajaa kilometri kotoa, Ella pääsi jotenkin irti. Panta oli liian löysä.
Alkuun sain houkuteltua koiran takaisin. Se ei kuitenkaan halunnut minun laittavan sitä takaisin remmiin.
Vaikutti siltä, että koira halusi leikkiä kanssani. Se lähti takaisin sinne, mistä olimme tulleet. Kovan juoksemisen jälkeen se käveli, katsoi välillä taakseen; tulee se...
Sitten tapahtui paljonkin. Kadulla oli joukko espanjalaisia työmiehiä, joista yksi halusi auttaa. Käveli kanssani, yritti houkutella koiraa luokseen. Uhrasi jopa eväänsä: Ella söi leikkeleet, mutta ei antanut ottaa kiinni.
Pari koiranomistajaa pysäytti autonsa ja yritti houkutella koiraa.
Lopulta onnistuimme. Brittiläinen pariskunta onnistui lopulta saamaan Ellan kiinni. He jopa halusivat ottaa (ja ottivat) meidät kyytiinsä viedäkseen meidät kotiin.
Olin kävellyt ylimääräisen tunnin. Nähnyt koiramme juoksevan autojen eteen kerran toisensa jälkeen. Kerran miltei jäävän skootterin alle.
No, ne kauhun hetket olivat ohi. Koira onnellisesti kotona. Huh.
Toivottavasti en koskaan joudu kokemaan vastaavaa.
Ei, ei järissyt tällä kertaa maa (kuten jokin aika sitten, silloin se tapahtui yöllä, emmekä edes heränneet).
En katsonut painoani vaa´alla (no se ei nyt enää edes shokeeraa).
Peiliinkin katson vain korkeintaan aamulla, jos vaivaudun ajamaan partaani.
Myöskään en ollut ajaa kolaria. Pankistakaan ei soitettu tai mailattu, että tili on miinuksilla.
Se mitä tapahtui, oli että koiramme, neljä viikkoa kanssamme asunut Ella, päätti karata.
Olimme olleet koirien puistossa leikkimässä ja viettämässä muutenkin kivaa aikaa. Ella, ns. sekarotuinen (kauniisti sanottuna kai monirotuinen) koiramme, vaimoni ja minä.
Vaimo lähti asioille, me lähdimme kävelemään parin kilometrin matkaa. Kaikki meni hyvin. Sitten, vajaa kilometri kotoa, Ella pääsi jotenkin irti. Panta oli liian löysä.
Alkuun sain houkuteltua koiran takaisin. Se ei kuitenkaan halunnut minun laittavan sitä takaisin remmiin.
Vaikutti siltä, että koira halusi leikkiä kanssani. Se lähti takaisin sinne, mistä olimme tulleet. Kovan juoksemisen jälkeen se käveli, katsoi välillä taakseen; tulee se...
Sitten tapahtui paljonkin. Kadulla oli joukko espanjalaisia työmiehiä, joista yksi halusi auttaa. Käveli kanssani, yritti houkutella koiraa luokseen. Uhrasi jopa eväänsä: Ella söi leikkeleet, mutta ei antanut ottaa kiinni.
Pari koiranomistajaa pysäytti autonsa ja yritti houkutella koiraa.
Lopulta onnistuimme. Brittiläinen pariskunta onnistui lopulta saamaan Ellan kiinni. He jopa halusivat ottaa (ja ottivat) meidät kyytiinsä viedäkseen meidät kotiin.
Olin kävellyt ylimääräisen tunnin. Nähnyt koiramme juoksevan autojen eteen kerran toisensa jälkeen. Kerran miltei jäävän skootterin alle.
No, ne kauhun hetket olivat ohi. Koira onnellisesti kotona. Huh.
Toivottavasti en koskaan joudu kokemaan vastaavaa.
 |
| Ella rentoutuu Fuengirolassa. |
