Oli kansa- ja kansalaiskoulu sekä oppikoulu, jonne piti pyrkiä kokeilla yleensä neljän kansakoululuokan jälkeen.
Käymäni koulu oli ns. yhteiskoulu, eli luokissa oli sekä tyttöjä että poikia.
Tuolloin ensimmäinen opiskeltu vieras kieli oli toinen kotimainen, eli ruotsi, joka aloitettiin ensimmäisellä luokalla. Kukaan ei vielä puhunut pakkoruotsista...
Toisella luokalla alettiin opiskella toista kieltä. Meidän koulussamme se oli saksa. Englanti tuli vasta lukiossa.
Toisesta Maailmansodasta oli kulunut vasta pari vuosikymmentä, ja Saksa oli edelleen tärkeä kauppakumppani ja entinen aseveli.
Alte Kameraden on vanha saksalainen sotilasmarssi. Sävelletty jo 1800-luvulla. Kuluneen vitsin mukaan suomennos on "vanhat kamerat". Samaan muusikkovitsien sarjaan kuuluu tietenkin myös Take The A Train -jazzstandardi, joka suomeksi on saanut muodon Ota atrain. Onhan noita...
Tämän todella pitkän aasinsillan vihdoin asiaan.
Naapurilla oli myynnissä kirpputorilla kamera. Praktica super TL .
Kyseistä kameraa valmistettiin DDR:ssä eli Itä-Saksassa. Siinä oli maineikkaat Carl Zeiss Jena -objektiivit.
Kyseinen ns. järjestelmäkamera (tai SLR) oli ensimmäinen ns. läpimittaava kamera, eli siinä oli sisäänrakennettu valotusmittari, ja valotus säädettiin manuaalisesti valitsemalla ensin joko aika tai ns. aukko. Nämä taas vaikuttivat kuvan syvätarkkuuteen, eli siihen, mikä osa kuvasta oli "terävä", mikä jäi epäselväksi, kuten esim. henkilökuvissa. Maisemakuvissahan yleensä haluttiin koko kuvan olevan terävä. Käsisäätöinen kamera vaati siis jonkin verran opiskelua, ja aikana jolloin ostin kameran, markkinoilla olikin useita oppaita valokuvaajille.
Ensimmäinen järjestelmäkamerani oli tämä kamera. Painava kuin mikä. Myöhemmin omistin mm. Canonin, Konican ja Yaschican kameroita. Kehitys oli kehittynyt. Ja DDR:kin siirtyi historiaan.
Sanotaan, ettei ensirakkauttaan koskaan unohda.
No, nähtyäni Praktican tuntui kuin olisin tavannut ensirakkauteni.
Halusin sen! Siispä ostin. Tai, no, sovittiin vaihtokaupoista. Vaihdossa meni DVD-boxi.
En tiedä, tulenko koskaan ostamaan filmiä tähän kameraan, joka toimii edelleen. Ehkä ostan mustavalkofilmiä.
En ole koskaan oikein päässyt "sisälle" digitaaliaikaan. Ne kuvat, joita otan, ovat "puhelinkuvia" eli kännykällä otettuja. Ne ovat vähintään samaa tasoa, kuin ns. idioottivarmojen näppäilykameroiden kuvat aikoinaan. Toki tarkkuus on - kiitos nykytekniikan - toista luokkaa. Mutta valokuvaukseksi niitä ainakaan omalta kohdaltani ei voi kutsua. Näppäilyä.
Nostalgia ei ole kuin ennen, sanotaan (jälleen vanha fraasi!). Voi olla, että "uusi" kamerani jää hyllyn koristeeksi. Muistoksi ajoista, jotka eivät palaa.
Ihan hyvä etteivät palaa. Vaikka jotkut asiat olivatkin paremmin kuin tänään.
