Kun täältä kerran erkanen eli ajatuksia elämästä, kuolemasta ja maaimankaikkeudesta ...

Synnyin maahan joka oli ja on kristillinen, protestanttinen. Minut "ristittiin" eli annettiin ns.  kristillinen  nimi perinteiseen tyyliin, samoin, myöhemmin omille tyttärilleni.
Kun kävin koulua, joulujuhla oli aina tyypillinen kristillinen  juhla. Tiernapojat, jonka oppilaat näyttelivät  joka vuosi,  kertoi tarinan Jeesus-lapsesta ja tietäjistä. Lauletttiin samoja virsiä, joka vuosi.
Kukaan ei tätä vastustanut, tai asettanut kyseenalaiseksi.  Kukaan ei kysynyt, onko tämä oikein, onko vapaus valita.  Eivät edes ne joiden vanhemmat tiedettiin kommunisteiksi. Ja joiden piti siis olla ateisteja.   Myöhemmin tuli peruskoulun myötä  vapaus valita uskonnon opetuksen  tilalle jotakin yleishumanistista opetusta. En edes muista mitä.  Minun aikanani tätä mahdollisuutta kun ei (vielä) ollut.

Espanja, nykyinen kotimaani, on, kuten tunnettua,  vahvasti katolinen maa.  Tämä näkyy erityisesti semana santa -aikana, eli pääsiäisviikolla. Erityisesti Andalusiassa pääsiäisviikko on aikaa jolloin voi nähdä upeita kulkueita joissa kannetaan Jeesusta ja/tai Mariaa... ja ne rakennelmat eivät ole kevyitä!   Niitä kantamaan tarvitaan suuri joukko vahvoja miehiä. Sadat, ehkä tuhannet ihmiset,  kokoontuvat seuraamaan niiden matkaa eri kaupungeissa. Itsekin olen ollut siellä. Fuengirolassa.

Olen naimisissa naisen kanssa joka syntyi islamilaiseen maahan, Irakiin. Hän kävi koulua jonka opettajat olivat katolisia, nunnia.  Monet (ehkä useimmat) ihmiset lännessä eivät tiedä että islamilaiset maat eivät ole kaikki samanlaisia.  Saudi-Arabiassa varas voi menettää kätensä.  Jotkut  islamilaiset maat  taas ovat lähes yhtä liberaaleja kuin läntiset maat.  Ja muutos on käynnissä, kuten tv-uutiset kertovat.

Vaimoni ei ole uskova muslimi. Hän ei rukoile viittä kertaa päivässä, ei käy moskeijassa (sellainen on esim.  naapurikaupungissa Fuengirolassa). Itse asiassa, usein tuntuu että minun suhtautumiseni islamiin ja sen sääntöihin on positiivisempi kuin hänen...

Islamista on tehty, paljolti aiheetta, jonkinlainen  mörkö. Islamilaisterroristit iskevät viattomien ihmisten kimppuun. Eikä tunnu auttavan että toistuvasti on todettu että enemmistö muslimeista ei  halua hyökätä läntistä demokratiaa vastaan, että islam ei ole väkivaltaa kannattava uskonto. Jotkut ääriryhmät haluavat käyttää sitä saadakseen poliittista valtaa.

Mihin minä sitten  uskon?  En tiedä. En esimerkiksi  ymmärrä miksi Jumala, kaikkivaltias, lähettäisi oman poikansa kuolemaan minun ja muiden ihmisten puolesta, kuten kristinusko opettaa. Ainoa asia mitä minun pitäisi tehdä, on uskoa häneen. Eh? Krisinusko ei tunnu olevan minua varten, jos mikään on.
Mielestäni islam, mikä on paljolti yhtä kuin Vanhan Testamentin usko, on paljon rehellisempi uskonto kuin kristinusko.  Jokaisen täytyy ottaa vastuu omasta elämästään, tehdä oikeita tekoja, ei luottaa siihen että jokin Messias pelastaa.  Miksi pelkkä usko riittäisi? Olet paha, syntinen ihminen. Kun tunnnustat syntisi ja sanot: Jeesus on herra, uskon häneen, se riittää?  Aika helppoa, sanoisin. Uskoi ihminen Jumalaan tai, kuten monet mieluummin sanovat, johonkin "korkeampaan voimaan", mielestäni tulee silti yrittää elää oikein. Jo tässä elämässä.  Ei odottaa sitä pelastusta, ikuista elämää. Entäpä jos kuolema merkitsee sitä että yksinkertaisesti ihminen lakkaa olemasta?


Luulen (pelkään?) että kun kerran kuolen, kuten me kaikki (kuulema presidentti Kekkosellla oli tapana sanoa jos   kuolen) olen lopulta arkussa, eikä sitä "sielua" joka nousee taivaaseen (vai joutuisinko helvettiin?)  ole. Toisaalta, toivoisin että olen tässä väärässä.  Ainakin jos pääsisin Taivaaseen...
Kukaan (tähän asti) ei ole tiettävästi tullut kertomaan, mitä tapahtuu. Tuskin siellä taivaassakaan vain istutaan valkoinen pyjama päällä ja soitetaan harppua? Jos näin on, aika tylsältä vaikuttaa.. Olisiko sitten hauskempaa siellä "kuumassa paikassa"?  Aika  näyttää.

Toivoisin että oli ihminen, oli  sitten kristitty, muslimi, ateisti, tai mikä tahansa,  antaisi  minun ja jokaisen muunkin uskoa tai olla uskomatta.

Niin kauan kuin olemme tällä pallolla, yritetäan elää rauhassa, rakastaa tai ainakin sietää toisiamme! OK?

Kansat on veljet keskenään? Eli Euroopasta, EU:sta ja eurosta

Kun  Suomi oli aikoinaaan liittymässä  Euroopan Yhteisöön, olin sitä mieltä että  se. oli ehdottomasti oikein.

Liittyminen merkitsisi sitä että Suomi hyväksyisi  (myohemmin) myös euron valuutaksi.  Se tuntui hyvältä ajatukselta.  Enää ei tarvitsisi vaihtaa valuuttaa lomamatkaa varten ja sitten palatessa tuhlata ylimääräisiä kolikoita  ennen paluuta kotimaahan. Ihmisten vapaa liikkuminen työn tai opiskelun vuoksi tuntui hyvältä ajatukselta. Pääomien liikkuminen ei taas ns. tavallista ihmistä koskenut, eikä sen merkitystä edes välttämättä tajunnut. Ei vielä. Yhtenäinen Eurooppa oli kuin yhdistelmä Kansainvälistä  ("Huomispäivänä kansat on veljet keskenään") ja hippiunelmaa rauhasta ja rakkaudesta ilman rajoja.
Suomi liittyi EU:hun  vuonna 1995. Espanja oli ollut jäsen jo vuodesta 1986, jolloin nimi oli vielä Euroopan Yhteisö.

Euro tuli vuonna 2002 ja hinnat nousivat. Olin silloin jo Espanjassa. Kun kahvikuppi vuonna 1999 maksoi yleensä 100 (sata) pesetaa eli 3,50 Suomen markkaa,  vuonna 2002 hinta nousi suoraan 1 euroon, eli n.  6 markkaan. Kun halvin olut oli ollut 25 pesetaa, nyt halvimmillaan purkki maksoi 25 centimoa. Jostakin "kummasta" syystä hinnat pyöristyivät aina ylöspäin.

Ravintoloitsijat Espanjassa  olivat kuulema kyllä tyytyväisiä. Ihmiset saattoivat jättää "tippinä" kokonaisen euron.

Euron muuttaminen valuutaksi oli tosi kekseliästä. Euron kolikko on pieni: se muistuttaa Suomen markkaa.
Viiden euron seteli ei tunnu "isolta rahalta" sekään.
Lasteni mummo eli entinen anoppini Suomessa  kuulema antoi tytöilleni helposti  kympin, koska se tuntui olevan se sama kymmenen markkaa...

Espanjassa monissa supermarketeissa yhä on  nähtävissä hinta myöskin pesetoissa. Ihan hyvä.
Itsekin huomaan joskus ajattelevani ettei 1 euron hinta ole paha. Mutta sehän on sama kuin (vähintään!) 6 "mummon markkaa!!

Suomalaisten suhtautuminen Euroopan Yhteisöön oli alkuun hyvin positiivinen. Nyt, kun osa yhteisön maista kärsii taloudellisista vaikeuksista keskimääräistä pahemmin (lamahan on yleismaailmallinen ja alkoi USA:sta), on suhtautumisessa tapahtunut muutosta. "Kaverille ei jätetä!" kun se kaveri ei ole suomalainen....
Espanjan kasvu 2000-luvun alussa oli voimakasta, nyt maassa on lama, kuten kaikki tietävät.

Maailma on yhä pienempi. Globaalinen talous on täällä, haluamme tai emme.
Jotkut nuoret voivat sitä vastaan kapinoida. Rikkoa McDonaldsin ikkunoita. Sehän on todellinen keino muuttaa maailmaa.   Samoin kuin tappelu poliisia  vastaan. Kannattaa Green Peace -järjestöa...peace  = rauha?....

Olen edelleenkin sitä mieltä että Suomen liittyminen Euroopan Unioniin ja euron hyväksyminen valuutaksi (jälkimmäinenhän ei ollut välltämätöntä) oli oikea ratkaisu. Espanjan hyöty on myös kiistaton. Iso-Britannia, jonka politiikka on aina ollut "syödä kakku ja pitää se" ei euroa hyväksynyt. Muutenkin britit tuntuvat olevan jonkinlainen omilla säännöillään  pelaava joukkue...


Jos ihmiset haluavat muuttaa maailmaa, ainoa tapa on toimia perinteisten kanavien (kuten puolueet) kautta. Se on tuskastuttavan hidasta, ainakin nuoren ihmisen mielestä. Nuori haluaa kaiken tässä ja NYT.
Anarkismi johtaa kuitenkin pikemmin  vain vastareaktioon eli demokratian kaventamiseen.

Minäkin uskon muutokseen. Edistykseen. Demokratiaan.

"En ole tarpeeksi nuori tietääkseni kaikkea!"  sanoi aikoinaan  Oscar Wilde.


En minäkään.  Sen tiedän ettei aikaa voi kääntää takaisin.  Euroopan Unioni on ja pysyy. Maailma on.  Maat ja kansat eivät katoa, mutta meidän tulee ymmärtää että yhä enemmän me ihmiset olemme  ja asumme yhteisellä pallolla.  Euroopalla on pitkälti yhteinen historia, yhteiset arvot.  Jatketaan niitä. Ja yritetään elää rauhassa muiden, nousevien maiden ja maanosien kanssa.  Vain yhtenäinen, vahva Eurooppa voi tulla toimeen USA:n, Japanin ja Kiinan kanssa. Ja jonakin päivänä myös Afrikka on vahva.

Omalta kohdaltani EU:n olemassaolo on taannut sen, että mentyäni Espanjan kansalaisen kanssa naimisiin, olen oikeutettu maan sosiaaliturvaan. Ilman sitä minun olisi ollut pakko matkustaa Suomeen sairaalahoitoon, ja mahdollisesti olisin kuollut odottaessani pääsyä leikkaukseen.

Hyvä EU! Hyvä Espanja! Hyvä Suomi!
.

Neron heikkoudet eli Miksi Jeppe juo.

Toimittajia ja kirjailijoita on usein pidetty ihmisinä joilla, työn luonteesta johtuen, on mahdollisuus elää varsin "vapaata elämää", ilman kellokortteja. Se taas on tuonut mahdollisuuden nauttia elämästä lähes vailla  rajoituksia. Suomessa se tarkoittaa usein samaa kuin alkoholin nauttimista ilman seuraavan aamun aikaista herätystä, esimerkiksi.

60-luvun suomalaisten kirjailjoiden tapana oli istua kapakoissa.  Syy oli selvä: siellä kun ns. tavallinen kansa mutta myös ns. älyköt istuivat. Keskustelun taso vaihteli. Kulutetusta alkoholista ja seurakunnan koostumuksesta riippuen.

Jotkut kirjailijat halusivat olla ns. älykköjen paikoissa, toiset taas "kansan parissa", Se tosin saattoi tarkoittaa, kuten esim. Jorma Ojaharjun kohdalla  - hänen omien sanojensa mukaan  -"juon koska haluan olla samalla tasolla kuin muut pöydän ympärillä".
Vaatimattomuus ei suurta miestä vaivannut. Myöhemmin  Ojaharju raitistui ja saavutti arvostusta mm. ns. Vaasa-trilogian kautta.

Hannu Salama, Pentti Saarikoski. Alpo Ruuth.  Oli muodikasta olla vasemmistolainen, ja juominen oli jonkinlainen protesti "porvarillista" yhteiskuntaa kohtaan. Tosin Salama ja Ruuth tulivatkin työväenluokasta, mutta miesten  suhtautuminen politiikkaan ja elämään yleensä oli varsin erilainen.

Myös toimittajat istuivat kapakoissa.  Ehkä eivät Suomen Kuvalehden, Seuran tai Apu-lehden.
Mutta aivan varmasti Hymyn.


 Lehden  kulta-aika sijoittunee 60-luvulle ja 70-luvun alkuun.
Tuolloin sitä pidettiin räväkkänä, usein  ns. hyvän maun ylittävänä, sensaatiohakuisena julkaisuna.
Lehti ei kuitenkaan julkaissut esim.  pornografista aineistoa (ainakaan tämän päivän kriteerien mukaan). Muutenkin tuon ajan aineisto vaikuttaisi tämän päivän lukijasta meko kesyltä.

Yksi lehden "tähtireporttereista" kuusikymmentäluvulla oli Veikko Ennala. Mies, jonka isä halusi tehdä hänestä Suomen presidentin. (Syntynyt muuten kotikaupungissani, Mäntässä.) Antamalla hänen lukea klassikoita, mutta myös pakottamalla elämään hyvin spartalaista elämää.  Voisi ehkä verrata Paavo Väyryseen, joka itse  kuulema päätti haluavansa presidentiksi ollessaan vielä  alakoulussa.

Ennalasta tuli toimittaja sodan aikana. Hän toimi sotakirjeenvaihtajana. Ja sodan jälkeen  toimittajana useissa paikallislehdissä.. Sitten tuli aika Hymy-lehden toimittajana. Tätä ennen Ennala kirjoitti mm. Apu-lehteen.

 Ennalaa pidettiin  Hymyn toimittajana  "likasankojournalistina". . Toimittaja Sakari Virkkunen kirjoitti Suomen Kuvalehden numerossa 1/1970:
»Niin kauan kuin Ennalan tapaiset miehet kirjoittavat, ei ole toivoa, että aikakauslehtitoimittajain sosiaalinen arvostus kohoaisi.»

Hänen tapansa kirjoittaa olikin kieltämättä usein sensaatiohakuista, mutta suurin syy itseoppineen toimittajan halveksintaan lienee ollut ajalle tyypillinen tekopyhä asenne kaikkeen "rumaan" ja "siveettömään".

Ennala ei kuvia kumarrellut.
Ennala kirjoitti seksistä, prostituutiosta, alkoholismista.  Kaikista asioista joista "kunnon ihmiset" olivat kiinnostuineita mutta tunnustivat lukevansa vain satunnaisesti.
Siitä huolimatta Hymylehden painos oli suurimmillaan 520 000 kappaletta.

Ennalan elämää kuvaa vuonna 1978 julkaistu elämäkerta Neron heikkoudet. Se kertoo miehestä joka itseironisesti  uskoi että hänen osakseen olivat kyllä tulleet neron heikkoudet mutta eivät lahjat.

Kuinka paljon ajat ovat muuttuneet? Tänä päivänä "mikään ei ole pyhää". Muslimit voivat kyllä yhä uhata kuolemalla oman  uskonsa ja/tai Mohammedin  "häpäisijöitä". Kristityt hyväksyvät kaiken mikä on taloudellisesti kannattavaa. Kukaan ei valita pornosta tv:ssä, musiikkivideotkin ovat usein lähinnä  pehmopornoa. Jos sellaista olisi näkynyt 60-70 -lukujen TV:ssä, yleisönoasastot olisivat olleet täynnä paheksuvia kirjoituksia, joku olisi tehnyt kyselyn eduskunnassa.

Veikko Ennala eli pari-kolmekymmantä vuotta liian aikaisin. Oliko hän nero? Ehkä ei. Hyvä ja ennakkoluuloton sanankäyttäjä.  Levätköön rauhassa.

Tänä päivänä  uutisia tehdään jos ei mitään sensaatiota ei ole. Lautta jonka upotesss  ihmisiä kuolee on jotakin millä myydään päivälehtiä. Aikakauslehtiä  ja viikkolehtiä varten täytyy löytyä jotakin muuta. Julkkuja, avioeroja. Mikä on muuttunut?  Ennala ja kumppanit auttoivat ihmisiä tajuamaan  että monet uskomukset olivat pelkkää tekopyhyyttä, ennakkoluuloja. Ehkä hyötyen taloudellisesti,sensaatiohakuisesti. Tuskin Ennala kuitenkaan  kuoli rikkaana miehenä?


Mutta sitten siihen "perimmäiseen kysymykseen" miksi niin monet taiteilijat, muusikot, luovat ihmiset juovat?
Miksi Jeppe juo?  Koska todellisuus on liian kova tai rankka kestää? Tai elämä on liian tylsää?  En minä tiedä. Jos tietäisin ja voisin kertoa maailmalle, minusta tulisi luultavasti miljonääri. Mietitään siis kaikki tykönämme.  Tai sitten unohdetaan koko juttu. Mikä taitaa olla paras vaihtoehto. Minullakin kun taitaa olla vain ne neron heikkoudet.

Otettaisko sille? Kippis!

Portugalin tammikuu eli matka naapurimaahan

Kelloradio parkaisee aamuherätyksen - summerilla koska musiikki ja/tai tekopirteä   pälätys heti aamulla rasittaa vielä enemmän kuin summeri.
Kello on sika vähän (sanoisi nuoriso, tai ainakin sanoi joskus) , 6 aamulla. Ei jesses, paljon kivampi ois jäädä vällyn alle makoilemaan!
Vaan minkäs teet, se jo kerran viikolla ja toisen kerran päivällä siirtynyt matka naapurimaahan tapahtuu lopultakin. Tuntikaupalla autossa istumista, pelkääjän paikalla ja kuskinakin välillä. (Vaimo on muuten paljon minua parempi kuski, sanon sen pallieni menetystä pelkäämättä, toverit miehet...).

Noustaan pohjoista kohti, ja sen huomaa. Sata-parisataa kilometriä, ja olemme huomattavan korkealla merenpinnan yläpuolella. Ohitamme seudun joka on lähellä Sierra Nevadaa eli Etelä-Espanjan ja  koko Espanjan parasta talviurheilupaikkaa. Tänä vuonna tosin luonnonlunta tuskin on. Tykittämällä on sentään kuulema saatu avatuksi rinteitä.
Hiihtämään tai laskettelemaan emme ole kuitenkaan menossa. Olemme matkalla Portugaliin.
Välillä pysähdytään tankkaamaan itseä, ja autokin ennekuin päästään Portugalin puolelle, menovedet kun siellä ovat melkoisesti kalliimpia kuin "kotimaassa". Koira Billy on mukana ja haluaa sekin "vessaan" ja jaloittelemaan.

Portugalin puolella talot ja tiet muuttuvat. Moottoritiet ovat miltei kaikki maksullisia maassa, joten otamme reitin pienempien ja maksuttomien kautta.
Pienellä paikkakunnalla pysähdymme, ja ostan kupin kahvia, vaimolla on omat teet ja vedet mukana. Kuppi maksaa 50 centimoa eli puolet sitä mitä Aurinkorannikolla.  Myöhemmin huomaamme että hintataso maassa on muutenkin kadehdittavan alhainen.

Saavumme Portugaliin pienelle paikkakunnalle nimeltä Penela. Kylän, jossa viivymme, nimi on Carvalho Sto Amaro. Lähin suuri kaupunki on Coimbra. Sisko tulee vastaan puolisen kilometriä ennen etappia. Olemme perillä.

Talot täällä  ovat joko uusia, hyväkuntoisia (usein ulkomaalaisten omistamia) omakotitaloja tai vanhoja, rapistuneita, usein kivistä rakennettuja "mökkejä". Paljon on myös pelkkiä raunioita, ja monesti näkee koneita ja autoja jotka on vain hylätty.

Kapeilla kaduilla (tai kujilla) kävelee  vanhahko nainen, paimentaen kotieläimiään laitumelle tai sieltä pois. Hän katsoo silmiin, toivottaa Bom dia eli hyvää päivää. Vanhalla traktorilla ohi ajava mies heilauttaa hänkin kättään kuin vanhalle tutulle, kun olen Billy-koiran kanssa iltapäivän kävelyllä. Billy ilmiselvästi pelkää vuohia jotka taas vaikuttavat olevan ihan ok uuden koiran kanssa ja haluaisivat tutustua.
Koiria tuntuu olevan joka mökissä. Ne ovat ulkona eivätkä mitään varsinaisia lemmikkejä tai hyvin koulutettuja. Ne ovat joko turvana ja/tai metsästystä varten.

Erään pienen talon pihamaalla on joukko eläimiä: lampaita, vuohia, sikoja, kanoja ja kukko.

Ihmisten toimeentulo on ilmeisen  niukkaa. "Tilat" ovat pieniä ja elanto luultavasti  saadaan enimmäkseen kotieläimistä ja pienimuotoisesta viljelystä.
Yllättävä seikka on, että ilmeisesti paikkakunnan sijainti vilkasliikenteisen maantien varressa on poikinut kaksi käytettyjen autojen myyntipaikkaa ja pari kolme autojen ja maatalouskoneiden (kuten traktorit) korjaamoa. Hintataso on varmasti halvempi kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla.

Iltapäiväkävelyllä...

Pienellä paikkaunnalla on useita kirkkoja.

Majapaikkamme.

Vaimon sisko on muuttanut kylään muutama kuukausi sitten. Talo jonka hän on vuokrannut, on brittien omistama vanha ja melko huonokuntoinen talo, alkuperäiset asukit ovat ehkä kuolleet, lapset muuttaneet pois. Kissojen kanssa taloa asuva käly ei ole tyytyväinen nykyiseen taloon vaikka alue sinänsä on rauhallinen ja turvallinen.  Penelan keskusta on parin kilometrin päässä, ja sieltä löytyvät kaikki tarvittavat palvelut sekä moderni supermarket. Hän on myös tutustunut paikallisiin ihmisiin ja saanut ystäviä. Paikallinen kielikin onnistuu pikku hiljaa paremmin, ja ainakin kauppiaat ja yrittäjät puhuvat englantia.

Penelan pikkukaupunki ei ole suuri turistirysä. Se merkitsee ettei joka kulmalla ole rihkamakauppiaita. Se ei varmastikaan ole myöskään tyypillinen portugalilainen paikkakunta, jos sellaista yleensä on olemassakaan. Kuitenkin se muistuttaa siitä että Portugali, jolla on takanaan menestykäs  menneisyys;  siirtomaiden ja merenkulun avulla saavutettu asema yhtenä maailman rikkaimmista ja kehittyneimmistä maista, on tänä päivänä  köyhä ja usean muun maan tavoin jakautunut hyvin toimeentuleviin ja juuri ja juuri jokapäiväisen elentonsa saaviin. Kuten muuallakin, on Portugalissakin todellinen köyhyys nykypäivää  löydettävissä maaseudun syrjäkylistä.

Ihmiset ovat, kaikesta huolimatta -tai ehkä jopa osittain elämän näennäisestä pienimuotoisuudesta huolimatta - ystävällisiä ja näyttävät osaavan nauttia vähästäkin ja välittävän  toisista ihmisistä.   Esimerkkinä vaikka se, että kun vaimon sisko jonakin kylmänä ja sateisena talvipäivänä oli ollut koko päivän sisälla, verhot suljettuna, illalla muutama kyläläinen tuli koputtamaan ovelle kysyen oliko La Inglesa (joka tosin on irakilainen joskin Iso-Britannian kansalainen) kunnossa, kun koko päivänä ei ollut näkynyt...


Käymme päivittäin "kylällä". Yhtenä päivänä syömme lounaan supermarketin kahvilassa. Ruoka on hyvää ja annokset runsaat. Ostamme lisäksi leipää mukaan otettavaksi. Lasku saa  melkein haukkomaan henkeä: eri syystä kuin tavallisesti. Miten kummassa loppusumma voi olla niin alhainen?

Vuosi vaihtuu miltei huomaamatta. Espanjan tv näyttää joka kanavalla toinen toistaan mahtavia uuden vuoden show -ohjelmia. Ne kansalliset kanavat mitä näemme eivät ainoatakaan, ei edes tyypillistä vuodenvaihteen kellonlyöntiä.
Syömme jouluateriaksi tarkoitettua kalkkunaa muiden (lähinnä brittien perinteeseen kuuluvien) jouluruokien kanssa. Nautimme paikallista punaviiniä. Minä kruunaan illan (yön) juomalla pienen lasillisen portviinia. Olemmehan Portugalissa. Vuosi vaihtuu, mutta onko se mitään muuta enempää kuin numero?

Viikko kuluu nopeasti. Auton keula loppiaisaamuna varhain  kohti Aurinkorannikkoa. Muutama tunti köröttelyä ja kotona oltaisiin. Sumua on vahvasti, näkyvyys ajoittain vain pari-kolmekymmentä metriä. Tienvierieressä olevat  pensaat ja nurmikko ovat kuurassa.  Yöllä on lämpötila on varmasti ollut nollan alapuolella.  Mustaa jäätä saattaa vieläkin olla tiellä
.Vähitellen aurinko voittaa.  Kilometrit karttuvat, koti lähenee. Kello kuuden maissa olemme rannikolla.
Kotona!
 Eikös se matkustamisen paras juttu olekin kun pääsee takaisin kotiin?

Kaikenkarvaisia ystäviä

Pankkimatkasta tuli hieman jännittävämpi kuin tavallisesti.
 Rahan nostaminen ei yleensäkään ole mikään ns. elämys. Ja onneksi pankkiryöstöjä olen nähnyt vain elokuvissa ja sarjafilmeissä. Edes "uuden" pankkikortin saanti (ei ollut tullut vielä, eikä pitänytkään kuin vasta seuraavana päivänä) tuskin saa innosta puhkumaan.

Jotakin silti tapahtui.
Vaimo jäi istumaan parkkipaikalle autoon kun menin pankkiin. Kun tulin takasin, hänen sylissään oli pieni, valko-musta-ruskea koira! Ns. sekarotuinen, vai pitäisiköhän nykyisin sanoa monirotuinen? Kääpiöpinseri kait lähinnä.
Ihmettelin tietysti mistä tämä uusi ystävä oli tulla tupsahtanut.
Oli kuulema juossut jostakin sivukadulta ja ollut suuntaamassa vilkasliikenteiselle autopistalle eli nelikaistaiselle maantielle! Vaimo astui ulos autosta ja houkutteli hieman pelokkaan mutta koirien tapaan myös uteliaan pennun  tulemaan luokseen, ja kun se tuli, nappasi syliinsä.

Mitä sitten tehdä pikku karkulaiselle? No, lähellä on eläinlääkärin vastaanotto, sinne siis.
Onnellisimmassa tapauksessa pikkukoira on heidän "asiakkaansa". Tai ainakin korvasta tai niskasta löytyy mikrosiru joka kertoo omistajan ja osoitteen ym.
Eipä käynyt flaksi. Omistaja ei ilmeisesti ollut vaivautunut, eikä koiraa ollut vielä myöskään kastroitu. Kilkuttimet olivat pojalla tallessa. Vaimo oli jo tarkastanut että   maitohampaat olivat vaihtuneet pysyviksi ehkä yhtä lukuunottamatta, mikä merkitsisi että poikavekkuli on noin vuoden vanha.

Ei muuta kuin koira kotiin. Oma koira Billy siitä tuskin olisi kovin iloinen. Ja kissatkin katselisivat (tapansa mukaan!) nenänvarttaan myöten tunkeilijaa.  Vaimo lähti kurssilleen, minä jäin uuden ystävän kanssa kotiin. Nukuttaisiin yön yli kuten se Paavo (yksi niistä monista samannimisistä  pressakandidaateista) ja mietittäisiin mitä tehdä. Laittaako ilmoituksia kauppohin ym. vai mitä. Eläinlääkärillä oli jo meidän puhelinnumeromme jos joku kyselisi haukun perään.

Nälkä ja jano oli ressukalla. Luultavasti oli ollut karussa jo jonkin aikaa.
Ulos kävelylle yhdessä Billy-koiran kanssa. Ei oikein tuntunut pitävän narussa kulkemisesta.
Sitten hieman ruokaa ja nukkumaan. Koirat siis. Ja minä  ja vaimokin, hieman myöhemmin.

Seuraavana aamuna olimme ns. totuuden edessä (kuinkahan siellä takana muuten voisi olla?).
Nyt on päätettävä mitä tehdä. Olin sitä mieltä että viemme pojan jonnekin hylättyjen koirien suojapaikkaan.
Vaimo oli yhtä mieltä. Meillä on jo koira, joka ei vanhana mielellään ottaisi "kilpailijaa". Se että löytökoiraltamme luultavasti puuttuvat monet rokotukset, että se olisi kastroitava jne. merkitsisi lisäksi melkoista rahanmenoa. Meillä ei yksinkertaisesti olisi varaa laittaa satoja euroja uuden koiran elämään.

Siispä suuntana refugio La Cala de Mijasissa nimeltä ACE.
Odotimme kunnes sihteeri tuli työhön ja kerroimme löytökoiran tarinan. Hän lupasi koiralle hyvän hoidon ja uskoi sen löytävän hyvän ja rakastavan isännän, mikäli  "oikeaa" omistajaa ei löytyisi.
Varmuuden vuoksi nainen vielä tarkisti ettei mikosirua todellakaan ollut. Sanoimme hyvästit pikku ystävällemme toivoen parasta.

Matkalla kotiin emme voineet olla puhumatta kuinka sydäntäsärkevää oli nähdä suuri joukko koiria joista suurin osa tuli luokse ja nuoli käsiä tai hyppäsi vasten haluten nuolla kasvoja....Ota minut, vie pois! ne tuntuivat sanovan, silmät täynna rakkauden kaipuuta.
Olimme kuulleet että tarhalla on noin 300 koiraa, ja oli pikku koiramme onni että sille oli vielä tilaa. Suurelle koiralle kuuulema ei ehkä tilaa olisi ollut.  Sen kohtalona olisi ollut kunnallinen koiratarha, missä koirat tapetaan tietyn ajan kuluttua...

Muutama vuosi sitten löysin roskiksen alta pelokkaan pennun jonka etutassu oli siteessä, turvonnut ja tulehtunut. Veimme sen eläinlääkäriin joka antoi antibioottipistoksen ja puhdisti haavan. Neljän viikon ajan koira kävi viikoittain lääkärillä minkä jälkeen se oli kyllin terve menemäa ACE:n suojiin. Kuulimme myöhemmin että tuo pentu löysi kodin Belgiasta. Tuntui kivalta, ja joskus ajattelee että mitähän pikku vekkulille  (joka nyt on jo iso koira!) mahtaa kuulua. Vieläkö muistaisi, tuntisi?

Toivon että yhtä hyvä onni suosii nyt  tätä tervettä mutta muuten huono-onnista koiraa. Joko niin että omistaja saa sen takaisin tai uusi (ja ehkä jopa vastuullisempi) omistaja pitää siitä huolen.

Tärkeintä ei ole jalo kilpa vaan hyvityspisteiden saanti...?

Espanja tunnetaan urheilussa parhaiten jalkapallosta (Euroopan- ja maailmanmestarit) samoin kuin koripallosta (maailmanmestarit) lentopallosta, tenniksestä (Davis Cup, Rafa Nadal ja monet muut) etc etc. Maan menestys yleisurheilussa on ollut myös huomattava.
Useimmat menestyksekkäistä  lajeista ovat joko saliurheilua tai kesäurheilua. Eteläiselle maalle tämä lienee ymmärrettävää.

Espanja ei kuitenkaan ole tyhjä tila talviurheilun kartallakaan.
Andalusiassa, ei kovinkaan kaukana Välimeren rannoilta, on talviurheilupaikka. Sierra Nevada. Paikka missä voi hiihtää (mikä sana  tosin pohjoismaiden ulkopuolella tarkoittaa yleensä laskettelua)  ja lasketella.
Espanjan menestys laskettelussa (esqui alpino)  ja varsinkaan hiihdossa (esqui de fondo) ei tietenkään ole verrattavissa pohjoisen Euroopan saavutuksiin. Espanjalla on kaksi mitalia alppilajeissa talviolympiakisoista. Harrastuksena laskettelu on suosittu laji .
Ja, kuten matkaesitteet kertovat, esimerkiksi helmikuussa on mahdollista viettää puoli päivää laskettelemassa, puolet rannalla. Kuinka päin valitsee (aamu-ilta) riippuu siitä missä on majoitus. Matka rannalta vuoristoon ja toisinpäin on noin 2,5 tuntia.

Espanja pelaa myös jääkiekkoa kansainvälisellä tasolla. Maassa on myös oma jääkiekkoliiga. Toki Espanja ei (vielä?) aivan haasta maailmanmestari Suomea, mutta pelaa nyt II divisioonassa. Epäilemättä jos maassa olisi yhtä paljon innostusta jäakiekkoon kuin  nyt jalkapalloon (ja tarpeeksi jäähalleja!), maa saavuttaisi huipputason tai ainakin paikan ylimmältä kansainväliseltä tasolta  lopulta. Epä ole kauaakaan kun tanskalaiselle kiekolle naureskeltiin....Espanja on rankattu IIHF:n listalla sijalle 29.

Mäkihyppyyn espanjalaisia ei tietääksen vielä ole osallistunut.  Eikä kannata osallistuakaan. Koko laji kun on pilattu, totaalisesti.

Nyt ei riitä että jokainen hyppääjä saa ns. tyylipisteet. Hyppyyn joko lisätään tai siitä vähennetään metrejä  tuuliolojen perusteella. Eh???.  
No hyvä. Pitäähän jokaiselle urheilijalla olla tasavertaiset mahdollisuudet voittoon.

Seuraavaksi ns. maastohiihdossa voitaisiin ottaa käyttöön  eri painosarjat, kuten mm. painissa ja nyrkkeilyssä. Eihän se nyt ole laitaa että kaksimetriset norjalaiset jättiläiset  voittaa melkein kaikki kisat! Ja kuka se sanoo onko tuuli vastaan vai puolesta?  Ampumahiihdossa tulisi sitten myös huomioida onko ampuja ollut tuulessa ja tuiskussa. Jos juuri ampumahetkellä tuulee, pitää taulusta tarkistaa, paljonko meni hutiin ja sitten vasta joko hyväksyä tai hylätä.  Ja miten jos ja kun lämpötila muuttuu? Plussaa tai miinusta jos keli muuttuu! Samoin ladun (tai luisteluradan) muutokset tulee huomioida,  johan se on epäreilua jos viimeksi lähteneet joutuvat painelemaan kamalassa mössössä tai latu on mennyt huonoksi.

Jep. Kyllä minä vieläkin silloin tällöin katselen sitä suomalaisille niin rakasta mäkihyppyä. En vain ymmärrä keiden annettiin  pilata joskus niin mahtava laji....ja kuinka muut lajit ovat saaneet pysyä peukaloimatta, tai ainakin melkein.

Oi noita aikoja...Elämä oli Matinkin parasta aikaa. 

Arkea harmaissa eli wanha pasifisti muistelee. Osa 1 (ja varmana viimeinen)

Kun joskus hirmu kauan sitten kävi käsky kruunulta nuoren miehen astua opettelemaan kuinka Armasta Kotimaata puolustetaan, en hetkeäkään epäillyt. Ei siksi että olisin ollut huolissani siitä että se Iivana sieltä idästä ja kommunismin kurimus haluaisi tulla rakkaan maan viemään kurjuuteen vaan siksi että en kertakaikkiaan halunnut/viitsinyt/jaksanut ajatella miten pitäisi vastailla niihin ikityhmiin kysymyksiin, joita aseistakieltäytyjän täytyy vastata. Jotenkin näin se voisi mennä:
- Mitä tekisitte jos tyttöystävänne/vaimonne kimppuun hyökätään?
- Herra kapteeni, ei minulla ole vaimoa  eikä juuri nyt ole vakituista tyttöystävääkään.
(Iso herra huokaa.)
- No oletetaan etta on!
- Hm. No jos minulla olisi rynkky messissä niin kait sitten pitäis antaa  mennä läpi että raikaa?
- Teettekö te pilaa meistä?!
- En tietenkään, herra kapteeni. Eikös intissä tuota opeteta? Puolustautumista.
Kaluunaherra huokaa itsekseen: Onkohan tätä syytä jatkaa?!


No niin. Ehkä oli kaikille parempi että otin nöyrästi lusikan kauniiseen käteen ja menin armeijaan. Sinne Suomen Raskaaseen, S A Int.

Ensimmäisenä aamuna soi (edellisen ikäluokan ansiosta) radioista Johnnyn "Voiko ihanammin päivän enää alkaa". Sääliksi kävi niitä jeppejä jotka olivat juhlistaneet armeijaan astumistaan juhlimalla rankemman päälle edellisenä iltana tai jopa useampana.

No, aika kului, oppi talon tavoille: älä ole ensimmäinen mutta älä ole viimeinenkään, vältä tulla silmätikuksi.
Tietysti jotkut halusivat sinne RUKkiin eli upseeriksi. Pinkoja, niinkuin koulussa.
Meikäkin haluttiin laittaa RAuKiin eli tehdä aliupseeriksi. Heh.

Onneksi(?) jossakin alokasvaiheen aikana  jalkapöydästä murtui luu. Marssimurtumaksi sanoivat.  Olin kyllä marssinut tällä jalalla täyspakkaus selässä vaikka kipu tuntui joka askeleella. Kun saapasta ei tahtonut saada pois, kaverit sanoivat että hulluhan olin kun en hakenut VMTL:ää eli vapautusta palveluksesta. No sitten hain, ja kun jalka kuvattiin, sieltä löytyi murtuma joka oli jo lääkärin mukaan  alkanut jo  luutua....Kova jäbä?

No siihen se kariutui miehen aliupseerin ura. Vaan olinko murheen murtama? No en. Mieluummin lähtisin siviiliin 8 kuin 11 kuukauden päästä.

Komennus kävi komppanian kirjuriksi. Istua vääpelin toimistossa ja kirjoitella joskus viikko-ohjelma seitsemänä (7) kappaleena oli sekin toisinaan melkoinen koettelemus. Kalkkeeripapereita väliin ja sitten takomaan hartiavoimin että alimmaistakin vielä pystyi lukemaan. Eipä ollut kopiokoneita, ei printtereitä. Jopa kirjoituskone oli täysin "manuaalinen". Kerran yksi kalkkeeripaperi oli väärin päin....yksi kopio puuttui. Mitä silloin ajattelin/sanoin ei ole "painokelpoista", kuten sanonta kuuluu. Takomaan se yksi puuttuva kopio ja sassiin.

Olihan hommalla valoisatkin puolensa. Kun sai/joutui kirjoittaman listat ns. väijyistä eli vartiotehtävistä ym., kavereita sotkussa eli sotilaskodissa riitti. Kahvia, munkkeja,  tupakkaa. Ketään ei voinut kuitenkaan liikaa suosia. Turpiin olisi voinut tulla.Tai joku jopa kannella komppanianpäällikölle ihan virallisesti.

Joskus lomalta palatessa junassa joku vielä alokasaikaa elävä varusmies kuului kaverilleen selittävän kuinka "armeija on siitä hyvä paikka että kaikki lähtee samalta viivalta".
 Voi voi. Ns. palikkatesti kertoo kuka on upseeri-/aliupseeriainesta, ja lisäksi (siviilissä saatu)  koulutuskin ratkaisee. Vielä nytkin, vaikka peruskoulu on eroja ehkä hieman tasannutkin.

Joskus armeija-ajan  alussa komppaniamme päällikkö totesi puheessaan alokkaille  että Suomen armeija ja sen käyminen antaa nuorelle miehelle "kuvan koko Suomesta. Läpileikkauksen sen väestöstä". Tämä kuulema on rikkaus mistä mm. siviilipalvelumiehet jäävät paitsi.

No jaa. Kirjurina joka sai vastaanottaa mm. lomahakemukset, kuva suomalaisesta noin kaksikymppisestä miehestä ei kovin innostava ollut. Monille oli koettelemus, miltei mahdottomuus,   kirjoittaa edes lyhyt hakemus lomasta ja syystä siihen. Kielioppivirheet sikseen, pelkkä ajatusten paperille raapustaminen oli tosi työlästä monelle isänmaan soturille.

Kahdeksan kuukautta lusittiin. Ja mitä opin? Kirjoittamaan koneella sujuvasti. Toki kauppaopiston käyneenä sen osasin jo ennenkin. Yrittämään lintsata kaikesta minkä voi. Piereskellä, kiroilla, puhua typeriä, erityisesti naisista (tytöistä).  Armeija tekee pojista miehiä? Juntteja pikemminkin, ellei jo ole. Kukaan ei halua olla mamis.

Entä ne muistot? Yhden armeijakaverin olen tavannut Ruisrockisssa. Taisi olla seuraavana kesänä. Entä muut?  Kaipaanko heitä? Tuskin. Jos kadulla tulisi joku vastaan, tuskin tuntisin kaljuuntuvaa ja/ tai harmaata miestä. Tai he minua. Jos nyt jonkun tapaisin niin toki ohrapirtelöt nautittaisiin ja yritettäisiin muistella kapiaisten ja varusmieskaverien nimiä. Arvuutella miten on elämä mennyt armeijan harmaitten jälkeen. Onko oltu aviossa (ja nykyisin: montako kertaa...) Onko lapsia, lapsenlapsiakin?  Onko menty "kertaamaan" Itse en ole, vaikka joillekin on "iskenyt" jopa parikin kertaa. Taisivat antaa periksi. En taida olla sitä sotilasainesta...

Ei minusta armeijassa militaristia tullut. En kuitenkaan kadu sinne menoa. Isäni oli sotaveteraani ja lopulta kersantti. Isoveljeni tuli intistä alikessuna. Upseerinkin olisivat tehneet, vaan ei halunnut.  Minä tulin ulos panssarimiehenä, edes sattumakorpin jämiä en saanut vaikka monia ehdotuksia (joista useimmat hyväksyttiin)  tein vääpelille kuinka asioita voisi tehdä helpommin tai järkevämmin. Toimisto-au eli alikersantti joka oli eräänlainen vt. vääpeli sai kessun jämät.  Se kun monesti esitti ideat meidän yhteisenä ja vääpeli ilmeisesti muisti vain hänet...No. Tuskin ne kaksi väkästä kauluksessa  olisi minua elämässä  paljon auttaneet.
 Kaverit olisivat vain virnuilleet "sattumakorpille".   Kaksi nuorempaa veljeäni ovat sivareita. Laskeva suunta, mutta sanoisin että  se suunta on ihan oikea.

Poikia minulla ei ole. Jos olisi, mitä olisin heille opettanut? Että ajattelevat itse. Niin minäkin tein.  En sanoisi että pitää mennä tai olla menemättä armeijaan. Valitsin itse kyllä helpoimman tien, mutta tottavieköön minun ei ole onneksi  tarvinnut aseeseen tarttua. Mitä olisin tehnyt jos olisi? En tiedä. Luultavasti valinnut sen helpoimman tien taas eli tehnyt kuten käsketään. Turha sitä tietysti enää on miettiä. Ajattelu kun tunnetusti  on epäterveellistä.  Parasta välttää niin paljon kuin suinkin. Armeijassahan se onkin  kiellettyä.

Eli, jos/kun haluaa löytää sen positiivisen puolen armeijasta, ehkä se antaa aivoille aikaa olla lomalla?