Elämänmeno

Vuonna 1978 Suomen TV näytti Pirkko Saision kirjaan perustuvan tv-sarjan  Elämänmeno.
  
Suomessa oli vasemmisto saanut enemmistön eduskuntaan vuonna 1966. 
Suomessa julkaistiin  60-luvulla ja 70-luvulla 
monia "vasemmistolaisia" kirjailijoita: Hannu Salama, Pentti Saarikoski, Jorma Ojaharju...
Elämänmeno  kertoo viisihenkisen työläisperheen elämästä Helsingin Kalliossa 1940-luvun lopulta 1960-luvulle asti. Tarinan keskeisinä henkilöinä on kaksi naista: perheen voimakas äiti Eila ja hänen tyttärensä Marja.

Pirkko Saisio on jatkanut uraansa kirjailijana ja paljossa muussa. 

Nyt hänet on nostettu tikun nokkaan.  Helsingin Sanomien haastattelun vuoksi (ei siis blogin tai kolumnin,  kuten jotkut antavat ymmärtää). 

Hän itse joko vastaa tai ei, eikä minulla ole mitään syytä (eikä edes mahdollisuutta!) vastata hänen puolestaan. 

Jotenkin vain olen yllättynyt siitä negatiivisesta suhtautumisesta, mitä lahjakkaan kirjailijan ja taiteilijan rehellinen tilitys on kohdannut. 
Onnistuin lopulta  linkittämään hänen kriittisimmän arvostelijansa sivun. 
(Helsingin Sanomat) Riikka Yrttiaho. Kansainvälisen politiikan opiskelija, aktivisti. Göteborg. 

 "On erittäin surullista, että nyky-Suomessa kaikkien yhtäläisten oikeuksien puolustamisesta on tullut osa ”äärilaitaa”. Minne katosivat humaanit, pohjoismaalaiset arvomme ja pyrkimyksemme tasa-arvoon?"

 Tarkoittaako Yrttiaho tällä, että Saision mielestä em. asioista puhuminen on "äärilaitaa"?! Mitään tällaista ainakaan minä en haastattelussa havainnut.

  Monet kommentoijat tuntuvat perustavan mielipiteensä Yrttiahon  näkemyksiin. Lycka till. Onhan Göteborg toki lähempänä kuin Madeira...

Ei pidä provosoitua kun provosoidaan

 Hiljattain kuollut presidentti Mauno Koivisto hurmasi naisia hiljaisella huumorillaan (suomalaisethan eivät tykkää suulaista tyypeistä) ja otsakiehkurallaan ollessaan pääministeri. 

Yksi Koiviston elämään jääneistä tokaisuista on "Ei pidä provosoitua kun provosoidaan!"  Tuolloin (60-70 -luvuilla) provosoiminen onnistui ehkä tv-väittelyissä.  Jos kyse oli kirjoituksesta lehdessä, aika toimi provosoidun hyväksi, ja seuraavana päivänä uudelleen luettuna "herja" ei ehkä ollutkaan niin paha, ja vastaus voi olla hallittu. 

Ei pidä provosoitua kun provosoidaan


Toisin on nyt. Sosiaalisessa mediassa haastattelut ja lausunnot leviävät minuuteissa, ja vastaus saattaa tulla välittömästi. Mikä joissakin tapauksissa on virhe.  Koskaan ei pitäisi vastata vihastuneena tai ärsytettynä, koska kyse saattaa olla nimenomaan pyrkimys ärsyttää, "trollaus". 

Pirkko Saisio antoi haastattelun, missä hän pahoitteli suomalaisen keskustelun ajatumista kahtiajakoon. 

Välittömästi tuli vastaus.  
Saisio oli mennyt "äärioikeston ansaan".
 
Seuraavassa muutamia poimintoja Saision haastattelusta. 


"Tosiasiassa miljoonat maailmassa, esimerkiksi monet islaminuskoiset, eivät näe modernien, suvaitsevaisten eurooppalaisten maailmankuvassa mitään tavoiteltavaa."

 ”Monet asiat ovat tapahtuneet Suomessa aivan liian nopeasti, ja se vaikuttaa asenteisiin. Esimerkiksi maahanmuutosta odotetaan valmiita, jäsenneltyjä käsityksiä, mutta miten sellaisia voisi olla? Monia ihmisiä yksinkertaisesti pelottaa, ja se tulkitaan rasismiksi.”

”Vasta itseään arvostava osaa ottaa vaikutteita vastaan, suvaita ja oppia uutta.”

Miten tällaista argumentointia vastaan  voi väittää? 

Punnittua puhetta.  

Montako mahaa on lehmällä?

Poor man wanna be rich,
Rich man wanna be king,
And a king ain't satisfied,
'til he rules everything.


Suomen mediassa (myöskin ns. sosiaalisessa mediassa) jaettiin hiljattan klippiä, missä tulevalta maatalosuministeriltä kysyttiin, montako mahaa lehmällä on. Paljon karjaa omistava ministeri vastasi väärin. 

Muistan kuinka aikoinaan ihmeteltiin, miten liikenneministerillä ei ole edes ajokorttia. 

Suomessa oli aikoinaan, sotien jälkeen, puolustusministerinä mies, joka oli tunnettu pasifisti, Yrjö Kallinen.
Kun häneltä kysyttiin, miten hän tuli toimeen korkeiden upseerien kanssa, hän totesi, että heidän kanssaan ei ollut mitään ongelmia, vaikeampaa oli usein siviilien kanssa.

Oletammeko me, että ns. tietyn alan  asiantuntija on aina paras vaihtoehto?
En minä ainakaan haluaisi Suomen (tai minkään muun  maan) liikenneministeriksi esimerkiksi entistä rallin maailmanmestaria. 
Yhtä hölmöä on olettaa, että sosiaaliministerin pitää olla nainen, "naiset kun luonnostaan ovat lempeämpiä kuin miehet".

Amerikkalaiset ovat miltei aina luottaneet presidenttiin, joka on ollut varakas, jopa miljonääri. Se, että on on onnistunut kokoamaan suuren omaisuuden, osoittaa amerikkalaisten mielestä, että henkilö osaa johtaa maata kohti yhä suurempaa vaurautta (tai palauttaa sen).

USA:ssa on nyt presidenttinä mies, joka haluaa johtaa maata miltei diktatorisesti. 

 Bruce Bringsteen laulaa: 
Poor man wanna be rich,
Rich man wanna be king,
And a king ain't satisfied,
'til he rules everything.

Kun kingin tilalle vaihtaa sanan president, ollaan ns. asian ytimessä.

Sama tuntuu tapahtuvan  myös Suomen naapurissa, Venäjällä.  KGB:n mustaan nahkatakkiin aikoinaan  pukeutunut eversti on nyt jonkinlainen uusi tsaari, joka yhdessä oligarkkien kanssa johtaa maata. 

Hiljattain edesmennyt presidentti Mauno Koivisto oli todellinen demokraatti, joka purki sitä presidenttivaltaista rakennetta, joka oli hänen edeltäjänsä Urho Kekkosen perintöä.  Jotkut Suomessakin  kaipaavat edelleenkin "voimakasta johtajaa". Esimerkit kahdesta suurvallasta eivät todellakaan näytä siltä , että tämä on hyvä vaihtoehto.

 

Fillareita ja kysymyksiä. Ilman vastauksia?

Oltiin Ella-koiran kanssa kävelyllä.
Ohi ajoi nuori, ehkä noin  15-vuotias poika, maastopyörällä (espanjassa sitä kutsutaan nimellä bicicleta de montaña, samaan tapaan kun amerikkalaiset kutsuvat pyörää mountain bikeksi.)
Tämä pyörätyyppi on syrjäyttänyt jokseenkin täysin retkipyörän, sen kapearenkaisen eräänlaisetn amatööriversion kilpapyörästä.
Samalla se "peruspyörä" yhä useammin on varustettu "paksuilla" renkailla ja siinä on kolmesta kuuteen vaihdetta.

Tuohon poikaan ja pyörään. Ketjut ratisivat, olivat pahasti ruosteessa. Näytti silti, että pyörää ei ollut huollettu sen jälkeen, kun se oli ostettu. 
Suomessa polkupyöräily keskittyy kesäaikaan, tosin monet (edelleenkin yhä enemmän naiset) pyöräilevät vuoden ympäri.
Eteläisessä Espanjassa talvi on lähinnä vetinen, sateinen aika, ja etenkin nuoret, jotka eivät vielä voi ajella skootteria, pyöräilevät näissä kosteissa keleissä. 
Kätevä ihminen huoltaa pyörän itse tai vie polkupyöräliikkeeseen.

Mietin, mahtaisiko poika  itse - tai mahdollisesti hänen isänsä (tai äiti? )  - osata huoltaa pyörää, voidella ketjut, vaijerit, vaihteet.

Työ ei ole Espanjassa yhtä kallista kuin esimerkiksi Suomessa. Eikä kyse ole vain ns. harmaasta taloudesta eli maksamisesta "ilman kuittia", mitä sitäkin toki paljon tapahtuu.
Myös Suomessa. Kun rakensimme omakotitaloa, usein voin maksaa joko kaiken tai osan käteisellä, ilman kuittia. 

Suomessa oikeisto ja työnantajat valittavat suomalaisen työn kalleutta.  Kun verrataan Espanjaa ja Suomea, ero onkin melko  suuri. Mutta jos verrataan myös elinkustannuksia ja sosiaaliturvaa, pitää muistaa, että hyvinvoinnilla, jota Suomen tämänhetkinen hallitus on valitettavasti  tuhoamassa, on hintansa. 

Mihin Suomi on menossa? Minä en tiedä, tietääkö kukaan? 

Minä, aikoinani, huolsin omani ja koko perheen pyörät. Koska halusin, koska se sai tuntemaan, että osaan edelleen sen tehdä. 

Jossakin vaiheessa Suomessa puhuttiin paljon ns. uusavuttomista. Jotka eivät osaa tehdä juuri  muuta kuin lämmittää ruokaa mikrossa.  Minulla on kaksi aikuista tytärtä. Olen aivan varma, että molemmat ovat oppineet tekemään enemmän.

Suomen hallitus on ajamassa alas suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Toivottavasti he kokevat sen seuraavissa vaaleissa olleen väärä valinta.   

Halpa, hyvä vai molemmat?

Joskus aikoinaan, kun ihmiset vielä lukivat painettuja aikakauslehtiä ja sanomalehtiä, Tekniikan Maailmassa todettiin useampaankin kertaan:
Jos haluat hyvän ja halvan, osta molemmat.

Muistan myös, miten menin ostamaan ensimmäistä autoa, käytettyä, kun uuteen ei ollut varaa.
Kysyin myyjältä, löytäisikö hän minulle hyvän ja halvan käytetyn auton.
Vastaus oli: "No sitten sun täytyy päättää, kumman haluat!"

Koska autodiileri oli merkkimyyjä, hän ei halunnut "kusettaa".
Ajatteli ehkä, että voisin joskus  ostaa häneltä  vielä uudenkin auton.
Mikä tapahtuikin, pari käytettyä autoa myöhemmin. Ja sen jälkeen vielä muutaman muunkin uuden.

Äidilläni oli taas tapana sanoa: "Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa!"
Mikä tarkoitti, että pitkässä juoksussa se hieman kalliimpi myös tulee edullisemmaksi.

Maailma on muuttunut. Kiina on tänä päivänä maailman suurin autonvalmistaja.
Melkein jokaisella suurista automerkeistä on tehdas myös Kiinassa, ja viihde-elektroniikasta suuri osa tulee sieltä. Kiinalaiset ovat hiljalleen luomassa myös omaa hi-techiään; kännyköissä Huawei on jo huippumerkki,  samoin tukiasemien rakentamisessa. Yhtiöllä on  toimintaa myös Suomessa.

Kiinassa  tehdään myös monia laittomia kopioita merkkitavaroista  joita sitten myydään lähinnä netin kautta aitoina. Moottorisaha, joka on tunnettua merkkiä, voi olla kopio, jonka käyttö on vaarallista. Tai puhelimen laturi on viallinen, ja voi aiheuttaa tulipalon tai sähköiskun.  

En koskaan osta netin kautta tuntemattomasta osoitteesta tuotetta, jonka hinta on melkein liian hyvä ollakseen totta, koska silloin se yleensä ON liian hyvä ollakseen totta.

Ostin jokin aika sitten Crocsit, ne kesään kuuluvat "muoviset puukengät". (Onneksi niistä kopisevista puisista  "hollannikkaista"on taidettu päästä eroon!)
Hinta oli Lidlissä parikymmentä euroa, kun halvat kopiot saa alle puoleen tästä. Vaimo osti omansa vuosi sitten, ja kenkien pohja on edelleen hyvä. kun omieni (made in Portugal)  kulutuspinta on ns. nahkakalju.

Kaikki OK sitten? Ei.  Ne "oikeat crocsit" tuntuvat epämukavilta jalassa, kun ne halpikset taas ovat ihan jees.

Mitä tästä opimme? Emme kai mitään.  Laatu on suhteellinen käsite. Luultavasti ne "aidot Crocsit" on myös tehty Kiinassa, kuten melkein kaikki tänä päivänä.

Kengät? No, ainakaan ne eivät ole vaaralliset (vaikka kulutuspintansa menettäneet toki voivat olla liukkaat esim. sateella.)

Hinta ei taida sittenkään aina  taata laatua. Tai ainakin laatu voi merkitä niin monenlaista asiaa.
  

Sitähän minäkin, että mitähän sinäkin...

Silläkin uhalla, että toistan itseäni (kuka meistä ei?) aloitan tämän blogin wanhalla witsillä. (Olen ehkä kertonut sen aiemmin).

Neljä kaveria oli käymässä eläintarhassa.
Amerikkalainen, ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen.

Kiertelivät. Tulivat apinahäkin luo.

Amerikkalainen, kuten yleensä, oli se puheliain. 
Sanoi (englanniksi, tietysti): "Kertokaas kundit, mitä ajattelette."
"Minä aloitan:  Voisikohan noista saada jotakin  reality-tv:hen tai Hollywood-filmiin? Mitä sanot, ruotsalainen ystävä?"

Ruotsalainen: "Meidän täytyy olla varmoja, että eläimiä kohdellaaan  kunnolla! Mitä sanot, saksalainen ystävä?"

Saksalainen: "Toki täytyy ajatella kustannuksia! Kuinka paljon maksaa hoitaa ja syöttää näitä eläimiä? Sinun vuorosi, suomalainen kaveri!"

Suomalainen: "En tiedä, mutta luulen että  tuo apina tuijottaa minua, enkä tiedä mitä se ajattelee minusta!"

Joskus aikoinaan kerroin tämän vitsin vaimolleni. Hän ei SILLOIN ymmärtänyt, nyt ymmärtää...

Meillä suomalaisilla kun on tapana miettiä mitä muut meistä ajattelevat; naapuri, työkaveri, kaupan kassa tai ohikulkija kadulla..

Ja sitten muut kansat. Mitä he ajattelevat Suomesta ja suomalaisista ?


Jopa sosiaalisessa mediassa luodaan kuvaa itsestä. Huumorintajuista, älykästä, humaania...

Poikkeuksena tietysti ne ihmiset, jotka kirjoittelevat "kännissä ja läpällä" tappouhkauksia, solvauksia ja muuta typerää.
Ehkä näiden ihmisten olisi todella hyvä miettiä, millaisen kuvan heistä saa?
                                        

Sen muistan jälkeenkin päin

En  juurikaan kuuntele uutta suomalaista iskelmämusiikkia.

Luultavasti (tai oikeastaan varmasti) voisin kuunnella sitä ns. nettiradioiden kautta. Aurinkorannikolla toimiva Radio Finlandia 
soittaa paljon uutta ja vanhaa suomalaista iskelmää. 
Radion uutisarvo on mielestäni kuitenkin pieni. Suomalaisyhteisön koon takia se tuntuu pikemminkin  jonkinlaiselta keskinäisen kehun kerholta. Samaan tapaan kuin ilmaisjakelulehdet "testaavat" ravintoloita. 

Kun olin lapsi (ja nuori) iskelmiä kuuntelivat miltei kaikki. Koska ainoat kanavat olivat Suomen Yleisradion yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma.

Yleisradion tarkoitus oli sivistää kansaa. Siksi se lähetti paljon klassista musiikkia, populaarimusiikin osuus oli  lähinnä suomalaista iskelmää. Vasta -70 -luku muutti tilannetta. Rock alkoi soida muulloinkin kuin lauantai-iltapäivän Nuorten ULA -ohjelmassa tai 8 kärjessä -ohjelmassa, jossa vuorottelivat viikottain suomalaiset ja ulkomaiset pop-levyt. (Studioyleisö äänesti kahdella paikkakunnalla kahdeksan parasta jatkoon, ja seuraavalla kerralla oli uusien yrittäjien vuoro yltää kahdeksan parhaan joukkoon.)

Vuonna 1985 tulivat ensimmäiset paikallisradiot. Niiden ohlemistot ovat sittemmin usein koostuneet paljolti suomalaisesta iskelmä- ja pop- musiikista, jotkut jopa omistautuneet sille.

  Minun muistoissani menneiden aikojen Suomi on  paljolti "iskelmä-Suomi". (Radiossa, itse ostin rockia ja jazzia ja bluesia...)

Katsellaanpa joitakin tuon ajan suomalaisia lauluja.

Iskelmän tärkein sisältö on rakkaus. 
 Usein menetetty rakkaus.

Miten sitä on käsitelty?  Kaipaamalla. Muistelemalla.
 Esimerkkejä: 

Markku Suominen, Sade  (1971): "Satoihan eilenkin, kun sun jälleen kohtasin, ja hiukses kastuvan näin, sen muistan jälkeenkin päin."

Markku Aro, Käyn uudelleen eiliseen (1979):  "Muistan tuskaa mä silmissäs näin, ystäväin, kun erottiin me niin. Nyt muista ee-en kuin sen. Käyn uudellee-een eiliseen."

Minulla kyllä tuppaavat  asiat unohtumaan, mutta kai nyt (oletettavasti) nuori mies muistaa hyvinkin edellispäivän tapahtumat? 

Maarit, Jäätelökesä (1991).  "Muistan jäätelökesää kun lapset kiirehtii kouluun. Posken rusketus häviää. llat pimenee jouluun."

Jostain syystä aikoinaan tätä soitettiin nimenomaan kesällä. Ilmeisesti kappaleen nimen vuoksi, sanoja ei kai  juurikaan kuunneltu.



 Tietysti muustakin kuin lemmestä luritettiin.

 Vicky (Virve) Rosti muistelee: Kun Chicago kuoli -laulussa (1975): "Al Capone kun päätti näin kaikki seuraa käskyjäin. Gangsterinsa sotaan vei laki rauhaan jäänyt ei."

Mikäs siinä.
Nyt vain on niin, että Virve syntyi vuonna 1958, ja Al Caponen gangsterit taistelivat kaupungissa jengisotaansa vuonna 1929.

Fredi, Vippaa mulle viitonen (1972):   "Tietä ennen sotaa Petsamoon vuoden tein muistan sen",
 ja myöhemmin
"Sinne jonnekin tieni kun vei, ystävät kaikki palanneet ei."

Siitosen Matti syntyi vuonna 1942 Mikkelissä. Ei tainnut ihan ehtiä "sinne jonnekin". 

Tapio Rautavaara  muisteli menneitä Tuopin jäljet  -kappaleessa.(1963)
"Joka tuopista jälkiä pöytään jää, ja ne montakin muistoa säilyttää.  Itse tuoppini jäljet mä tunnen."

On kyllä tullut tyhjennetyksi muutama tuoppi, mutta eipä ole tullut renkaita pöytään. 

Toisaalta sama mies väitttää: "En päivääkään vaihtaisi pois" samannimisessä laulussa.(1972)
Miehestä kirjoitettu elämäkerta oli samanniminen (toim. Juha Numminen, 1978).

Mies itse totesi jossakin haastattelussa, että tokihan niitäkin päiviä oli, jotka olisi toivonut eläneensä toisin. Eikä välttämättä haluaisi edes niitä muistaa.

Kyllä minäkin monta päivää vaihtaisin pois. Eiköhän me kaikki?