maanantai 12. marraskuuta 2018

Pinkki, punainen vai punavihreä?





Olen joskus aiemminkin (ehkä usein?) todennut, että ns. sosiaalisen

 median (some)  nimi pitäisi ehkä sittenkin olla epäsosiaalinen media (epsome).

Monien (ei toki kaikkien) keskustelijoiden motiivina (tai ainakin käytäntönä) kun tuntuu olevan kaikin tavoin osoittaa omaa paremmuuttaan, parempaa kielellistä lahjakkuuttaan tai parempaa
tietämystään kustakin keskusteltavasta asiasta.

Jätetään pois selkeät trollit ja tahallisen virheellisen tiedon (epätiedon)  levittäjät.

Jäljelle jäävät ne "ihan tolkun ihmiset".

Yksi ilta, kun suosikkijoukkueeni FC Barcelona  pelasi Champion´s League  -otteluaan, joukkue oli pukeutunu kokopinkkiin peliasuun.
Erehdyin sanomaan, että "toivottavasti väri ei kuvaa joukkueen asennoitumista peliin. "

Lähes samaan hengenvetoon totesin (valitettavasti!), että kokemukseni mukaan erityisesti naiset pitävät pinkistä ja punaisesta väristä vaatteissaan. 

Seuraus oli jokseenkin  raju.

Yksi "ystävistäni" näki tässä koko naisurheilun halveksimista.  Tarkoitukseni oli kuitenkin sanoa, että pinkki on vaimea väri. Ei voittajan väri, kuten esim. punainen.

Toinen totesi minun olevan "mies edelliseltä vuosituhannelta", nykyisin kun niin miehet kuin naisetkin saavaat (!) pukeutua ja käyttäytyä kuten haluavat. 

Jotkut myös huomauttivat, että profiikuvassani minulla itselläni on punainen paita.  Totta.

En missään vaiheessa ole sanonut, että mielestäni naisten tai miesten pitäisi pukeutua tietyllä tavalla.
Empiirinen (hieno sana, eikö vain?) kokemukseni vain on, että melkoisen monet naiset pukeutuvat pinkkiin tai punaiseen, kun haluavat "näyttää hyvältä".   Jotkut taas tykkäävät mustasta.

End of.

Muuten, uskoisin, että sen enempää FB- kuin IRL-ystävissäni ei ole yhtään 2000-luvulla syntynyttä.  Taidamme kaikki olla viime vuosisadan jengiä?

lauantai 20. lokakuuta 2018

Kotimaani ompi Suomi - tai ainakin se toinen





Kun olin lapsi, suomalaisuudesta  ja isänmaasta puhuttaessa piti aina muistaa, että meillä suomalaisilla on hyvät ja luottamukselliset suhteet naapurimaahamme Neuvostoliittoon.
Sehän oli sementoitu YYA- eli ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksella. YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948.

Vuosien kuluessa presidentti Urho Kekkosesta tuli näiden suhteiden symboli.   Näin erityisesti 60- ja 70-luvuilla.

Viisikymmentäluvun kouluissa isänmaallisuudesta puhuttiin kyllä vielä vapaammin: meidän 3-4 -luokkien nuori sijaisopettaja opetti meille Gaudeamus igitur -laulun latinaksi, laulatti myös Ateenalaisten laulua ("Kaunis on kuolla kun urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin") Laulettiin myös : "
Meidän on uudesta luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa.

Vuosina 1960–1979 muuttoja Ruotsiin tehtiin 322 000.

70-luvulla poliittinen ilmasto oli muuttunut.  Monet älymystöstä ja taiteilijoista näkivät Neuvostoliiton ihanneyhteiskuntana.  

Isänmaallisuus oli miltei kirosana, tärkeämpää oli puhua työväenluokan yhtenäisyydestä, solidaarisuudesta kapitalismia vastaan.   

80- ja 90-luvulla puhuttiin vain rahasta. "Rahalla ei ole isänmaata".

Noista vuosista on kulunut paljon aikaa. Miten ovat asenteet muuttuneet? 

Ketkä 2000-luvulla puhuvat isänmaallisuudesta?  

Minulle on vuosia ollut parikin siniristilippua, jotka olen ostanut laittaakseni puseron tai takin hihaan. En ole kuitenkaan (ainakaan vielä) sitä tehnyt. Miksi?

Koska isänmaallisuuden (tai, jos halutaan "patriotismin") ovat omineet tatuoidut, nahkapäiset pilottipuserohörhöt, joiden harrastuksena on antaa turpiin erivärisille tai vika kieltä puhuville ihmisille. Tai paremman puutteessa vihervassareille ja homoille.

En enää asu Suomessa, mutta sen tulevaisuus, politiikka ja jokapäiväinen elämä kiinnostaa yhä. Internet antaa siihen mahdollisuuden.  

En häpeä suomalaisuuttani. Kun katselen suomalaista urheilua, nautin menestyksestä, suren tappioita.  Suomalainen kulttuuri on jotakin, mistä voi olla ylpeä. 

Ehkä jonakin päivänä laitan siniristilipun hihaani.  Ja kannan sitä ylpeänä.  Ilman, että ajattelen olevani yhtään parempi kuin kuka tahansa muu.
  m




tiistai 9. lokakuuta 2018

Kaikki mulle ja HETI!





Ostin eilen  nettikirpparin kautta viisi kirjaa kympillä (10 €). Aikaisemmin viikolla olin tehnyt jo samanlaiset kaupat.
Kirjat oli ilmeisesti ostettu normaalihinnalla joskus aikoinaan, en tiedä. Kirjan suomalainen kirjoittaja saa teoksestaan 12 - 21 % kappalehinnasta,  e-kirjojen korvaus on 25 %.
 Miten ei-suomalainen saa palkkionsa, ei minulla ole tiedossa.

Olen tehnyt elämäntyöni kirjastossa.  Kirjastot ostavat  suuria määriä kirjoja (montaa runokirjaa tuskin olisi ostettu juuri  muuten kuin  vain kirjailijan jakamina kappaleina tutuille ja sukulaisille) 
ja kirjailijat saavat kirjastokorvaukset  teoksistaan. Kirjastojen varauslistat eivät ole estäneet esimerkiksi Paasilinnan , Päätalon, Ilkka Remeksen ja Laila Hirvisalon (Hietamies)  kirjojen satojen tuhansien, jopa yli miljoonan , kappaleen myyntiä. 



Suomessa ja muuallakin ns. länsimaissa on olemassa ns. piraattipuolueita, jotka  haluavat mm. kaiken internetissä jaossa olevan aineiston olevan  "vapaata". Mitä  silloin tapahtuu teoksen omistajan oikeudelle luomaansa teokseen? 

Toivottavasti olen käsittänyt asian väärin. Tai en 
 ehkä sittenkään: "Kaiken teosten epäkaupallisen kopioinnin, levittämisen ja muun käytön on oltava vapaata teoksen julkaisuhetkestä lähtien. Piraattipuolue uskoo tiedon ja kulttuurin mahdollisimman laajan leviämisen edistävän ihmiskunnan henkistä ja materiaalista hyvinvointia." Ote puolueen ohjelmasta.


Luin puolueen ohjelmaa laajemmaltikin. 

"Piraattipuolueen mielestä politiikan lähtökohtana tulee olla yksilönvapaus. Jokaisella on oltava vapaus toimia haluamallaan tavalla, kunhan ei rajoita muiden vapauksia. Piraattipuolue vastustaa holhousyhteiskuntaa, jossa valtio puuttuu yksityiskohtaisesti jokaiseen elämän osa-alueeseen."

Tuohan kuulostaa ihan järkevältä? 

Piraattipuolue 
haluaa  myös vähentää byrokratiaa ja viranomaiskontrollia ja lisätä ihmisten vapautta päättää omista asioistaan. Muun muassa tämän vuoksi Piraattipuolue haluaa ottaa käyttöön perustulon.

Aina vain  paranee.  Perustulo? Kuulostaa melkein sosialismilta?! 

Kaiken kaikkiaan puolueen tavoitteena on kaiken informaation vapaa levitys.  Tai sitten - todellakin - olen tajunnut kaiken väärin.

Onneksi minulla ei ole materiaalia,  mitä he voisivat jakaa ilmaiseksi demokratian ja vapauden nimessä.  Toisaalta, jos he jakaisivat blogiani, en panisi pahakseni.  Kun en sillä ansaitse nytkään zlotiakaan. ;)
 

lauantai 6. lokakuuta 2018

Valkoisen paperin kammo




Muistan lukeneeni useankin kirjailijan kertoneen "valkoisen paperin kammosta".
Kirjailija kertoi istuneensa kirjoituskoneen (kuka muistaa mikä se on?) edessä tuskaillen, ellei tekstiä synny. Valkoinen, tyhjä paperi koneessa tuntui ilkkuvan. 

Tänä päivänä kirjailija/kirjoittaja istuu jonkinlaisen sähköisen aparaatin edessä ja työstää tekstiä, jota on helppo muuttaa, tuhota tai jatkaa. Roskakori ei täyty rypistetyistä papereista.

Sama kammo saattaa silti iskeä. Tekstiä ei synny. Ruudulle ei tule mitään.

Silloin toki voi laittaa ruudulle vaikka musiikkia, elokuvan, tsekata uutisia.  Jospa sieltä saisi vinkkiä? 

Luin jälleen yhtä Donna Leonin dekkaria, missä poliisit levittivät sormenjälkijauhetta rikospaikalle.  Ajattelin, että kirjailija oli pudonnut teknisen kehityksen kyydistä. Eivätkö nämä tutkimukset ole niitä, joita tehdään tietyllä valolla? Ilmeisesti monenlaisia tekniikoita on edelleen käytössä. Sormenjälkijauhekin  on siis  edelleen olemassa.
 Kirjailija  muuten vieraili Suomessa hiljattain.
Ja kehui muuten, kuinkas muuten.

Rikoskirjailijan työ on (luultavasti) helpompaa tänä päivänä, kuin vaikkapa Agatha Christien aikana. Aikataulut, kartat, monet muut faktat löytyvät erilaisia hakurobotteja käyttämällä.  

On myös aiempaa helpompaa välttää virheitä.  Luin kirjaa, missä naisen "poltot" alkoivat, ja ajattelin, että sehän on väärä ilmaisu. Sitten tajusin, että ehkä kirjailija käytti sitä osoittaakseen, millä vuosikymmenellä mentiin.  Tai sitten ei.

Joskus tuntuu, että ne blogikirjoitukset, jotka olen kirjoittanut, alkavat olla tarpeeksi. 
Toisaalta, joskus kun herään keskellä yötä, mielessä pyörii asia, josta voisin kirjoittaa. Uskon muistavani seuraavana päivänä.

Joskus muistan, joskus en.

Olisikohan syytä laittaa vaikkapa pieni sinikantinen muistivihko yöpöydälle?  Jotkut kirjailijat kuulema pitävät sellaista aina  mukanaan.

Blogi on ollut minulle lähinnä  jonkinlaista terapiaa.  En ole koskaan haaveillut suuresta määrästä lukijoita, koska en ole julkkis, poppari tai poliitikko. 
Jos joku/jotkut ovat niitä lukeneet, hyvä.  

Ehkä en laita sittenkään vielä "pillejä pussiin".  Onhan maailma aiheita täynnä.



 

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Minustako vegaani?! eli viimein valssi Titanicilla




Noin vuosi sitten kirjoitin blogissani Minustako kasvissyöjä? 
 Pohdiskelin tuolloin asiaa.  Olin jo pitkään syönyt melko kasvisvoittoista ravintoa.
Nyt, vuotta myöhemmin, suostuin vaimon ehdotuksesta syömään vegaaniruokaa yhden kuukauden ajan. Syyskuun 2018.

Vaimo uskoo, että nykyiset vaivani, nivelreuma ja kihti (joista viimemainittu jo nyt on lääkityksellä hyvin hallinnassa), voivat helpottaa. Ehkä korkeahko verenpaine, johon otan lääkkeitä, voisi myös alentua ilman lääkitystä.

Tarkoitus on ottaa myöhemmin verikoe, joka voisi osoittaa kaiken tuon todeksi. Toivon mukaan.
Vaimo itse saattoi lopettaa tyyppi 2 diabeteksen lääkityksen sen jälkeen kun hän alkoi vegaaniksi.

Monet ihmiset pitävät veganismia johonkin skientologiaan
tai muuhun uskonnolliseen huuhaahan verrattavana  muotijuttuna.

Sitähän se ei todellakaan ole.  Kaukana siitä.
Vegaanit eivät halua käyttää eläimiä hyväkseen, sen enempää ruokana kuin esim. vaatteiden tai kenkien materiaalina. (Minulla on muuten melkoinen kokoelma nahkatakkeja ja -pureroita ja muita asusteita, kuten liivejä.)

Kuukausi näyttää, mitkä ovat tulokset.
Voi olla, että palaan entiseen: syön edelleen kananmunia, siipikarjaa. Ehkä silloin tällöin ratkean syömään jopa saksalaista bockwurstia...se kun on niin hyvää.

Yksi asia on kuitenkin jo nyt varma. Kasvisenemmistöisen ruokavalion vuoksi oma  terveyteni on jo nyt parantunut. En kaipaa punaista lihaa, en haikaile rasvaista pekonia.  Grillimakkara silloin tällöin kyllä maistuisi. On olemassa mm. vegaanimakkaroita, ja erityisesti vegaanihampurilaiset ovat erinomaisia. Leikkeleitäkin löytyy, ja monenlaisia ei-maitopohjaisia "juustoja". Vegaanimakkarasta puuttuu se "napsahdus" kun kuori murtuu...

En todellakaan  julista mitään evankeliumia ruuan ja syömisen suhteen.

Jokaiselle, joka haluaa olla rehellinen, lienee kuitenkin selvää, että olemme tehneet suuria virheitä ruuan tuotannossa. Lihan teollinen tuotanto on aiheuttanut ja aiheuttaa ilmaston muutosta. 

 Saattaa olla, että (kuten jotkut sanovat) juna on todellakin  jo lähtenyt asemalta. Ehkä punaisen lihan syönnin lopettaminen suuressa mittakaavassa ei enää estä maapalloa tuhotumasta ilmastonmuutoksen vuoksi. 

Suomalainen tuotantohan toki onkin eri juttu. Onko?

Jokainen ihminen uskoo mihin haluaa. Ehkä me haluamme tanssia sen viimeisen valssin Titanicilla?  Ja nauttia mehevän pihvin tai kyljyksen, ennenkuin alus uppoaa.  Minä en.







 

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Oikeus maahan.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho
on sitä mieltä, että vain valkoihoisilla suomalaisilla on oikeus sosiaaliturvaan ja  ylipäänsä mihinkään oikeuksiin Suomessa. 

Katsellaanpa tilannetta maailmanlaajuisesti. Onko vain Amerikan
alkuperäisväestöllä oikeus sosiaaliturvaan USA:ssa? Ja Latinalaisessa Amerikassa?

Entä alkuperäisväestö Australiassa ja Uudessa  Seelannissa?  Afrikassa?

Ei toki. Nehän ovat sivistymätöntä roskasakkia.

Samaan tapaan, kuin arabimaista ja muualta  Suomeen tulevat "maahantunkeutujat".  

Unohdetaanko  pois, että ns. sivistys alkoi Mesopotamiassa.  

Onko tämä jotakin, mitä akateemisesti sivistynyt herra puoluejohtaja ei tiedä? Ei tietenkään. Toki hän historiaa tuntee.

Hän vain haluaa johtaa ihmisiä harhaan. Miksiköhän?

lauantai 1. syyskuuta 2018

Mielensäpahoittaja eli Beatles, Jaakko Teppo ja räppi




Suomessa on kuulema elokuvateattereihin tullut jo toinen  elokuva Mielensäpahoittajasta.
Ensimmäisessä elokuvassa eläkkeellä olevaa, noin 80-vuotista "jäärää" esitti Antti Litja, joka oli aiemmin lukenut näitä kuvitteellisia yleisönosastokirjoituksia radiossa.  Tätäkään elokuvaa en ole nähnyt, ja tuskin näenkään, ennenkuin Yle esittää sen tai joku lataa sen YouTubeen.

Litjan terveyden heikennyttyä elokuvan toisessa osassa roolia esittää melkoisen kulunut tv- ja elokuvakasvo Heikki Kinnunen
Kinnusella on takana vuosikymmenien kokemus mm. koomikkona, enkä epäile, etteikö mies vahvalla rutiinillaan klaaraa myöskin tätä osaa, vaikkei kysymys olekaan varsinaisesta komediasta. 

Luin kirjan Mielensäpahoittaja.(Helsinki: WSOY, 2010) kun sain sen aikoinaan tyttäreltäni lahjaksi. 
Luin sitä vähän kerrallaan.
Kuin olisin lukenut niitä yleisönosastokirjoituksia.

Joskus hörähtelin. "Noinhan se hiukka on!"
En kuitenkaan useimmiten kokenut vanhan miehen mietteitä omikseni. Enkä välttämättä huvittaviksi.
Pikemminkin tuntui, että hän koki maailman muuttuneen sellaiseksi, jota hän ei oikein enää tajunnut eikä hyväksynyt.  Näinhän monille (useimmille?) käy. Minullekin. Jossakin mitassa.

Mielensäpahoittajan keski-ikäinen poika tykkää Beatleseista, se kun on "hänen sukupolvensa musiikkia". Mielensäpahoittaja ei tätä ymmärrä, kyllä hanurimusiikki aina voittaa sellaiset soittelijat, jotka eivät ilman sähköä saa soittimistaan mitään irti. "Ero on kuin hirsiveistäjällä ja moottorisahamiehellä."

Mielensäpahoittaja ei saa ajokorttiaan uusituksi, mistä hän luonnollisesti on pahoillaan.
Taksiin, joka vie lapsia kouluun (miehen lisäksi) hän saa nuoren pojan avulla Jaakko Tepon musiikkia, kun poika lataa hänen pyynnöstään kasetin "CD-pyörylälle".  (Taksissa kun ei ole tietenkään kasettisoitinta.) Nyt "lapset oppivat mikä on hauskaa".


En ole itse mielestäni  mikään  mielenipahoittaja. En toki ole sotaveteraani, mutta en minäkään  aina voi uskoa maailman (ja Suomen!) olevan menossa kohti parempia aikoja, päinvastoin. 

Sama koskee musiikkia. En suurin surminkaan jaksa kuunnella suomalaista (tai muunkaanmaalaista, itse asiassa) rap-musiikkia eli räppiä. Kyllä musiikki, jossa on kunnon teksti, melodia ja soittajat, aina tuollaisen metelin voittaa.

En silti mieltäni pahoita, jos joku sitä kuuntelee. Jos joudun radioasemalle, jolta sitä tulee, vaihdan vain kanavaa.

Sosiaalisessa mediassa mielensäpahoittajia (ihan oikeita tai sellaista esittäviä) on jo  ihan tarpeeksi. 





 

Bates Motel