Mielensäpahoittaja eli Beatles, Jaakko Teppo ja räppi

Suomessa on kuulema elokuvateattereihin tullut jo toinen  elokuva Mielensäpahoittajasta.
Ensimmäisessä elokuvassa eläkkeellä olevaa, noin 80-vuotista "jäärää" esitti Antti Litja, joka oli aiemmin lukenut näitä kuvitteellisia yleisönosastokirjoituksia radiossa.  Tätäkään elokuvaa en ole nähnyt, ja tuskin näenkään, ennenkuin Yle esittää sen tai joku lataa sen YouTubeen.

Litjan terveyden heikennyttyä elokuvan toisessa osassa roolia esittää melkoisen kulunut tv- ja elokuvakasvo Heikki Kinnunen. 
Kinnusella on takana vuosikymmenien kokemus mm. koomikkona, enkä epäile, etteikö mies vahvalla rutiinillaan klaaraa myöskin tätä osaa, vaikkei kysymys olekaan varsinaisesta komediasta. 

Luin kirjan Mielensäpahoittaja.(Helsinki: WSOY, 2010) kun sain sen aikoinaan tyttäreltäni lahjaksi. 
Luin sitä vähän kerrallaan.
Kuin olisin lukenut niitä yleisönosastokirjoituksia.

Joskus hörähtelin. "Noinhan se hiukka on!"
En kuitenkaan useimmiten kokenut vanhan miehen mietteitä omikseni. Enkä välttämättä huvittaviksi.
Pikemminkin tuntui, että hän koki maailman muuttuneen sellaiseksi, jota hän ei oikein enää tajunnut eikä hyväksynyt.  Näinhän monille (useimmille?) käy. Minullekin. Jossakin mitassa.

Mielensäpahoittajan keski-ikäinen poika tykkää Beatleseista, se kun on "hänen sukupolvensa musiikkia". Mielensäpahoittaja ei tätä ymmärrä, kyllä hanurimusiikki aina voittaa sellaiset soittelijat, jotka eivät ilman sähköä saa soittimistaan mitään irti. "Ero on kuin hirsiveistäjällä ja moottorisahamiehellä."

Mielensäpahoittaja ei saa ajokorttiaan uusituksi, mistä hän luonnollisesti on pahoillaan.
Taksiin, joka vie lapsia kouluun (miehen lisäksi) hän saa nuoren pojan avulla Jaakko Tepon musiikkia, kun poika lataa hänen pyynnöstään kasetin "CD-pyörylälle".  (Taksissa kun ei ole tietenkään kasettisoitinta.) Nyt "lapset oppivat mikä on hauskaa".


En ole itse mielestäni  mikään  mielenipahoittaja. En toki ole sotaveteraani, mutta en minäkään  aina voi uskoa maailman (ja Suomen!) olevan menossa kohti parempia aikoja, päinvastoin. 

Sama koskee musiikkia. En suurin surminkaan jaksa kuunnella suomalaista (tai muunkaanmaalaista, itse asiassa) rap-musiikkia eli räppiä. Kyllä musiikki, jossa on kunnon teksti, melodia ja soittajat, aina tuollaisen metelin voittaa.

En silti mieltäni pahoita, jos joku sitä kuuntelee. Jos joudun radioasemalle, jolta sitä tulee, vaihdan vain kanavaa.

Sosiaalisessa mediassa mielensäpahoittajia (ihan oikeita tai sellaista esittäviä) on jo  ihan tarpeeksi. 





 

Vanha vihreä?

Viime aikoina on Suomessa mieliä kuohuttanut vihreän puolueen edustajan käytös lennolla.

Poliittisen kartan mukaan teko on ollut törkeä osoitus asettumisesta lain yläpuolelle. " Oikeusvaltiossa viranomaiset tulkitsevat ja panevat täytäntöön eduskunnan säätämiä lakeja. On oikeusvaltion kannalta sietämätöntä, jos jotkin ryhmittymät nostavat itsensä lakien yläpuolelle ja katsovat oikeudekseen valita, mitä lakeja, viranomaispäätöksiä tai tuomioistuimen ratkaisuja ne kunnioittavat, Halla-Aho kommentoi Suomen Uutisille."

Toisille on tullut mieleen tapaus 50-luvulta  Rosa Parks
on monille symboli afrikkalais-amerikkalaisen kansalaisoikeusliikkeen "äitihahmona".

 Nelson Mandela
oli mm. Britannian pääministerin Margaret Thatcherin mielestä pelkkä terroristi.  Vuosikymmenien vankeuden jälkeen miehestä tuli Etelä-Afrikan presidentti maan ensimmäisten vapaiden vaalien jälkeen.

Olen lukenut aiheesta kolumnin, jonka allekirjoitan täysin. Aina en kirjoittajan (Rysky Riiheläinen) kanssa ole samaa mieltä, mutta tämä on täyttä asiaa.

Erityisesti kaupallisilla tv-kanavilla on usein tapana lopettaa joskus rankka uutisilta "kevennyksellä".

Sallittakoon se myös minulle.
"Viejo verde" espanjassa tarkoittaa sananmukaisesti  "vanhaa vihreää". 
Olen ehkä punavihreä (mikä monelle on haukkumasana pahimmasta päästä), ja siksi tuo nimitys sopisi minulle.
Viejo verde  on dirty old man englanniksi.
Suomalaista sanontaa en tunne.  Likainen vanha mies?  

En tunnusta. Käyn suihkussa tarpeen mukaan, enkä yritä lähennellä alaikäisiä sen enempää kuin varttuneempiakaan.

Politiikka kyllä kiinnostaa. Ja ihmisoikeudet. Siinä mielessä olen ylpeä punavihreydestäni. 



 

Liikuttava kylä eli Molin "taas" Mänttässä (2018)

Parin vuoden tauon jälkeen oli halu  päästä katselemaan vanhoja kotiseutuja. Matka alkoi tiistaina 24. heinäkuuta.
Lentolippuja varatessani oli vielä kevät, ja toiveissani oli päästä hetkeksi pakoon eteläisen Espanjan kesän kuumuutta vilpoisempiin maisemiin. Toisin kuitenkin kävi : lämpöaalto Suomessa jatkui ja jatkui, ja mittari kohosi jopa yli 30 asteen. 

Itse matka, joka tosin alkoi miltei epäinhimillisen aikaisin, jatkui  lennolla  Helsinkiin ja bussilla Tampereelle ilman hankaluuksia.
Siellä sitten linja-autoasemalla (jossa varsinainen lipunmyynti on annettu kahvilalle), minulle lippua myynyt nuori nainen väitti, ettei pikavuoroa, jolla pääsisi suoraan Mänttä-Vilppulaan ole. Tuo virhe aiheutti sen, että pikavuorolla Ruovedelle pääsin vain Orivedelle saakka.(Tämä lyhyesti kerrottuna...)
Vaikka USB-kytkentä oli päällä puhelimessani bussissa, se oli yllättäen tyhjä perille Orivedelle  päästyäni. Läheisen K-marketin henkilökunnan ystävällisyyden avulla sain soitetuksi (baarista, joka oli jo suljettu!) siskoilleni, jotka pienen odottelun jälkeen saapuivat minut pelastamaan. Kiittelin marketin ihmisiä ystävällisyydestä ja luottavaisuudesta.

Pari päivää vietin veljeni  ja hänen avopuolisonsa luona. Eko Hakanen on ollut MOMin puuhamiehiä, ja päivisin hän hyppäsi sähköpyöränsä selkään usein parikin kertaa hoitamaan hänelle kuuluvia talkootöitä.

Kortteerin vaihto, nyt "ison siskon" Kyllikki Palletvuoren  luo.  Saunassa piti tietenkin käydä, kuistilla istua olutpurkki kourassa. "Laiska auringossa"...

Sitten olikin jo perjantai.  Kirjasto otti varaslähdön klo 11. Mänttäläissyntyisen Arto Huhtisen  Kansalaissota-aiheinen näyttely piti toki nähdä. Näyttelyn avasi runoilija ja tietokirjailija Timo Malmi. Musiikkia esitti A-J Keskinen, jonka isä on entinen mänttäläinen.  Kirjastossa tapasin myös mm. Virkamäen Markun.


MOM-tapahtuma avattiin Mäntän torilla virallisesti kello 12. Perjantaitorilla oli paljon ihmisiä, mutta onnistuin olla tapaamatta monta tuttua, jotka kertoivat myöhemmin  olleensa siellä samaan aikaan. Torilla  tapasin aina positiivisen ja iloisen Sari Pellin.

Juicen sutkautukset jäivät kuulematta. Linda Huhtinen olisi ollut kirjastolla klo 13. Yhden ainakin tiedän. Nainen näki Juicen jossakin baarissa ja meni tohkeissaan kertomaan: "Mun miehellä on kaikki sun levys!" Tähän Juice: "Ai jaa, oonkin miettinyt että kuka ne vei!"

Beatles- tribuuttibändi Helter Skelter (Vuorenmajalla) ja  duo Los Dos (Taavetinsaaressa) esiintyivät samaan aikaan eli klo 19. Jälkeenpäin ajatellen valitsin väärin "pikkuveljeni" Sepen ehdotuksesta ensinmainitun, osittain siksi, että tiesin  Los Dosilla olevan vielä toinenkin esiintymistilaisuus. Helter Skelter (samannimisiä bändejä on muuten monessa maassa) soitti melko ponnettomasti pyrkimättä sen enempää "autenttisuuteen" kuin tuomaan mitään mitään uutta tuttuun materiaaliin.  Viinituvalla tapasin Kirsi Linikon ja Anneli Toivolan.

Ravintola Göstan puistossa esiintyi "legendaarinen" Kazapanos.  Pitkän linjan muusikko Hannu Savolaisella on ollut aikoinaan mm. bändit Laiskat auringossa ja Hannu Savo ja Kamiina, jolla oli aikoinaan mm. radiohitti Rakkauden valo, mutta tämä viimemainittukaan ei valitettavasti  onnistunut nostamaan bändiä sinne suurten nimien joukkoon.  Bändi Kazapanos on kuuleman mukaan ollut jonkin aikaa telakalla, mutta soitto soi nyt ainakin mahtavasti, mukana vanhaa ja uutta materiaalia.Tanakkaa menoa.

Lauantaina poikkesin Valtatien kirpparilla, mistä mukaan jäi vain vanha Tex Willer -pokkari. 
Sorala soi oli mukava puoliakustinen soittotapahtuma, mitä isännöi musiikin entinen - ja nyt myös taas nykyinen - mänttäläinen musiikin monitoimimies Eero Peltonen, mukana myös toki duon toinen jäsen Järvisen Antti. Mukana myös mm.  Eeron kavereita ja Väinölä Bänd. Mahtava iltapäivän piknik-konsertti. Kaksi entistä koulukaveriakin bongasin, fb-frendi Helena Peltonen-Gassmanin ja entisen Kehusmaan Hilkan, jonka nykyisen sukunimen samantien unohdin...
Myöhemmin illalla Vuorenmajalla rockasi vielä Tomi Havinen band.

Sunnuntaina kävin vielä taiteeseen tutustumassa mm. Kellari 
Galleriaan. Samoin Tomi Tuulirannan shokeeraavaan Unohdetut -valokuvanäyttelyyn.

Monia muitakin tapasin, kuten Ylisen Ekon vaimoineen.

Mää Oon Mänttästä tarjosi tänäkin vuonna todellakin jokaiselle jotakin. Kaikkeen ei valitettavasti ehdi.  Niinpä onnistuin käymään esimerkiksi Pekilossa vasta maamantaina. Mänttää edusti siellä mm. upeasti entinen mänttäläinen taiteilija, sisarentyttäreni Emmi Kallio, jota en valitettavasti nähnyt edellisen lauantai-illan "Mää oon Mänttästä ja kuvataiteilija!" -tapaamisessa, mukana Emmi, Anna Pekkala ja Pasi Soukkio.


MOM  -tapahtuman lisäksihän Taidekaupunki tarjoaa niin turistille, satunnaiselle matkaajalle kuin kaltaiselleni nostalgiatrippaajalle jokavuotiset Kuvataideviikot, Musiikkiviikot ja mitä vielä.  

Niin se viikko taas vierähti. Ehkä taas ensi vuonna?

Kenen joukoissa seisot eli Taistolaisuuden lyhyt historia

Luonnollisestikaan tämä ei ole selvitys tai historia aiheesta nimeltä taistolaisuus. Vain huomioita henkilöltä, joka ei koskaan ollut itse mukana.  Olisin ollut liian "revari" ja "noske"


Taistolaisuus on nimi, jonka antoi Helsingin Sanomat ilmiölle, jonka peruslähtökohta oli Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) eduskuntaryhmän vähemmistö, jonka (epävirallinen) johtaja oli Taisto Sinisalo.
 Pitkän linjan vasemmistolainen ja kommunisti Sinisalo valitsi lopullisesti paikkansa SKP:ssä hyväksymällä Tsekkoslovakian miehityksen. Enemmistö tuomitsi miehityksen.

Toinen "taistolaisuuden" saareke jossa vallitsi  monien 70-luvun taiteilijoiden, näyttelijöiden, kirjailijoiden ja muusikoiden jokseenkin romanttinen käsitys "vallankumouksesta", joka lopettaisi riiston, imperialismin ja rasismin maailmasta. Osalle näistä ihmisistä oli ilmeisesti kyse irtiotosta "porvarillisuudesta", vastapainona vapaa seksi, alkoholi ja yleinen hauskanpito, joka naamioitiin opiskeluksi marxismi-leninmismiä. Mikä  kielsi osaltaan kaiken negatiivisen informaantion "reaalisosialismista" neuvostovastaisena.

Kolmas Taistolaisuuden saareke oli yliopistomaailma.  Nuoret ovat usein ihanteellisia (vaikea tosin uskoa, kun lukee tämän päivän kokoomusnuorten tai perussuomalaisnuorten kommentteja), ja 70-luvun monet nuoret uskoivat maailman todella  olevan muuttumassa. 

Mikä "taistolaisuuden" historiallinen ja/tai poliittinen merkitys on tai oli?

Hyvin vähäinen.

Jostain syystä näkee usein vaatimuksia, että 70-luvun taistolaisuudesta pitäisi tehdä tieteellisiä tutkimuksia, ehkä väitöskirja.

Miksi? 

Taistolaisuuden aika oli hyvin lyhyt, ja siitä on jäljellä tuskin muuta kuin fraasi.  Miltei mikä tahansa voi saada sen leiman. Feminismi, metoo-kampanja.  
 
Eiköhän unohdeta koko juttu ja luoda katse tulevaan?






 

Greatest Show on Earth: Jalkapallon MM 2018.

Joskus 70-luvulla yksi kestosuosikkejani oli albumi, jonka tekijöitä ei ainakaan voinut syyttää turhasta vaatimattomuudesta. He kutsuivat itseään nimellä The Greatest Show On Earth.
Albumi oli heidän toisensa, ja samalla viimeinen. LP:n omisti pikkuveikkani Eko.

Jalkapallon maailmanmestaruuskisoja on myös nimitetty samoin, se kun tiettävästi kerää enemmän seuraajia kuin mikään muu urheilu- tai muu tapahtuma maailmassa.

Jalkapallo on suosituin urheilulaji useimmissa maissa. Yhdysvalloissa sitä pidetään yleensä sopivana naisille ja nuorille (sic!) ja Kanadassa ykkönen tietysti on jääkiekko. 
Suomessa ykkönen on luonnollisesti jääkiekko.

Tämänkertainen World Cup oli monella tapaa erilainen kuin ennen.
Ensinnäkin, moni "ennakkosuosikki", mukaan lukien puolustava mestari Saksa, putosi jo varhaisessa vaiheessa.  Espanja,  Argentiina, Brasilia...

Yksi ennakkosuosikki, englantilaisen Valioliigan huippujoukkueitten pelaajia vilisevä Belgia joutui tyytymään bronssiotteluun. Sen he kuitenkin voittivat, eivätkä pelaajat varmaankaan olleet todella pettyneitä tulokseen. Ainakaan fanit eivät olleet, ja joukkue sai kotimaassaan sankareiden vastaanoton.

Englanti pelasi hyvin, ja sai monet fanit jo uskomaan, että "football is coming home".

Finaalissa voittajasuosikki Ranska voitti upeasti taistelleen Kroatian lopulta 4 : 2. Ottelun tuomaritulkinnoista on keskusteltu paljon, ja varmaa on, että se lopultakin ratkaisi paljon. 

Maailman suurin show on  ohi. Ei jalkapallo ole koko elämä, eikä minulle elämä ole pelkkää jalkapalloa. Kun vaimo sattui olemaan kuusi viikkoa kirjaimellisesti maailman toisella puolella (down under, eli Australiassa, elämä aika suurelta osin oli jalkapalloa. 
(Voin jopa katsella kaikki haluamani matsit isolta tv-ruudulta läppärin sijaan ;) )

Joidenkin mielestä kisoja ei olisi pitänyt antaa "Putinlandiaan". Miksi? 
Maailma tarvitsee urheilua, oli se kuinka kaupallista tahansa. Jalkapallon MM- ja EM- ja muissa kisoissa pelaavat miljonäärit oman maansa väreissä, mikä sen somempaa.



 

Tulivuori ei iske tulta

Yksi fb-kavereistani sanoi jotenkin siihen suuntaan, että ei ole kiva, kun huomaa "virheen" lukemansa kirjan tekstissä. "Ford Mondeo ei ole takavetoinen auto." 
 Eihän se ole.

 Eikä Vespa ole Viaggio vaan Piaggio.  Eikä skootterissa ole vaihteita.

Nuo skootteria koskevat huomiot eivät kuitenkaan ole ne tärkeimmät syyt, miksi  lukemani Vares-kirja Tulivuori ei taaskaan oikein maistunut.  Kirjailija on ehkä kehittynyt, ja kerronta toimiikin  ajoittain ihan komeasti, perinteiseen dekkarityyliin.

Mutta mutta. Vares kavereineen heittää edelleen humalan ja krapulan inspiroimaa typerää läppää. Niin Turussa kuin Puerto de la Cruzissakin, Teneriffalla. Samaan tyyliin, kuin amerikkalaisessa sit comissa. Joka herjan jälkeen kai lukijan pitäisi hekotella samaan tapaan kuin ne nauhalta tulevat naurajat telkussa?  

 Tässä vaiheessa kai pitäisi olla lyhyt referaatti juonesta.

 Älkääs nyt naurattako. No. Sanotaan nyt vain, että Vares menee tutkimaan entisen kimmakaverinsa murhaa, toilailee, dokailee ja kuluttaa aikaansa, paneskelee joutessaan niin suomalaista tytärtä kuin äitiäkin, melkein tulee tapetuksi. 

Tosi kewl. 

Suomen Turussa kuulema voi osallistua  baarikierrokselle, jossa voi tutustua  "Vareksen" suosimiin juottoloihin. (Ilmeisesti maksua vastaan?!)

Taidan pysyä poissa.

JK. Jospa hieman selitän.   Kirjassa on noin 400 sivua. Jos siitä karsisi pois jokseenkin turhan  kännäämis- ja naiskenteluosaston, jäljelle ehkä jäisi parisataa melko tiukkaa dekkaritekstiä.  Mutta; sittenhän se ei enää olisi Jussi Vares -dekkari?




 Reijo Mäki: Tulivuori
 Kustannusosakeyhtiö Otava
 Helsinki 2016
 Seven

Onni täällä vaihtelee eli Jokainen on oman onnensa seppä?

Veljeni laittoi kommenttia Facebookiin, ja se sai minut katsomaan ensimmäisen (ja ehkä viimeisen kerran) ohjelmaa Pressiklubi sen jälkeen kuin Ruben Stiller lakkasi juontamasta sitä

Olen tuskin koskaan nähnyt yhtä yksipuolista keskusteluohjelmaa.
Ohjelmassa  Susanna Koski todisti väkevästi, että Suomen päättäjät traumatisoidaan  "jotta he eivät pysty päättämään sosiaaliturvan muuttamisesta". "Kyse ei ole lainkaan Anna-Maija Tikkasesta" hän väitti.

Kyseessä oli keskustelu, jossa puhuttiin Kokoomuksen Susanna Kosken ja yli 50-vuotiaan sairaan ja työttömän kohtaamisesta kahdessa tv-ohjelmassa.  Sosiaalisessa mediassa käydyissä keskusteluissa todettiin, että nuoren kokoomusnaisen olemus oli kylmä ja tunteeton. Mitään raivoa en niistä löytänyt, pikemminkin toteamuksen siitä, miten Kokoomuksen edustaja näytti, miten puolue todella  ajattelee.

Studiossa keskustelussa oli mukana myös jostain syystä näyttelijä ja koomikko Pirkka-Pekka Petelius. Mies, joka 80-luvulla teki mm. romaneita ja lappilaisia   pilkkaavia tv-sketsejä ja homoseksuaaleja pilkkaavan laulun ja videon  Tra la la...
Näitä on toki selitetty seuraavasti: "Tekijöiden tarkoituksena on ollut ennakkoluulojen ravistelu osana 1980-luvun yhteiskunnallista keskustelua. Sisältö on kuitenkin loukannut monia." 

Iltalehden poliittinen toimittaja Tommi Parkkonen väitti ohjelmassa, että "kansa raivostui tarkoittaa paria kännissä soittanutta miestä ja myöhemmin neljää ammattimaista mielensä pahoittajaa jollakin sivustolla, ja niin on someraivo syttynyt, jatkuakseen seuraavaan asti."

Petelius totesi "elämänkokemuksensa perusteella" että Anna-Maija Tikkanen on masentunut, eikä siksikään pysty aktiivisesti  hakemaan työtä. 

Summa summarum on siis, että kyseessä on  vasemmiston masinoima hyökkäys Koskea kohtaan.

Koski on saanut ymmärtäjiä(?) yllättävältäkin taholta.  Jyrki Lehtola kirjoittaa blogissaan: "Kansa tarvitsee valehtelua; ei vahvistusta epäilylle, että maailma onkin kylmä paikka, jota johtavat ihmiset, jotka samastuvat vain omiin tilanteisiinsa. Välittäminen ja huolehtiminen ovat sanoja, joita tulee toistaa silloin kuin ei välitetä eikä huolehdita."

Niinpä niin.