Kirppari eli baratillohan on mulle ja mun vaimolle tuttu.
Vaimo löysi jotain, itse ostin pari leffaa ja LP-levyjä.
Yksi niistä oli The Monkees-yhtyeen eka albumi.
Mieleen tuli vuosi 1966. Suomessa ilmestyi tuolloin kaksi pop-musiikista kirjoittavaa lehteä: Iskelmä ja Suosikki .
Molemmat lehdet olivat vahvasti sidoksissa levy-yhtiöihin. Kauniisti sanottuna...Suosikki oli tunnettu "lakanoistaan" eli isoista kuvista, joita voi laittaa seinälle. Mulla oli mm. kuva Stoneseista. Iskelmä taas nimensä mukaisesti keskittyi enemmän suomalaiseen ja ulkomaiseen iskelmään ja oli ulkosasultaankin hyvin konservatiivinen mustavalkoisine kuvineen.
Muistan, miten Iskelmä-lehdessä kerrottiin, miten "Amerikassa on kehitetty Beatlesintorjunta-ase." Uusi tv-sarja.
Ideana oli tehdä hauska, nuoria kiinnostava pop-musiikkia sisältävä tv-sarja Beatlesien elokuvien tapaan. Sarjassa joukko nuoria halusi perustaa menestyvän bändin. He halusivat tulla Amerikan Beatlesiksi.
Ainoastaan Michael Nesmith
oli vakavasti otettava muusikko. Edes hän ei ilmeisesti soittanut yhtyeen ensimmäisillä levyillä vaan musiikista huolehtivat studiomuusikot.
En koskaan innostunut todella Monkees-musiikista (samalla tavalla kuin vaikkapa Stonesin tai Animalsin musiikista), se oli liian "pop" minulle. Kuten suurin osa Beatles-musiikistakin. Kivoja ralleja toki.
Tänä päivänä se, että yhtyeen vahva markkinointi oli suuri(n) syy menestykseen, ei haittaa musiikin arvostelua tai arvostusta. Tänä päivänä kaupallisuus ei ole pelkkä kirosana.
Monet Monkeesien kappaleista olivat alan ammattilaisten kynästä. Boyce and Hart, Goffin and King, Neil Sedaka. Neil Diamond.
