Jo "seiskytluvulla" olisin halunnut kaverini kanssa mennä työhön Saksaan. Uskoimme, että työtä löytyisi, ja että "muodollisuudet" hoidettaisiin sitten myöhemmin. Ehkä se joittenkin kohdalla toimikin, meidän ei.
Eli tulimme takaisin Suomeen." Loma " oli ohi.
Nykypaivänä opiskelemaan tai työtä tekemään EU:n sisällä pääsee ilman byrokratiaa. Ja hyvä niin.
Valuutan vaihtokaan ei ole ongelma.
Alkuaikojen huuma on tainnut silti haihtua. Monet EU-kannattajat ovat kääntäneet kelkkansa. Suomeen on syntynyt puolueita, joiden tarkoitus on saada Suomi ulos. Ja muutenkin ovat asenteet muuttuneet.
Kun lähdin Suomesta ja saavuin Espanjaan, kaikki näytti vielä menevän hyvin. Espanjan talous kasvoi, koko EU näytti toimivan niin kuin pitikin: jakavan hyvinvointia koko Eurooppaan.
Me kaikki tiedämme, missä mennään nyt.
Osa EU:n maista on tilassa, missä yritysmaailmassa seuraisi konkurssi.
Minun vajavainen kaupallinen koulutukseni ei riitä analysoimaan tilannetta. Saati sitten sanomaan mitä pitäisi tehdä.
Olen tietoinen siitä, että jos vielä asuisin Suomessa, olisin (luultavasti) yhtä suivaantunut siitä, että "meidän rahoilla" pelastetaan joitakin Välimeren maita kuin monet ystäväni/tuttavani/facebook-kaverini Suomessa ovat.
Kun näen päivittäin ihmisiä Espanjan televisiossa, kuinka poliisi tulee ja pamputtaa mielenosoittajia, kantaa ulos itkeviä ihmisiä, jotka eivät halua lähteä kotoaan, siinä on mitalin toinen puoli. Ihmiset menettävät asuntonsa ja koko elämänsä säästöt, joissakin tapauksessa menettäjiä ovat isovanhemmat.
Kun Suomessa aikoinaan kerättiin rahaa tai apua esim. Afrikkaan, aina riitti ihmisä sanomaan kuinka köyhiä on omasta takaa. Varmasti. En vaadi (tai edes pyydä) ymmärtämään muiden maiden vaikeuksia. Mutta toivoisin, ettei ihmisiä luokiteltaisi "meihin" ja "niihin". Ja jotkut tarvitsevat apua toisinaan enemmän kuin toiset.
Ihmiset tarvitsevat apua. Eivät hallitukset ja poliitikot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti