Gillette - the best a man can get!

Katselin tässä päivänä muutamana mielenkiintoisen dokumentin parranajosta. Joo-o. Ihan totta. Kas kun ei katsellut maalin kuivamista tai ruohon kasvamista,  mutisee joku.
Mutta kun tuo ohjelma oli ihan totta mielenkiintoinen.

Parran ajaminen on ensin tehty veitsellä. Ei ihan millä vaan lapinluikulla tai Moralla vaan ihan sitä varten kehitetyllä veitsellä. Se taittuu kahtia kuvassa näkyvällä tavalla. Tuhansia vuosia veitset mitä luultavimmin olivat paljon yksinkertaisempia eivätkä miehet aikojen alussa varmaankaan edes vaivautuneet karvoja kasvoistaan ajelemaan.

Moderni partaveitsi.

Parturit olivat arvostettuja ammattimiehiä. Usein leikkasivat myös hiukset. Tämän päivän parturi-kampaajat kuulema aika harvoin joutuvat partaa ajelemaan, varmasti monet eivät edes osaisi kovinkaan hyvin.
Ohjelman mukaan parturit tekivät aikoinaan jopa pieniä leikkauksia, heillä kun oli taito ja välineet. Toimivat ikäänkuin sivutoimisina kirurgeina!

Jotta melko karkea karva katkeaisi ja ihon ärsytys olisi mahdollisimman vähäistä, tarvittiin vaahtoa, joka saatiin saippuasta, ja sen vaahdottamiseen tarvittiiin erikoista partasutia. Alkuun ne oli tehty mäyränkarvoista. Yhä edelleen kalleimmat ja laadukkaimmat sudit on tehty tästä materiaalista.

Koska partaveistä taytyi jatkuvasti terottaa ja sen käyttö oli melko vaikeaa, alettiin 1800-luvun puolivälissä  kehittää uudenlaisia veitsiä, jotka jo muistuttivat nykyistä partahöylää. Siitä ei enää olltukaan pitkä matka partakoneen terän kehittämiseen: koko veistä ei tarvinnut heittää pois kun terottaminen ei enää onnistunut. K.C. Gillette sai patentin vuonna 1905 kehittämälleen "turvaterälle", jonka kehittämiseen häneltä oli kulunut kuusi vuotta. Huipputerävän, ohuen mutta silti kestävän terän valmistaminen tuon ajan tekniikalla ei ollut helppoa

Ensimmäiset partavaahdot aerosolissa tulivat markkinoille 50-luvulla. Tänä päivänä valittavien vaahtojen ja geelien määrä on valtava.

Partakone itsessään säilyi miltei muuttumattomana vuosikymmeniä. Ensimmäinen kaksikkoterä tuli markkinoille vuonna 1971, ja sittemmin terien lukumäärä on kasvanut neljään! Jopa halvoissa kertakäyttöpartahöylissa voi olla kolme terää, eikä kehitykselle(?) näytä olevan loppua.
Maailma näyttää olevan jakautunut Gilletten ja Wilkinson Swordin kesken. Sitten on useita kertakäyttöhöylien valmistajia, kuten BiC. Monet supermarketit myyvät omia edullsia kertahöyliä.

Koska, kuten jokainen mies tietää, parranajo ärsyttää ihoa, on sen "rauhoittamiseksi" kehitelty erilaisia ns. after shave-tuotteita. Monet niistä ovat lähinnä parfymoitua alkoholia, joka ainoastaan vaikuttaa raikastavasti. Parempia ovat erilaiset voiteet ja geelit, jotka hoitavat samalla ihoa.

Loppuosa ohjelmasta käsitteli sitten sähköistä parranajoa, ja oli ainakin minusta paljon vähemmän kiinnostava. Vuodesta 1928 asti on ollut olemassa sähköparranajokoneita, joiden toiminta perustuu joko poikittaista liikettä tekeviin (esim Braun, Remington, Panasonic) tai pyöriviin (Philishave)  teriin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...ja mitä siihen parhaaseen mitä mies voi saada...toisenlaisiakin mielipiteitä varmasti löytyy...

Yleisluontoisia havaintoja yleisurheilusta ja -urheilijoista.

Yleisurheilun maailmanmestaruuskisat ne alkoivata taas. Suomen suuruuden ajoista on kauan.  Mikä käytännössä tarkoittaa että kisoihin lähdettiin taas "tekemään parhaansa, katsotaan mihin se riittää".

Toki jos oma ennätys on sekunti- tai senttikaupalla huonompi kuin parhaiden kilpailjoiden, turhaa on odottaa mitään ihmettä. Kamppailu-urheilussa tulos voi yllättää, samoin palloilulajeissa. Yleisurheilussakin joskus, jos esim. keskipitkällä matkalla ns. kytätään ja vauhti on hiljainen. Kirimies jonka ennätyksen ei pitänyt olla tarpeeksi, voittaakin taktiikkajuoksun.
Hypyissä ja heitoissa taktiikkaa ei voi käyttää. Ellei "taktiikaksi" sitten lueta sitä että tekee heti ensimmäisellä kierroksella tuloksen joka saa kilpailijat haukkomaan henkeään...

Suomen mahdollisuudet mitaliin taitavat olla lähinnä keihäässä, tuossa meille niin menestyksekkäässä lajissa.

Usain Boltin (Jamaica)  uskomaton aavistuslähtö 100 metrin loppukilpailussa oli melkoinen shokki.  Kisojen yksi ennakkoon ylivoimaisimmista urheilijoista tuhri mahdollisuutensa.
Koska katselen kisoja brittikanavien kautta, oli 10 000 metrin kilpailu lähinnä sen kuuntelemista kuinka somalialaissyntyinen  Mohamed Farah onnistuu. Kun mies lopulta jäi kakkoseksi, kuvattiin häntä enemmän kuin voittajaa, Etiopian  Ibrahim Jeilania. Brittikommentaattori hehkutteli Britannian ensimmäistä miesten 10 tuhannen metrin mitalia....
Mahtaisivatkohan suomalaisten asenteet somaleita kohtaan muuttua jos joku heistä toisi arvokisoissa mitalin Suomelle?

Kymmenottelu oli taas kerran amerikkalaisten (USA) juhlaa. Siellä päin maailmaa ottelu on todella arvostettua ja laji siksi suosittu. Huomionarvoinen seikka on että Virolla oli jälleen hyvä edustaja lajissa. Viro tuntuukin olevan "uutena" valtiona suhteellisesti ottaen parempi kuin veljeskansa Suomi.
Naisten kiekonheitossa juhlivat Kiina, Saksa ja Kuuba. Venäjä ei ole enää Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen hallinnut naisten heittourheilua.
Naisten pituushypyn voittaja Brittney Reese onnistui vain yhdessä eli ensimmäisessä hypyssään, mutta se riitti. Kaikki muut viisi olivat yliastuttuja.  Latvian Ineta Radevica otti yllätyspronssin.

Kisat ovat vasta aluillaan. Koska suomalaisilta ei taida olla enemmälti odotettavissa, täytyy itseään viihdyttääkseen keskittyä epäolennaiseen eli pikku-ilkeilyyn; siiihenhän urheiluselostajat antavat kosolti aihetta.
Ymmärrän kyllä että kun täytyy puhua jatkuvasti ja yrittää löytää jotakin tarpeellista sanottavaa, tulee väkisinkin puhuneeksi puutaheinää.
Vai mitä sanoisitte seuraavanlaisista kommenteista? "Jos hän aikoo päästä jatkoon sadan metrin karsinnoista, hänen täytyy todella juosta lujaa! (fast)." Ilmeisesti.
Tai tästä: " Nähtäväksi jää miten hän käyttää pitkää kokemustaan hyväkseen" . Niinpä. Eli millaista taktiikkaa mahtaa käyttaä satasella...

Ja vielä yksi, pituushypystä: "No nyt hänen täytyy saada vielä valkoinen lippu, se on tietysti hyvin tärkeää". No onhan se melko tärkeää että hyppy on hyväksytty...

Kasaria, kasaria. Mitäs nyt keitetään?

80-lukua on usein pidetty pinnallisuuden vuosikymmenenä. Kun 70-luvun punk ja uusi aalto oli patistanut nuoria ottamaan kantaa (joskaan ei poliittisesti vaan usein suorana toimintana), seuraava vuosikymmen toi uusmodernismin, hevimetallin paluun ja soulin ja rockin uuden synteesin. Muodissa mentiin nahasta ja niiteistä feminiinisempään tyyliin, miesten hiukset olivat usein vaalennetut, "puudelityyliset" ja osa parikymppisistä omaksui juppi-lookin: siististi leikatut, lyhyehköt hiukset, kalliit puvut ja tiilikiven kokoiset kännykät. Haaveena oli Bemari jota ajeltaisiin Ray-Banit silmillä...

Tyylien sekamelskassa monet hitit jäivät esittäjiensä ainoiksi.

Katsellaanpa millaista yhden-hitin- musiikkia vuosikymmenellä kuunneltiin.







1980
Lipps,  Inc: Funky Town.
Amerikkalaisen diskoyhtyeen maailmanhitti, ykkösenä 11 maassa. Vaikka jäikin yhtyeen ainoaksi suurhitiksi, kappale on diskoklassikko ja ns. oldies-radioasemien suosikki.

1981
Buggles: Video Killed the Radio Star.
Tämä on kappale josta tehty video oli MTV:n ensimmäinen eetteriin lähettämä musiikkivideo. Valitettavasti kappaleen profetia on toiminut liiankin hyvin; tänä päivänä yhtyeet ja artistit (tai pikemminkin tuottajat ja levy-yhtiöt) käyttävät usein huomattavasti suuremman summan rahaa videon kuin itse kappaleen audion tuottamiseen. Eräänlainen kulttiklassikko. 

1982
Weather Girls: It´s Raining Men.
Hauska kappale missä uhkeat tummat kaunottaret (?) kertovat päivästä jolloin miehiä sataa taivaalta! Ja tottahan toki yhtyeen nimi on Säätytöt...Jälleen nostalgiaradioiden vakio-ohjelmistoa.

1983
Taco: Puttin´on The Ritz.
Irving Berlinin vuonna 1930 säveltämä kappale samannimisestä filmimusikaalista. Hollantilaisen Tacon tanssihitti nousi maailmanmaineeseen mutta jäi esittäjänsä ainoksi suurmenestykseksi.

1984
Nena: 99 Luftballons.
Saksalaisen naislaulajan Nenan ( jonka yhtye käytti myös tätä nimeä) ainoaksi hitiksi jäänyt kappale. Tuli ensin suosituksi alkupeäisenä saksankielisenä  versiona mutta levytettiin sittemmin hieman erilaisin lyriikoin englanniksi. 


1985
Jan Hammer: Miami Vice Theme.
Aikoinaan hyvin suositun sarjan tunnusmelodia. Kosketinsoittaja Jan Hammer, s. 1948 silloisessa Tsekkoslovakiassa, on soittanut monien maailmankuulujen rock-, jazzrock- ja jazzmuusikoiden kanssa, joukossa mn. Jeff Beck ja Mahavishnu Orchestra. Hammer on yhä aktviiinen muusikko, jonka haaveena tuskin koskaan on ollut tulla suosituksi top ten- hittien tekijäksi.

1986
Opus: Live is Life/Life is Life.
Itävaltalaine yhtye jonka kappale (jonka nimen näkee kirjoitettavan kahdella eri tavalla) teki tästä hitin vuonna 1986, levy julkaistiin jo vuoden -85 puolella.  Melko menestyksekäs suomalainen  jääkiekkojoukkue  Tampereen Tappara on käyttänyt laulua kannustuslauluna otteluissaan...

1987 
M.R.R.S: Pump Up The Volume.
Ainakin jokaisen  tuon ajan diskohileen ja/tai tiskijukan tuntema tanssibiisi!  Yksi house-musiikin ja samplaamisen kulmakiviä.  Koska yhtye ei ollut vakituinen kokoonpano vaan lähinnä kokeilu, single jäi ainoaksi.

1988
Alannah Myles: Black Velvet.
Kanadalaisen rock-laulajan kunnianosoitus Elvikselle. Black Velvet oli Elviksen käyttämä  hiusväri, samaten hänen ääntään on verrattu mustaan samettiin....Black Velvet on myös kanadalainen viskimerkki...."Black Velvet, if You please..."  Hieno kappale, upea tulkinta. Alannah Myles jatkaa esiintymistä mutta kotimaan ulkopuolella tämä single on jäänyt ainoaksi suurmenestykseksi, valitettavasti.

1989
Jeff Healey: Angel Eyes.
Norman Jeffrey "Jeff" Healey oli kanadalainen sokea blues- ja jazzkitaristi, joka kehitti omaperäisen soittotyylin; hän soitti kitaraa istualtaan, pitäen sitä "lappeellaan" sylissään kuten ns. steel-kitaraa.
Hänen ensimmäiseltä albumiltaan singleksi otettu Angel Eyes oli listamenestys. Healey säilyi arvostettuna ja rakastettuna muusikkona varhaisemaan kuolemaansa vuonna 2008 saakka. Hän oli vain 42-vuotias menehtyessään keuhkosyöpään.

Muun muassa tällaista musiikkia kuunneltiin ja ostettiin singleinä  80-luvulla.
 
Albumien merkitys oli jatkuvasti  suurempi. CD-levyjen tulo markkinoille oli muuttanut tilanteen yhä enemmän albumeita suosivaksi: single ja video oli  usein erotettu albumilta  radiosoittoa ja tv:tä varten tai jos kysymyksessä oli uusi artisti, kyhättiin nopeasti kokonainen albumi singlen jatkoksi.

C-kasetti veteli viimeisiään 80-luvun lopulla. Monet vähemmän tunnetut yhtyeet ja artistit esim. Suomessa julkaisivat musiikkia ainoastaan kasetilla.  Näiden "arkistojen aarteiden" toivoisi päätyvän ihmisille jotka pelastavat ne jälkipolville ja siirtävät kestävämpään muotoon tallennettuina. . Mutta sehän on taas toinen juttu...

Jalaton mies opettaa juoksua...

Ocar Wilde , syntyjään irlantilainen. oli aikansa kirpeimpiä  kirjallisuus- ja yhteiskuntakriitikkoja, joka saavutti suurta menestystä itsekin  näytelmä- ja romaanikirjailijana ja runoilijana. Monet hänen aforismeistaan ovat peräisin hänen näytelmä- tai romaanihenkilöiden suusta, mutta toki Wilde itsekin laukoi viiltävän teräviä kommenttejaan. Otsikon letkautus kriitikoille on  yksi näitä. Valitettavasti hänestä eivät kaikki pitäneet puritaanisessa Britanniassa ja hänen tuohon aikaan "moraaliton" bi-seksuaalisuutensa sai aikaan sen että hän joutui lopulta vankilaan siveettömyytensä vuoksi. Ilmeisesti Wilde eli "vääränä" aikana. Sata vuotta myöhemmin syntyneenä hän olisi ollut juhlittu ja arvostettu.






Mitä sitten tulee siihen, voiko jalaton mies opettaa juoksua, Wilde ei tietenkään halunnut spekuloida tällä asialla. Itse asiassa mies vihasi maskuliinista urheilumaalmaa (naisethan eivät tuolloin vielä urheilleet). Letkautuksen kohde eli  kriitikot ovat tuon herjan mukaan ilmeisesti kirjoittajia jotka eivät pysty itse kirjoittamaan vaikka ehkä haluaisivat  ja siksi tai siitä huolimatta arvostelevat.

Tuleeko kirjallisuuskriitikon (tai esim. kaltaiseni amatöoriarvostelijan) sitten todella pystyä itse kirjoittamaan jotakin julkaisukelpoista, luovaa tekstiä? Runoa, proosaa, näytelmiä?

Tuskinpa vain. Klassisen musiikin arvostelijalta mitä ilmeisemmin edellytetään musiikin teorian ja -historian tuntemusta, mutta ei kai kukaan edellytä että kriitikon pitäisi pystyä kirjoittamaan viulukonserttoa, jos hän arvostelee sellaista?

  Rockin kuuntelijalta tuskin vaaditaan musiikin teorian hallintaa, jonkinlaista tietoa musiikkityyleistä, niiden kehityksestä, historiasta  jne. tietenkin on syyta olla. Soittotaito ei ainakaan ole pahitteeksi.

Uheilukisojen kommentoijalta toki vaaditaan paljon tietoa alaltaan ja selostamastaan lajista, mutta kukaan ei vaadi häntä juoksemaan satasta alle 10 sekunnin tai tekemään kaksoislutzia.  Jalkapalloselostajan ei tarvitse pompottaa palloa keskeytymättä minuuttitolkulla...jne.

Tänä päivänä kun esim. media on täynnä eräänlaista piilomainontaa (esim. jopa kansalliset yleisradioyhtiöt haastattelevat artistia, kirjailijaa tai muuta julkkista kun tältä on tullut jotakin uutta markkinoille), kritiikkiin on mielestäni oikeus kenellä tahansa. Kaupallisuus on tunkeutunut kaikkialle.  Ns. sosiaalinen media on paikka missä me ns. tavikset voimme esittää mielipiteitämme. Olipa kysymys sitten Euroopan Unionista, musiikista, kirjoista, urheilusta. Elämä on. Annetaan kaikkien kukkien kukkia. Eikä uskota vaikka joku väittää että Sylvester Stallo ne.

Son moro! Seuraavaan plokiin asti!

Espanjan eno edelleen going strong?

Joskus kauan(?) sitten blogia (tai nykyisin pitäisi kai sanoa reilusti plokia?) aloittaessani laitoin motoksi espanjansuomalaisen ajatuksia jne. Tuo espanjansuomalainen tarkoittaa  että olen Suomen kansalainen (edelleenkin) mutta vakituinen asuinpaikka on Espanja.

En ole jakanut aiheitani tiukasti eri alueisiin; jotkut toiset kirjoittajat  ovat näin tehdessään ehkä halunneet helpottaa lukijan valintoja. Kaikki kun eivät esim. ole musiikki- tai urheiluhulluja tai kiinnostuneita kirjallisuudesta tai politiikasta. Ruoka ja syöminenkään ei kaikkia kiinnosta, ainakaan niistä lukeminen, jne. Voi siiis valita vain sen mikä todella kiinnostaa.

En kuitenkaan  ole keskittynyt kirjoittamaan pelkästään ulkomailla ja tarkemmin sanottuna siis Espanjassa asuvan henkilön näkökulmasta. En myöskään ole halunnut rajata aiheita, koska, kuten ne mahdolliset pari-kolme lukijaani(?) ovat havainneet, ajatukset ja kirjoitukset voivat rönsyillä eri elämän alueille. Ajatus katkeaa mutta teksti jatkuu..

Mahdollisesti  jotkut  haluaisivat mielellään lukea enemmänkin kokemuksistani Espanjasta ja espanjalaisista. Matkatoimistojen ja jopa matkakirjojen ja tv-ohjelmien kun on tapana kertoa enimmäkseen  vain positiivisia asioita jopa tekstimainontaan saakka. Toisaalta, sensaatiolehdistö ja jotkut tv-ohjelmat tekevät myös kauhujuttuja petetyistä turisteista,  huijaavista kauppiaista ja jopa hotellivirkailijoista, varkaista ja ryöstöistä.  Yksi brittien Aurinkorannikosta käyttämä nimi on Costa del Crimen eli Rikosrannikko. Tuosta hieman myöhemmin.


Olen blogeissani kirjoittanut mm. liikenteestä, rantojen luki-luki-miehistä, flamencosta, espanjalaisten suhtautumista ulkomaalaisiin (lähinnä turisteihin), ¨mañana¨-asenteesta, eli aika vähän Espanjasta. Toki monet muutkin (kuten esim. koirani Billyn kokemukset) sivuavat tiukasti aihetta.

Nyt kun olen asunut pysyvästi (muutamaa korkeintaan n. kuukauden kestänyttä poissaoloa lukuunottamatta) 12 vuotta maassa, voisi olla aika tarkastella onko, ja jos niin miten, kulunut aika on vaikuttanut suhtautumiseeni nykyiseen, uuteen kotimaahani.

Alkua voisi nimittää vaikka kuherruskuukaudeksi.  Uudessa maassa kaikki oli kiehtovaa, niin kovin erilaista.  Naiset, nuo ihanat olennot, olivat (anteeksi vain, sinisilmä -punaposki- kellankultatukka -suomalaiset!) eksoottisuudessan kiehtovia ja ah niin kauniita!  (Huomautettakoon että olin ja olen yhä tukevasti avioliitossa.)
Musiiikki, ruoka, ravintolat. Ihmiset jotka eivät tuntuneet nukkuvan koskaan (paitsi iltapäivällä sen tunnin-parin siestan). Kyky nauttia elämästä. Tuntui että kuka tahansa saattoi ottaa kitaran tai ainakin laulaa estoitta, tanssia, pitää hauskaa.  Ilman sitä rohkaisuryyppyä. Fiesta voidaan jäjestää lähes milloin vain!

Kuukausien ja vuosien myötä toki löytyi sellaisiakin asioita jotka eivät miellyttäneet.
Ihmiset tuntuivat tupakoivan joka paikassa. Jopa lentokenttien tupakointi kielletty-kylttien alla. Joissakin virastoissa ja toimistoissa levisi sininen savu. Uusi tupakkalaki, joka on tämän vuoden alusta Euroopan tiukimpia, on sittemmin onneksi muuttanut tilanteen.  Postin virkailijat olivat happamia (harvinaista missään muualla). Kauppojen myyjät juttelivat toisinaan keskenään eikä aina näyttänyt olevan kiire palvelemaan asiakasta. Torikauppiaat eli markkinoiden myyjät taas ovat lievästi sanottuna aktiivisia myymään ja osaavat yleensä muutaman sanan kieltä kuin kieltä.

Andalusiassa roskaaminen on yleistä - jotkut tuntuvat heittävän esim. rakennusjätteitä minne tahansa, ja koko jätehuolto on suhteellisen huonosti järjestetty moniin muihin Euroopan maihin verrattuna. Jäteastiat ovat usein ilman kansia. Sinänsä hieman outoa, sillä espanjalaiset (lähinnä siis naiset) pitävät kunnia-asianaan että kodit ovat siistejä.  Monet ihmiset - joukossa varmasti turisteja ja muita ei-espanjalaisia - heittävä talousjätteitä paikkoihin mitkä on tarkoitettu puutarhajätteille - basura járdin.

Liikenne oli jo aiheena aikaisemmin. Todettakoon siis vain lyhyesti, että kuten tämän vuoden kesäloma-aikojen tilastot jälleen  osoittavat, liikenneonnettomuudet  ja -kuolemat ovat edelleen valitettavan yleisiä. Espanjalaiset kun ovat tunnetusti hanakoita ajamaan vauhdikkaasti, ja näin etenkin nuoret miehet.

Aurinkorannikolla ja muualla Etelä-Espanjassa asuu paljon varakkaita ihmisiä; työelämän jättäneitä entisiä yrittäjiä yms. Hienot huvilat houkuttelevat huumeidenkäyttäjiä ja muita rikollisia helpon käteisrahan tai nopeasti rahaksi muutettavan omaisuuden toivossa.  Murrot ja varkaudet ovat melko yleisiä. Omaan asuntoommekin yritti  vuosia sitten murtautua (ja onnistui jo pääsemään parvekkeen kautta sisälle) murtovaras. Koirien haukunta pelästytti kuitenkin onneksi varkaan, joka jätti jo nappaamansa sylimikron sohvalle! Nyt pysyy parvekkeen ovi tiukasti kiinni ja vartiointifirman varoituksen pitäisi pitää rosmot loitolla.
Rikolliseen toimintaan osallistuvat ovat usein muualta tulleita ulkomaalaisia: latinalaisesta Amerikasta, Romaniasta ja entisestä Neuvostoliitosta. Monet brittirikolliset tunnetusti piilottelevat Aurinkorannikolla, ja useat ovat sekaantuneet huumebisneksiin.  Poliisi saa heitä kiinni usein pelkästään rutiinitarkastuksissa.  Marbellassa tapahtui  taannoin jengien välinen ammuskelu aivan mafia-tyyliin.  Brittien Rikosrannikko-nimi kolahtaa siis osittain (brittien) kin omaan nilkkaan.
Varkaista ja muista rosmoista huolimatta, normaali rehellinen ihminen voi liikuskella rannikolla varsinkin päiväsaikaan turvallisin mielin. Laukustaan (naiset) ja lompakostaan tai kukkarostaan (miehet) kannattaa pitää huolta. Liikaa alkoholia ei kannata maistella eikä ainakaan liikuskella missään epämääräisillä kujilla keskiyön jälkeen. Tämähän pätee miltei mihin maailmankolkkaan tahansa.

 Yksi asia, mistä en ole koskaan oppinut pitämään tai edes ymmärtämään, on monien paikallisten ihmisten mutta myös turistien ja ulkomaalaisasukkien kiinnostus, jopa into härkätaisteluihin.  Hemingway, suuresti ihailemani kirjailija,  oli intohimoinen härkätaiselujen ihailija  Ne on nyttemmin  kielletty Kataloniassa, missä niitä on aikaisemmin järjestetty Andalusian ohella.

 Espanjan kulttuuri on vanha. Maan kulttuuri, jopa kieli, on omaksunut paljon  arabimaailmasta kauan  Se on rikkaus. Etelä-Espanjalle ominainen   flamencomusiikki on hyvä esimerkki arabivaikutuksesta. Espanjan talouselämässä monet arabisyntyiset yrittäjät (kuten vaimoni isä) ovat olleet ja ovat arvostettuja korkean työmoraalinsa vuoksi.  Espanja on monikulttuurinen maa. Maahan tulee jatkuvasti muuttajia Afrikasta, lähinnä Marokosta. Kaikki eivät onnistu sopeutumaan yhteiskuntaan, joten toki ongelmiakin on.

Andalusian arkkitehtuurissa kuten taiteessa yleensäkin näkyy yhä arabimiehityksen vaikutus. Talot ovat kauniita, ja kaaret ja koristelu ovat upeita. Maurien aikana maanviljelys ja muu elinkeinoelämä kehittyivät nopeasti.

Kaikenkaikkiaan, Espanja (ja puhun nyt nimenomaan Andalusiasta, missä asun ) on paikka johon on helppo rakastua. Historiallisista syistä maan arkkitehtuuri ja kulttuuri on rikasta ja suhtautuminen erilaisiin ihmisiin ja ihmisryhmiin on  hyvin suvaitsevaa ja (toisinaan, tarvittaessa) vähintäänkin kärsivällistä.  Kun tähän kaikkeen vielä lisätään miltei aina siniseltä taivaalta paistava aurinko ja mainio ruoka ja juoma...   Mailman paras jalkapallojoukkuekin on.  Mitä voisi puuttua? Väärin!  Jopa ruisleipää, suomalaista olutta, lenkkimakkaraa,  ja  (eh....) sitä lonkeroakin saa suomalaiskaupoista ja jopa joistakin paikallisista supermarketeista...Joten,  jospa vaikka lomalle, tai jopa asumaan? Que sera sera!

Ruutia Vareksille?

Suomalainen jännityskirjailija Outsider kirjoitti aikoinaan mm.  Kalle-Kustaa Korkin (niin, juuri se joka kuuleman mukaan sorkki...no, olkoon) ja Pekka Lipposen seikkailuja.

Korkki on hieman Marx-veljeksien Grouchoa muistuttava  öljybisneksissä toimiva mies, ja Lipponen taas on lupsakka savonmurretta puhuva  ja mielellään "näkäräisiä" naukkaileva prinssieversti. Hän kun on kirjavan elämänä aikana ollut mm. henkivartijana...

Outsider eli  Aarne Haapakoski ehti melko lyhyen elämänsä aikana toimia toimittajana, sotakirjeenvaihtajana ja tietenkin myös kirjailijana.Hän asui monessa maassa, joten kirjojen tapahtumapaikat ovat (periaattessa) todellisia.  Selvästi tunnetuinta osa tuotannosta ovat Korkin ja Lipposen seikkailut, joista osa ilmeistyi kirjoina, radiokuunnelmina, elokuvana, ja viisi- ja kuusikymmentäluvulla omana vihkosenaan.

Nimenomaan Korkin ja Lipposen seikkailut ovat se osa Outsiderin tuotannosta joka on (kuten tänä päivänä sanottaisiin) kirjoitettu kieli poskessa. Juonenkäänteet ovat mielkuvituksellisia ja Lipposen joviaali olemus on kaukana James Bondista tai viisikymmentä-kuusikymmentälukujen kovaksikeitetystä dekkarimaailmasta. Silkkaa viihdettä, mitä ei ole tarkoitettu liian tosissaan otettavaksi eivätkä henkilökuvaukset ole psykologisia...jos sitä nyt kukaan olisi odottanutkaan.

                      *****************************************

Tavallaan Outsiderin perinnettä Suomessa  tänä päivänä jatkaa Reijo Mäki.   Toki Mäen kirjoissa yleensä seikkaileva  "sankari", yksityisetsivä  Jussi Vares  pysyttelee tiukasti Turussa, vain joskus piipahtaen muualla. Mikään maailmanmatkaaja Korkin ja Lipposen tapaan  hän ei ole. Yhtäläisyys Outsideriin on lähinnä juonen sietämätön keveys.Kun Lipponen puhuu murteella, Mäen kirjoissa ei puhuta Turun murretta; luultavasti kirjailija uskoo (ehkä syystä?) että turkkulaista puhuva dekkari herättäisi lähinnä tahatonta hilpeyttä... Alkoholiakin Jussi hörppii (yleensä kylmää ja kuohuvaa ohrajuomaa) litrakaupalla, siinä missä Lipponen tyytyi vain naukkailemaan. Seuraavana päivänä muisti on pois pyyhkäisty, mutta jollakin käsittämättömälla juntticharmilla hurmattu nainen yleensä vieressä, vaikka sänky ei se ihka oma olisikaan. Vareksen (ja Mäen) naiset ovat toinen toistaan kauniimpia ja/tai hemaisevampia, ja jollakin kummalla tavalla aina yllättävän (?) nokkelia.

Luin juuri kirjan Black Jack, mikä ei ole Mäen uusinta tuotantoa.Kirjalija on hypännyt kansainvälisen terrorismin ja  muun muodikkaan (2003) aineiston pariin.  Henkilöt ovat karrikoituja - typerä lihaskimppu, naiivi maailmanparantaja-vihreä joka hokee kliseitä, arabiterroristi, itäeurooppalainen rikollinen jne.  Reijo Mäki ei todellakaan ole mikään  Ilkka Remes, jonka teokset ovat realistisuudessa paljon edellä.   Toki táhänkin kirjaan mahtuu myös ihan aitoa dramatiikkaa; mm. ädin huolta lapsistaan. Kirjottajanakin Mäki on kehittynyt paljon ensimmäisistä kirjoistaan.

Reijo Mäen alkoholihuuruisessa maailmassa  Turun lukuisissa kapakoissa  sama jengi kokoontuu,  huuli lentää ja kommat kaikuvat tavalla joka saa jopa Juice Leskisen kuulostamaan - Mäen kerrontatapaa hieman kopioidakseni -  kuivalta kuin Jussi Vareksen kurkku Vapun jälkeisenä ensimmäisenä arkiaamuna. Joskus tämä  jatkuva hölynpoly alkaa väsyttää; tunne on sama kuin amerikkalaista sit com- tv- sarjaa katsoessa: joka ainoa tokaisu yrittää olla hauskempi kuin edellinen. Siinä sivussa, krapulan ja uuden humalan välissä, Jussi hoitelee hommiaan pettävien aviopuolisoitten kyttääjänä mutta myös rikoksia selvitellen.

Kaikesta huolimatta, olen jo lukemassa seuraavaa Jussi Vares- kirjaa. Toivottavasti Mäki ei siinä haukkaa liian suurta kakkupalaa. Kansainvälisen tason jännäristiksi hänen lienee turha pyrkiä, siihen kännäileva naistensankari ja huuliveikko on ihan liian suomalainen. Toki kirjailija on kirjottanut muutakin kuin Vares-sarjaa. Ehkä olisi syytä yrittää jotakin sillä suunnalla? Reijo Mäki kun ilman muuta on taitava sanankäyttäjä ja mielikuvituksekas kirjoittaja.

Mitä yhteistä näistä kahdesta kirjailijasta ja heidän sankareistaan voi sitten lopultakin löytää? Outsiderin Suomessa (50- ja 60-luvuilla) termiä populaarikulttuuri ei käytetty.  Elokuvan Rovaniemen markkinoilla tunnetuksi tekemän samannimisen laulun kertosäkeestä syntyi termi "rillumarei-kulttuuri". Tämä tarkoitti jotakin mitä kukaan sivistynyt, kouluja käynyt ja/tai  älykäs ihminen ei tunnustanut haluavansa nähdä tai kuulla.  Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki kuuluivat tähän kategoriaan siinä missä Reino Helismaa ja Severi Suhonen, Pekka Puupää- elokuvista nyt puhumattakaan.
Reijo Mäki ja hänen sankarinsa ovat  saaneet huomattavasti lempeämmän kohtelun. Tämän päivän Suomi ei jakaudu korkea- ja populaarikulttuuriin. Toki kriitikot ovat todenneet Mäen kirjojen olevan pinnallisia, osin epärealistisia. Matti Yrjänä Joensuun  kirjojen realismia niissä ei ole. Harri Nykäsen Raid-kirjojen piinavan nouseva jännitys puuttuu. Juha Nummisen armottoman kovaa ammattitaitoa ja kykyä ikäänkuin kirjoittaa tekstiä jonka näet, hänellä ei ole. Paul Erik Haatajan  romaanihenkilöiden sympaattisus puuttuu... Jollakin tapaa Jussi Vares kuitenkin on (ainakin mieslukijoiden mielestä) jollakin tapaa sympaattinen henkilö. Ja, kuten laulussa (jalleen kerran) vastaansanomattomasti todetaan: Naiset rakastuvat renttuihin. Vai rakastuvatko?

Albert oli suhteellisen viisas mies.

Albert Einstein kehitti joskus aikonaan  mm. suhteellisuusteorian ja oli ilmeisesti muutenkin varsin viisas mies.
Viisaus tosin, jos mikä, on varsin suhteellinen käsite.
Kaikkihan on suhteellista, ainakin niin sanotaan.

Otetaanpa esimerkki. Köyhyys.

Kuka on köyhä ihminen?  Rikkaissa maissa on olemassa erilaisia indeksejä, tilastoja ym. joilla voidaan todeta yksilön tai ihmisryhmän kuuluvan esim. vähävaraisiin. On olemassa jopa virallisia köyhyysrajoja. Tietyn tulotason  alapuolella, ja/tai käytettävissä olevien varojen suuruuden ollessa tiettyä summaa pienempi esim. kuukautta kohti, henkilö tai ruokakunta voi olla köyhyysrajan alapuolella eli  tilastollisesti köyhä. Yleensä se käytännössä tarkoittaa, että  raha ei riitä kohtuulliseen asuntoon, ruokaan, vaatteisiin ja henkilökohtaiseen hygieniaan. Suomalainen, jolla ei ole varaa etelänmatkoihin ja/tai hiihtomatkoihin Lappiin ei ole  siis välttämättä virallisen mittapuun mukaan köyhä.

Nyt kun maailmantalous tuntuu olevan veitsenterällä, voi monellakin  olla  aika uudenlaiseen ajatteluun. Varmasti esim. suomalaisen lapsiperheen nuorimmaisten voi joskus olla vaikea ymmärtää, miksi sitä uutta iPodia tai kännykkää ei nyt saakaan; "Ollaanks me muka niin köyhiä?"  Niinpä niin.

  Aikuistenkin täytyy tinkiä vaatimuksistaan.  Auton vaihtamista täytyy siirtää, ja vanha telkkari saa kelvata, hankitaan vain lisälaite millä digitaalilähetykset näkyvät. Ja sitä remonttiakaan ei nyt sitten aloiteta, vielä. Ollaanko matkalla niihin kestävän kehityksen kulutustottumuksiin?

Espanjan minimipalkka  on runsaat 600 €/kk, ja se on käytännössä se mitä esim. monet nuoret saavat palkkaa vaikkapa supermarketin kassalla. Ei  siis ihme että espanjalaisnuorista suuri osa asuu kotona jopa 30-vuotiaaksi asti. Keskipalkka Espanjassa vuonna 2010 oli noin 22000 € vuodessa, mutta käytännössä suurin osa ihmistä elää vähemmällä, jopa  alle 1000 euron kuukausituloilla.  Tämä on ilmeisesti noin puolet siitä mitä pienipalkkaiset ihmiset Suomessa saavat. Espanja on yhä "köyhä" maa Euroopan mittakaavassa.

Samaan aikaan esim. Somaliassa ihmisiä kuolee ravinnon ja veden puutteeseen. Sekasortoisessa maassa ei ole toimivaa hallitusta, vain keskenään taistelevia joukkoja.

Mailmassa on yhä lukuisia maita missä köyhyys on todellista, ei suhteellista.

Somalinaisia ruokajonossa.

Pohjois-Koreassa on nälänhätä.

.
Lapsisotilaita Somaliassa.

Asun jo 12. vuotta Espanjan Aurinkorannikolla. Varmasti moni voisi ajatella että elämämme on miltei  luksusta. Aurinkoa melkein ympäri vuoden, en käy työssä (työkyvyttömyyseläke) joten saan nousta vuoteesta kun haluan (no, tarkkaan ottaen, kun koira haluaa...) ja kesäaikaan kun aurinko porottaa, hyppään jompaan kumpaan taloyhtiön uima-altaista. Ruoka ja juoma ovat ensiluokkaisia, ja "ulkona" syöminen, euron tuomista hinnankorotuksista huolimatta, on  edelleenkin edullista, ainakin pohjoismaihin verrattuna. Eli elämä on kuin päättymätön etelän loma? No, ei ihan.

Vaikka eläkkeeni ei ole suurensuuri, se on kuitenkin enemmän kuin mitä moni espanjalainen saa kokopäiväisestä työstä.Vaimo saa pitkäaikaistyöttömän korvausta mitättömän summan. Eli emme ole siis köyhiä? Asuntomme kaipaisi remonttia, boileri eli kuumavesivaraaja pitäisi uusia (nyt se sanoi sopimuksen taas irti, ja yli kymmenen vuotta vanhaa tuskin kannattaa korjata) ja odotan kauhulla milloin jääkaappi/pakastin tai pesukone tai astianpesukone lakkaa toimimasta.  Auto on  käytettynä ostettu ja sillä on dieselinä (toivon mukaan!) vielä vuosia edessään.

Kädestä suuhun eletään. Päivä kerrallaan. Rikas en ole, en edes varakas, tai hyvin toimeentuleva. Mutta, kaksi kertaa viikatemiestä karkuun päässeenä osaa arvostaa elämää sellaisena kuin se tulee. "Best things in life are free" sanotaan laulussakin. Toisaalta, sanotaan myös että "Good things come to those who wait", mutta taitaa olla että jatko kuuluu: "...but best things come to those who don´t!"

Kaikki on siis todellakin suhteellista. Sanotaan siis vaikka että olen suhteellisen tyytyväinen suhteellisen vaatimattomaan elämääni. 

                             **********************************************

Two things are infinite: the universe and human stupidity; and I'm not sure about the the universe. -Albert Einstein.

Apua! Paranoidit jahtaa mua!

Vuosia  sitten olin Suomessa juhlimassa siskoni syntymäpäiviä ja samalla menossa näkemään erästä suhteellisen tunnettua rock and roll -yhtyettä nimeltä Rolling Stones. Synttärit pidettiin lähinnä perheen piirissä.

Sitten tuli konserttipäivä. Liput messiin ja bussiin.
Päivä oli ollut uskomattoman kuuma. Koko pari-kolme viikkoa Suomessa oli ollut helleaalto, aivan paria ensimmäistä maassa viettämääni päivää lukuunottamatta.  Eikä mikään näyttänyt siltä että ilta olisi yhtään viileämpi.

Bussissa tunnelma nousi tasaista tahtia pullojen/purkkien tyhjenemisen kanssa. Siis, tietnkin puhun nyt limonaadista ja muista virvoitusjuomista...Lieneekö joukossa ollut myöskin alkoholipitoisia juomia, kun yksi faneista oli kunnossa missä turvamiehet nappasivat onnettoman ja veivät "turvaan" konsertin ajaksi. Ostamani lippu meni hukkaan. Loput neljän lipun setistä sentään käytettiin.

Bändi heitti settinsä, fanit nauttivat, ja nekin joille firma oli maksanut lipun ainakin uskottelivat diggaavansa bändistä. Minulle tilaisuus oli ainutlaatuinen.  Nähdä Keef, Mick, Ronnie, Charlie. Jossakin vaiheessa bändi muutti lavalle joka oli miltei keskellä stadionia. Olin viiden metrin päässä!

Sitten, jossakin vaiheessa, se tapahtui. Joku huusi "Soittakaa Paranoid!"
Bändi tuskin kuuli, ja muutama naurahti tyyliin "heko heko". Itse olin ihmeissäni. Mitäs tää on? Joku ihan hukassa?

Myöhemmin annoin kertoa itselleni  että kyse on jonkinlaisesta rock-fanien sisäisestä vitsistä.  Ei naurattanut yhtään. Ei ainakaan silloin konsertissa.

Kun Norjassa äärioikeistolainen, todellisuudesta irtautunut "länsimaisen kulttuurin ja demoktatian pelastaja" kylmästi teloitti kymmeniä nuoria ja tuhosi pommilla Oslon keskustaa surmaten ja haavoittaen lukuisia ihmisä, netissä ilmestyi tekstejä jotka selittivät tämän olevan "fake", ettei todellisuudessa mitään tapahtunut. Kun USA:ssa World Trade Center tuhottiin ilmaiskulla, internetistä löytyi "todisteita" että itse asiassa USA:n hallitus järjesti koko iskun.  Marilyn Monroen kuolemaa on epäilty järjestetyksi, ja lähes kaikkien kuolleiden rock-tähtien kuolemissa on nähty muuta kuin esim huumeiden yliannostus.

Rolling Stones -kitaristin Brian Jonesin  hukkumista väitetään tapoksi.

USA:n presidentin John F. Kennedyn murhan takana on nähty salaliitto, ja lähes ilmeistä onkin että Lee Harvey Oswald ei toiminut yksin.

Joillakin ihmisillä on kyky (tai halu) uskoa että miltei kaiken, mitä tapahtuu, takana on salajuoni. Kommunistit ja/tai  juutalaiset, amerikkalainen imperialismi, globaali kapitalismi,  äärimuslimit. Kun "uskoo" ei tarvitse tietää.


On ihmisiä, jotka katsovat televisiota ja uskovat että heitä valvotaan, että uutiset jotka "näyttävät"  neutraaleilta, itse asiassa koskevat heitä.  Isoveli valvoo kaikkialla, eikä kysymys ole mistään Big Brother -tv- hömpästä.  Paranoia  eli vainoharhaisuus on sairaus. Ja yksi sen ilmenemismuoto on salaliittoteoria. Valitettavasti ihmisä myös pelotellaan milloin milläkin kauhukuvalla, mikä ei ainakaan vähennä uskoa salaliittoihin ja juonitteluihin.

Todellisuus voi olla joskus vaikea kestää. Siksi niin monet meistä ratkeavat huumeisiin ja/tai alkoholiin. Jotkut liittyvät ääriryhmiin, mikä on edellisten korvike.

Mutta, todettakoon että vaikka Ozzy Osbourne ei koskaan ole kuulunut maailman parhaimpien laulajien joukkoon (edes heavy metal -kategoriassa), Paranoid on ihan kelpo albumi ja sen nimibiisi. Vaikka se ei edes itse asiassa kerro paranoiasta vaan lähinnä masennuksesta ja/tai turhautumisesta.