Syyria. Ja mitä seuraavaksi?

Sosiaalisessa mediassa, ja televisiossa maailmanlaajuisesti, on näkynyt Syyrian opposition jakamaa kuvamateriaalia, joka on todella järkyttävää. Aikuisia ja lapsia, joilla on hirvittävän näköisiä palovammoja, uhreja, jotka sätkivät joidenkin hermokaasujen myrkyttäminä.

Oppositio sanoo, että tämän lopettaminen on lännen moraalinen velvoite. 

Näin varmasti onkin.

Mutta. Miksi "länsi" reagoi vasta nyt? Ottaako "länsi" eli USA ja UK mahdollisesti osaa sotaan, tukemalla toista osapuolta, eli kapinallisia?

Joskus kylmän sodan loppuaikoina, kun USA halusi Afganistanin pääsevän  eroon Moskovan tukemasta kommunistihallinnosta, USA tuki Osama Bin Ladenia...loppu on historiaa. 

Kun Saddam Hussein (joka oli  vielä  USA:n liittolainen, kun Irak soti Irania vastaan) olikin yhtäkkiä vihollinen, kehitettiin teoria "massatuhoaseista".  Tämän päivän Irak on sen omille kansalaisille vaarallisempi paikka elää kuin koskaan.

Nyt ollaan taas menossa vapauttamaan maata. Syyriaa. Entäpä jos USA taas veikkaa väärää hevosta? 

Joka elää, näkee. 

Taas mennään! Nyt Syyriaan.

Britannian ulkomisteri William Hague on ilmoittanut, että maa harkitsee hyökkäystä Syyriaan, jopa ilman YK:n suostumusta. Mikä pitäisi olla sotarikos. 

Hakematta tulee mieleen tilanne, milloin USA ja sen sylikoira UK ( Iso-Britannia) hyökkäsivät Irakiin ilman YK:n lupaa vuonna 2003. Kun oli "tietoa" massatuhoaseista, joita Saddamin hallituksella oli piilossa. Niitä ei koskaan löynyt. Väitteille Irakin tuesta al-Qaidalle ei myöskään löytynyt koskaan todisteita.  

Maailma on kuitenkin paljon turvallisempi ilman diktaattori Saddam Husseinia! Näin väitti amerikkalainen propaganda.

No voihan se olla. Amerikkalaisten mielestä. Saddamin syrjäyttäminen ajoi kuitenkin Irakin  tilaan, jota voidaan  pitää sisällissotana.  Joka yhä jatkuu. Ja aloitti jatkuvan terroristi-iskujen sarjan ja niiden pelon lännessä.  

Nyt Iso-Britannia ja USA ovat ilmeisesti jälleen valinneet puolen, jota haluavat tukea.  Syyrian hallituksen joukkojen on väitetty käyttäneen kemiallia aseita. En haluaisi olla kyyninen, mutta en jaksa uskoa, etteivätkö ns. kapinalliset syyllistyisi samaan, jos heillä olisi (ja ehkä heillä onkin?) kemiallisia aseita. Joidenkin väitteiden mukaan kapinalliset ovatkin niitä käyttäneet. 

Demokratiaa ei voi viedä maahan. Aikaisemmin,  amerikkalaiset eivät edes teeskennelleet niin tekevänsä. He ovat tukeneet aikoinaan Saddam Husseinia, Osama Bin Ladenia (kun hän taisteli neuvostomiehittäjiä vastaan Afganistanissa) , puhumattakaan monista latinalaisen Amerikan diktaattoreista.  

Kun nyt Iso-Britannia ja USA ovat huolissaan syyrialaisista, ei kovinkaan paljoa kannata uskoa humanitaariseen höpinään.   USA on supervalta, nykyisin ainoa, ja Britannia sen kiltti sylikoira. 

No, toivotaan parasta ja pelätään pahinta.  

Hyvät, pahat ja homot.

Suomalaisen ministerin sateenkaarilipun heilutus ylitti uutiskynnyksen muuallakin kuin Suomessa. Suhtautuminen on Suomessa  - luonnollisesti - riippunut paljolti  poliittisesta näkemyksestä.  Suomen ulkopuolella moinen on nähty urheana tekona; olisiko Suomi, lopultakin nousemassa kyykkyasemasta, Äiti Venäjän, aikaisemmin Neuvosto-Venäjän,  mielistelystä.

Suomalaiset homofobiset ihmiset, etunenässä - luonnollisesti - perussuomalaiset ja heidän kannattajansa, ovat tietysti tuominneet tuollaisen käytöksen. Homoseksualismi kun heidän mielestään on joko sairaus tai perversio. Jotakin mitä herra nähköön ei saa puolustaa.

Politiikan asiantuntijat (?) taas ovat pähkäilleet, onko ministerin soveliasta ottaa kantaa kyseiseen asiaan.

Tavallinen tallaaja, kuten minä, taas ajattelee, ettei  esim. kynsien maalaaminen ole välttämättä poliittinen kannanotto. Joten sen kaltaisten tekojen kielto ei ole perusteltu. Ihmisoikeuksiahan puolustavat kaikki, paitsi erilaiset äärityhmät. Näin demokraattisissa maissa. 

Poliitikollakin on mielestän oikeus oman mielipiteen ilmaisemiseen. Se ei välttämättä edusta puolueen virallista kantaa. 

Venäjä on maa, joka siirtyi tsaarinajasta kommunismiin ja sen jälkeen harvainvaltaiseen pseudo-demokratiaan, jossa Vladimir Putin ja hänen hovinsa hallitsevat, ja poliittiset vastustajat laitetaan joissakin tapauksissa vankilaan epämääräisin perustein.
Näenkin viimeaikojen mielenilmaisujen takana enemmän kuin seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien vaatimisen. Kyse on demokratiasta ylipäänsä, tai pikemminkin sen puutteesta. 

Kun palataan urheilijoihin ja tuleviin kisoihin Venäjällä, jokainen urheilija saa tietenkin päättää oman suhtautumisensa. Boikotoimisen vaatiminen tuntuu kohtuuttomalta. Urheilija, joka on tehnyt työtä vuosia menestymisensä eteen, haluaa osallistua. Se suotakoon. 

Urheilujohtajien vaatimus, etteivät urheilijat saa ilmaista mitään poliittista kisojen aikana, on ehkä oikeutettu. Luulen, että Venäjän johto (niin poliittinen kuin urheilujohtokin) on varmasti jo kiusallisen tietoinen siitä, mitä Venäjän hallinnosta ajatellaan maan ulkopuolella. 

Olisikohan mahdollista, että jonakin päivänä eläisimme maailmassa, missä ne asiat, mitä teemme makuuhuoneessa (tai vaikka suuteleminen kadulla) on jokaisen oma valinta?  Eikä siihen tarvita lakeja eikä asetuksia, ei viranomaistan valvontaa.  Ja siksi toisekseen, miksi näistä asioista pitää nostaa haloota?  

Sateenkaari vie taakse satujen...

Tänään julkaistiin seuraava tieto: UUTISET URHEILU

"Suomen olympiakomitea kieltää kilpailijoilta sateenkaarikynnet."

Kun olin nuori poika, pahin herja, mitä voi kuulla oli: Homo!

Jo varhaisessa vaiheessa pojat (miksi ne olivat aina poikia?) oppivat homottemaan ja huorittelemaan, luulen, että monet eivät aina (vielä) edes tienneet, mitä sanoivat.

Minä olen aina ollut ns. hetero. Yhdellä irc-kanavalla laskin leikkiä, ja sanoin, että olen "niin hetero, että  jotkut varmaan ajattelee, että olen tylsä". Sarkasmi ei purrut - minulle sanottiin, että loukkasin niitä, joille seksuaalinen status tai rooli  ei ole selvä.

Kuusikymmentäluvulla Suomessa väännettiin vitsiä ruotsalaisista: Ne kuulema muuttaa kansallishymninsä siihen, missä sanotaan: Meit´ oli poikia raitilla viis, oli tyttöjä kans mut ei välitetty niist.

Omat julkiset  "kotihomot" hyväksyttiin: Muutama näyttelijä, taiteilija. Oliko homoseksuaalisuus yhtä kuin olla herkempi kuin "tavallinen" mies? 

Seitemänkymmentäluvulla maailmalla  oli trendikästä olla ainakin bi-. David Bowie.  

Kasarilla Boy George. 

Entä tänä päivänä? 

Muutos on ollut todella suuri.  Tuntuu, että tv:n esiintyjistä suurempi osa kuin se noin 1 prosentti (mikä vaihtelee maittain 0,6 ja 2 välillä) ihmisistä, jotka "myöntävät" olevansa homoseksuaaleja ) päätyy noihin show-ohjelmiin tai esiintyjiksi.  

Suomalainen ministeri Paavo Arhinmäki osoitti selkeästi, mitä hän ajattelee Venäjän nykyisestä politiikasta. 

Kun sanotaan, ettei ministerin pidä ottaa kantaa epävirallisesti, se ei pidä paikkaansa. Jos (ja kun) esim. brittiläinen vihreiden kansanedustaja ottaa osaa mielenosoitukseen, joka (tosin suurelta osin poliisin käytöksen vuoksi) muuttuu lievästi väkivaltaiseksi, tilanne on ehkä  toinen. 

Jos minulla olisi hattu, nostaisin sitä Paavolle. Sille fiksummalle niistä kahdesta sen nimisestä  poliitikosta...

Suomen olympiakomitea on joukko ihmisiä, joista elämä meni ohi.

Bye bye. 

Ei koolla ole merkitystä!

Kuuntelin tuossa hetki sitten Bob Marleyn varhaisempaa tuotantoa kiinalaisen halpatuonti-CD-radio- soittimen kautta.
Täytyy myöntää, ettei reggae-musiikki, mikä paljolti perustuu vahvaan bassoon ja muutenkin hyvin tehtyyn studiotyöhön, kuulosta parhaimmalta pienen soittimen kautta kuultuna. Nuoruuden ystäväni kutsui tällaisia soittimia aikoinaan sippiviuluiksi..

Tällä hetkellä linnassa viruva pop/rock- nero Phil Spector ei "tykännyt" stereo-soundista. Se oli liian pehmeä, ilmeisesti. Wall of sound perustui moniin äänityksiin, ei kuitenkaan stereoon. 
Spector halusi musiikin kuulostavan hyvältä "transistoriradion" pienen monokaiuttimen kautta rannalla tai autoradiosta.

Seitsemänkymmentäluvulta asti stereo oli jotakin, mitä jokaisessa kodissa piti olla: Iso setti, jossa oli vahvistin, viritin (=radio), kasettinauhuri, levysoitin ja ISOT kaiuttimet. 

Muistan, miten ostettuani "stereot", halusin kuunnella melkein kaikki LP:t ihan uudella tavalla. Usein tuli pettymys: Esimerkiksi Creamin LP:t oli äänitetty (tai ainakin julkaistu) siten, että kitara oli vasemmalla, rummut keskellä ja basso oikealla.  Hölmöä. 
Toisaalta, tuolloin julkaistiin paljon ns. progressiivista rockia. Joskus kitara (tai jokin muu soitin) vaelsi kaiuttimesta toiseen...cool!

En ole koskaan ollut ns. hifi-hullu.  Muistan, miten joskus luin jostakin alan julkaisusta (HiFi-lehti?) lukijan kirjeen, missä hän oli huolissaan, luettueean jostakin brittijulkaisusta, kuinka hänen omistamissaan kaiuttimissa voi olla tekninen virhe.  Itse hän ei ollut huomannut mitään...

Olen kuunnellut musiikkia vuosikymmeniä.  On kertoja, kun olen kuullut vaikkapa laulun bussissa  tai kapakassa, kaukana hifi-laadusta, ja se on iskenyt kuin tuhat wattia.
Kun olin sairaalassa toipumassa vaikeasta leikkauksesta, kuulin kännykkäni radion kautta kappaleen Pretty amazing grace.

Ei se varmaankaan ollut "raskasta hifiä". Mutta se sai miehen kyyneliin. Saa edelleenkin. 

Wikipedia - vastaus kaikkeen ja kaikille.(Ei maksettu mainos.Ei maksamatonkaan.)

Facebookissa ja muualla ns. sosiaalisessa mediassa kiertää melko usein päivityksiä, missä päivitellään (sic!)    kuinka ihmeessä   nykynuorison vanhemmat tai isovanhemmat onnistuivat käymään koulunsa ja opiskelunsa ilman Google-hakua tai wikipediaa.

Tosihan se on: esitelmää tehdessä  täytyi katsoa, löytyikö kotoa kirjatietoa  tai mennä kirjastoon, hakea tietosanakirjoista tietoa, ja niistä linkkejä kirjoista, mistä se lopullinen tieto (toivottavasti) löytyi.

Työni kirjastossa oli usein näiden nuorten (ja vanhempienkin) auttamista. Viimeisinä vuosina apuna oli myös internet. Kotikoneita oli tuolloin vielä melko vähän, nyt sellainen (tai useampi) taitaa löytyä miltei joka taloudesta.  Internet kulkee jopa mukana...

Internet onkin  todella vaikuttanut useimpien ihmisten elämään tavalla tai toisella.  Suuret, painetut tietosanakirjat alkavat olla  historiaa; mm. jokunen vuosi sitten julkaistiin viimeinen versio maineikkaasta Encyclopaedia Britannicasta.

Tiedon hakeminen on nyt  helpompaa kuin koskaan; oli haun aiheena sitten vaikkapa tieto jonkin tietyn maan väestöstä, pinta-alasta, puhutusta kielestä, viimeisin tieto on "klikkauksen" päässä.

Musiikkifani löytää haluamansa tiedot haluamastaan musiikinlajista tai esiintyjistä, julkaistuista äänitteistä, konserteista jne. Urheilufanille internet on must. Useat urheilutapahtumat löytyvät livenä netistä, samoin faktat urheilijoista, joukkueista jne.

Matkaliput ja aikataulut löytyvät. Useimmat lentoyhtiöt ottavat varauksensa vastaan myös (joissakin tapauksissa miltei aina) internetin kautta.

Mahdollisuudet ovat rajattomat.

Joskus aikoinaan tsekkasin google-haulla tietoja albumista Jimi Hendrix plays,  Curtis Knight sings.  Hendrixin varhaisen kuoleman jalkeen on julkaistu vuosien mittaan vanhoja äänityksiä useilla eri nimillä.  Halusin tietää, onko kyseessä sama äänite vai onko kyse eri versioista ja eri sisällöstä.

Google-haun mukaan Curtis Knight oli brittiläinen folk-muusikko. Näin väitettiin albumia koskevissa  tiedoissa! Joku (ilmeisesti) haki tietoa, ja uskoi mitä sieltä  löytyi;
 Curtis Knight, British musical artist and band leader.

Se "oikea" Curtis Knight taas oli amerikkalainen, melko tuntemattomaksi jäänyt blues/soul-  muusikko. Korjasin tiedon wikiin. Ainoa kerta, kun olen muuttanut mitään wikipediassa.

Sittemmin olen oppinut luottamaan wikipedian tietoihin, pienellä varauksella.

Sama tietysti pätee muuhunkin "tietoon". Osa internetistä löytyvä informaatio  on pelkkää propagandaa, tekstimainontaa tai julkisuudenkipeiden  wannabe- ihmisten  halua tehdä nopeaa rahaa, tulla tv-kasvoksi ilman ihmeempää  lahjakkuutta.

Wikipediasta on olemassa myöskin  suomalainen huumoriversio, Hikipedia. Samantapainen myös monilla muilla kielillä.

Tässä hieman maistiaisia: http://hikipedia.info/wiki/Muusikko.

Ja kun on alkuun päästy, hieman vielä enkuksi.

Ai niin, melkein unohtui: voimme tietysti googlata (tai käyttää jotakin muuta hakurobottia, kuten ask.com) vaikkapa lähimmän ravintolan, kebab- tai pizza take awayn...tai tehdä kaikki ostokset supermarketista. Pankkiasiatkin hoituvat (olettaen että rahaa on...).

On se vaan helppoa nykypäivänä tämä ihmisen elämä. Onhan?

Elämä jatkuu. Unohdettu Sierra 2.

Kirjoitin puolisentoista vuotta sitten jutun http://espanjaneno.blogspot.com.es/2012/04/hylatty-ford-sierra-unohdettu-elama.html.

Eilen ohitin blogissa mainitsemani  talon taas kerran Billy-koirani  kanssa. Iltakävely, koiran wc-reissu...Maisema alas Välimerelle on fantastinen!
Talo oli edelleen paikallaan.

Vanha Sierra oli poissa, samoin sen alla yleensä asustelevat kulkukissat, osat vielä pentuja. Joku, tai jotkut, toivat niille kissanruokaa. 

Edellisellä viikolla olivat koneet siivonneet tonttia. Kun silloin taas kerran ohitimme talon, työ oli parhaillaan käynnissä.  Villiintyneestä puutarhasta lähti paljon tavaraa kuorma-auton lavalle. 

En kuitenkaan ollut varma, oliko kyseessä vain turvatoimi. Espanjassa on kesäisin useita tulipaloja; lähimmät ovat olleet vain muutaman kilometrin päässä, Calahondassa ja Mijas Pueblossa. 
Tämän vuoksi on yritetty poistaa kuivaa, pitkää heinää ja hoitamattomia pensas- ja puualueita.

Koska vuosia autokatoksessa seissyt kulkuneuvo oli viety, ja kadulla oli siirtolava täynnä purettua kalustoa, on ilmeistä, että talo ollaan ottamassa uudelleen käyttöön.
Ehkä talon aikaisempi omistaja on kuollut, ja viranomaiset ovat ottaneet yhteyttä mahdollisiin omaisiin, ja sitä kautta talo on laitettu myyntiin, tai perikunta haluaa kunnostaa talon omaan käyttöön.

Ihmettelin jo tuossa aikaisemmassa jutussa, miten ihminen voidaan unohtaa täysin, talo hylätä. Naapurin mukaan miestä ei kaivannut kukaan.

Nyt,lopultakin,  jotakin tapahtuu. Vanhat seinät saavat uuden pinnan, kalustot vaihdetaan.  Puutarhakin alkaa uuden elämän.

Espanjan talous on ollut (lähes koko Euroopan tapaan) miltei lamaantuneessa tilassa.
Merkkejä elpymisestä, vaikkakin hitaasta, on kuitenkin olemassa.

Joka kerta ohittaessani hylätyn auton ja talon tunsin itseni surulliseksi. Nyt näyttää siltä, että jokin päivä talossa asuu ehkä nuori perhe tai pariskunta, joka on tullut viettämään ansaittua eläkeaikaa. Miten tahansa.  Elämä jatkuu.

English Gardner - naamakirjan monet kasvot

Katselin tässä Moskovan MM-kisoja. Yleisurheilua.
USA:n  joukkueessa esiintyi naisjuoksija, jolla oli mielenkiitoinen nimi. English Gardner. Hyvin juoksi, vaikkei mitalia saanutkaan.

Mitähän mahtoi olla vanhempien mielessä, kun antoivat tyttärelleen nimeksi English kun sukunimi on Gardner? "Englantilainen Puutarhuri.

Juoksijalla ON oma sivu facebookissa.

No, olen joskus ns. törmännyt melko omaperäisiin nimiin naamakirjassa.
Peritaatteessa facebook-profiili ja -kuva pitäisivät olla "oikeita". 

Mystinen Metsätyömies (esimerkiksi) ei taida olla ihan oikea.

No joo. Ei Leekään ole ihan aikuisten oikeesti mun toinen nimi. 

Kuka kuiskaa kovemmin eli urheilun ihmeellinen maailma

Jo nuorena poikana olin innostunut urheilusta. Kun Pentti Nikulasta tuli maailmanennätysmies seiväshypyssä, minä tuhansien suomalaispoikien tavoin halusin myös  hypätä seivästä.  Metsästä seiväs, naapurin poika sai myöhemmin ihan oikein terässeipään.

Tuon  pojan kanssa hyppäsimme myös korkeutta, pituutta.  
Pelasin aikoinaan myös  yhden virallisen junioriottelun jääkiekossa...

Urhelijoita meistä ei tullut, kummastakaan. Kaveristani pikemminkin pullo- kuin palloveikko. Minusta penkki- ja kuntourheilija. Hölkkäsin, hiihdin, pyöräilin, kävin "salilla". 

Kiinnostus kilpaurheiluunkin  on kuitenkin säilynyt. Jääkiekon seuraaminen on melkein jäänyt (Espanja kun nyt ei ole varsinaisesti kiekkomaa), mutta rakkaus jalkapalloon on vain kasvanut, eikä yleisurheilu ole myöskään kaukana sydäntä. Siitä huolimatta, että Suomen menestymisen vuodet ovat kaukana takana. 

Monet uskovat (ehkä syystä?) että nuo menestyksen vuodet yleisurheilussa perustuivat lähinnä  dopingiin.  Siihen en ota kantaa. Totean vain, että huippu-urheilijaksi ei tulla sohvalla makaamalla ja hormooneja syömällä.  

Katselin hetki sitten kävelyn 20 km kilpailua Moskovan MM-kisoissa.  Guatemalalainen kävelijä  sai kolmannen eli punaisen kortin, juuri kun oli ohittanut venäläisen, kilpailua johtaneen kävelijän. Väitänkö,  että hylkääminen oli aiheeton? Ehkä ei. Mutta olisiko yhtä helppoa hylätä kotikisoissa urheileva, kisaa johtava  kilpailija? Ja miksi ylipäänsä kilpailussa, jossa aika ratkaisee, tuomarit antavat ikäänkuin (miinus)pisteitä tyylistä (tai pikemminkin sen puutteesta), kuin mäkihypyssä ikään. Mäkihyppyhän on jo melkein totaalisesti pilattu, kun hyppääjän tulokseen joko lisätään tai vähennetään, tuulesta riippuen!

Kävelyn varoitukset ovat luonnollisesti olemassa, jotta "juokseminen" estettäisiin. Sen toki ymmärrän. Tuomarien valta on ymmärtääkseni kuitenkin liian suuri. 

Olisiko niin, että kävely (siitä huolimatta että Suomella on muutamia menestyksiä lajissa) on jokseenkin turha laji? Tahko Pihkalan mielestä kävely urheilulajina oli samaa kuin jos kilpailtaisiin kuka kuiskaa kovemmin...

Olisin taipuvainen olemaan samaa mieltä. Eri mieltä saa olla.

Moves like Jagger?

Useimmat meistä varmaankin muistavat lapsuudesta ja nuoruudesta tilanteita, jolloin olemme "hävenneet" vanhempiamme.  Teini-iässä varsinkin monesta tuntui, että omat vanhemmat, muista keski-ikäisistä puhumattakaan, ovat täysiä tylsimyksiä, joiden tekemät asiat ja mielipiteet ovat vanhoja ja typeriä. Se kaikki kuuluu itsenäistymiseen. Vuosien myötä, jos itsellä on lapsi tai lapsia, ymmärtää yhä paremmin omia vanhempiaan. Ainakin minä ymmärsin.  Ja ymmärrän edelleen. Itse asiassa, taidan muistuttaa vuosi vuodelta enemmän omaa isääni.

Luin vast´ikään brittiläisestä tutkimuksesta, missä lapsilta iältään kuuden ja kymmenen vuoden väliltä kyseltiin parhaista ja pahimmista kokemuksista lomalla Espanjassa.

Parasta oli - tietenkin - se ettei ollut koulua, muita mm. uiminen ja muu hauskanpito.

Pahimpia kokemuksia olivat taas tilanteet, missä omat vanhemmat 

saivat lapset tuntemaan häpeää, tai ainakin nolostumaan. Suurin yksittäinen syy oli vanhempien tanssiminen, ja kun tarkennettiin kysymällä kumman

vanhemman tanssiminen, 82 % oli sitä mieltä, että isän.

Pitäisi siis ehkä varoittaa myös suomalaisia lasten vanhempia. Ja erityisesti siis isäpappaa. Jos suuntana on aurinkoinen Espanja, missä soitto soi ja laulu raikaa.

Parempi että kuuma aurinko, sangria tai muu janojuoma ei saa innostumaan liikaa; jos se iskä haluaakin näyttää, miten vanhakin vielä jaksaa heilua tanssimalla ja laulamalla " I got moves like Jagger", ei ehkä sittenkään kannata.

Eiväthän ne lapset varmaan  edes tiedä kuka se Tsägger on. 

Nuori Mick Jagger

Mutta toisaalta. Nauttikaa lomasta. Tanssikaa. Pitäkää hauskaa. 

Muutaman vuoden kuluttua ne (nyt 6-10 v) lapset eivät enää ehkä ole tulemassa mukaan. Eivätkä ne ihan aikuisten oikeesti häpeä.  Nytkään. Ja kun muistatte, miten itse ajattelitte "silloin joskus"...

Let´s dance! 
http://youtu.be/Af6jOq0dWqo

Pakkoruotsista ja vähän muustakin

Joskus sanotaan, että kaukaa näkee paremmin kuin läheltä.
No, katsotaan. Miltä näyttää Suomi Espanjan näkövinkkelistä?

Kolmekymmentäluvulla (1930-) Suomessa oli voimakas oikeistolaisaalto, kuten koko Euroopassa. Käytännössä se tarkoitti, että esim. Lapuan liike toimi voimakkaasti ja avoimesti kommunismia vastaan. Kyyditykset olivat yksi tapa toimia. Kommarit kuljetettiin Neuvostoliiton rajalle, heidän "ihannemaansa" luo. Ruotsinkieltä myös vastustettiin, ja monet muuttivat nimensä suomalaiseksi, tosin usein syystä, sillä  monet eivät edes puhuneet ruotsia.

Tänä päivänä kommunisteja ei enää pelätä. Tilalle vihattavien ja pelättävien ihmisten tilalle ovat tulleet mm.  mamut eli maahanmuuttajat.

Keitä sitten pelätään ja miksi? Puolalaista tai virolaista raksaduunaria, joka on valmis tekemään työtä alle liiton vaatiman palkan? Ei, mutta toki työntekijät haluavat sen estää.
( Työnantajien ja heidän poliittisen kannattajakuntansa mielestä tätä on joskus nimitetty jopa mafiatoiminnaksi ja kehityksen jarruksi, nuoret eivät kuulema saa työtä kun ay-liike vaatii liian kovia palkkoja. Olisivatko suomalaissyntyiset nuoret valmiita menemään työhön alipalkattuna?!)

Ei. Pelätään  mm. muslimia, joka tulee ja muuttaa koko maan islamilaiseksi! Kaikki eriväriset ihmiset tuntuvat pelottavan.

Pakkoruotsia vastustetaan. Jos ruotsi otetaan pois opetettavista kielistä, tilalle voidaan ottaa vaikkapa ranska, italia tai saksa. Näin sanotaan.
Ihan totta? 

Useimmat suomalaiset  nuoret eivät luultavasti  halua oppia mitään muuta kuin sitä ainaista enkkua; sillä kun pärjää tietsikan, iPadin ja minkä tahansa hilavitkuttimen kanssa! 

Minä puhun viittä kieltä. Eikä se mikään ihme ole.  Englantia en koskaan opiskellut koulussa enkä missään muuallakaan. Silti se on paras vieras kieleni.   Ruotsia ja saksaa opiskelin koulussa, ja tulen toimeen niillä. Espanjaa opiskelin kolme kuukautta. Loput opin "kantapään kautta".
Mielestäni Suomen kaksikielisyys on rikkaus.

Espanjassa asuu paljon ei-espanjalaisia ihmisiä, erityisesti tietysti Aurinkorannikolla.   Myös "pakkoruotsalaisia". Toki he puhuvat yleensä englantia, mutta aina parempi, jos osaa heidän omaa kieltään. Siis ruotsia. 
Ruotsi on rajanaapuri, ja kielellä  pärjää myös muiden skandinaavien kanssa. Skandinaviskalla.  Eikä unohdeta sitä, että Suomessa on edelleen melko suuri ruotsinkielinen vähemmistö.

Jos brittiläiselle henkilölle kertoo, että puhuu neljää-viittä kieltä, he pitävät miltei nerona! Useimmat heistä kun eivät puhu äidinkielensä lisäksi kuin ehkä jonkinverran esim. ranskaa. Jos sitäkään. 
Suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten halua osata kieliä arvostetaan ja ihaillaan.  Puhutaan siis edelleenkin kahta kotimaista ja ainakin yhtä vierasta kieltä! Siitä huolimatta, että Bertolt Brecht sanoi, että Suomi on maa, missä vaietaan kahdella kielellä...

Eihän se oo kun vaan joku dekkari...

Olen viimeisten viidentoista-kahdenkymmenen vuoden ajan lukenut enimmäkseen ns. dekkareita.  Eli rikoskirjallisuutta.

Nuorempana luin paljon älykkökirjallisuutta: Sartrea, Camus´ta. Ja muita eksistentialisteja.

Toki luin muutakin. Suomalaista kirjallisuutta; Salamaa, Saarikoskea, Alpo Ruthia. Klassikkoja, kuten Väinö Linnaa.   Tietokirjallisuutta.

Jossain vaiheessa (ilmeisesti)  tajusin, ettei kirjojen lukeminen minua (tai ketään muutakaan ) viisaammaksi tee. Ainakaan minua ei tehnyt. Olisiko edes pitänyt? 

Siirryin paljolti dekkareihin. Tai jännäreihin, tai miten niitä nyt kukakin haluaa nimittää. 
En koskaan tykännyt Agatha Christie -tyyppisistä "who done it"- jutuista, missä murhamysteeri tapahtui jossakin rikkaiden ylimysten linnassa.  Hercule Poirot tai miss Marple lopulta kirjan viimeisillä sivuilla paljastaa murhaajan. 

Suomalainen kirjailija Matti-Yrjänä Joensuu oli luultavasti  yksi ensimmäisiä, mielestäni  vakavasti otettavia  suomalaisia  rikoskirjailijoita.   Hänen kirjoissaan rikolliset olivat lihaa ja verta. 
Mauri Sariolan kirjoissa 50- ja 60-luvuilla  oli selkeä, kirjailijan maailmankuvaan kuuluva halveksunta työväenluokkaa ja köyhiä ihmisiä  kohtaan.  Kunnon ihmiset vs.  roskasakki.  

Juha Numminen  oli myös  toista maata. Kirjat olivat kuin valmiita elokuva- tai tv-ohjelmiksi. Toimittajan rautainen ammattitaito  takasi laadun.

Monia muitakin on sittemmin  ollut. Harri Nykäsen Raid-kirjat. Leena Lehtolainen, Pentti Kirstilä.



Reijo Mäen  kieli poskessa (ja ehkä 0.5 promillen humalassa? ) kirjoitetuttuja kirjoja ei VOI ottaa tosissaan. Ovathan ne hauskoja, tavallaan. Ja turkkulaiset voivat jopa käydä paikoissa, joissa Mäen sankari Jussi Vares käy juopottelemassa. Kuulema. Upeeta. 




Samaan maailmanlaajuiseen menestykseen kuin esim. monet norjalaiset ja/tai ruotsalaiset kirjailijat, suomi-jännäri ei ole juurikaan päässyt.

Ei siksi, etteikö yritystä olisi riittänyt. Ilkka Remes on ainakin joittenkin tietojen mukaan myynyt yli miljoona kirjaa maailmanlaajuisesti. Ei hassummin? Mutta, onko se laadun tae? 

Viimeisin trendi suomijännäreissä tuntuu olevankin pyrkimys päästä  ns. kansainvälisen  jännityksen huipulle. Se tarkoittaa kirjoja, joissa on  huumeita, terrorismia, väkivaltaa. Seksiä. 


Taavi Soininvaaran kirjat ovat hieman samantapaisia, kuin Remeksen. Liikutaan kansainvälisen rikoksen maailmassa, joukossa tietysti myös enemmän kuin  ripaus suurvaltapolitiikkaa. Lahjontaa. Korruptiota.  

Jotenkin suomalaisten kirjalijoiden kansainvälisille markkinoille tähtäävä tuotanto ei ole minulle ns. iskenyt.Ne kun tuntuvat olevan jotenkin  epäuskottavia. 

Ruotsista tulee useita hyviä jännäreitä: Henning Mankell, Asa Larsson, Maria Lang, Sjowall & Wahlöö.


Norjasta Karin Fossum,  Anne Holt ,Jo Nesbö,

Tanskasta Peter Hoeg.

Kaunokirjallisuuden jakaminen hyvään ja vähempiarvoiseen on (onneksi)  suurimmaksi osaksi unohdettu. Kuten vaikkapa musiikissa, laatu on genren eli lajin sisällä, ei niiden välissä.

Jokin aika sitten luin islantilaista kirjaa, jonka suomentamiseen oli saatu tukea Pohjoismaiselta 

kulttuurirahastolta.  Valitettavasti kirja oli  mielestäni täyttä roskaa.  Englanninkielessä on tällaiselle kirjallisuudelle ja taiteelle  osuva nimi: arty-farty.  Ehkä suomalainen vastinekin löytyy. 

Hyvä jännityskirja ei ole mielestäni täynnä "äksöniä", eivätkä henkilöt stereotyyppejä. Joskus tällaisista kirjoista käytetään nimitystä psykologinen jännäri. Se onkin  ehkä oikea termi. Jokaisen rikoksen takana kun on aina erilaisia ihmiskohtaloita, eivätkä ihmiset juuri koskaan ole vain pahoja ja/tai hyviä. 

Eivät elämässä, eikä  niiden pitäisi olla kirjoissakaan.

En minä halua lukea jonkun besserwisserin "viisauksia".  Mieluummin luen kirjoja, jotka antavat tilaa omille ajatuksille, tulkinnoille. Hyvin usein ne ovat "dekkareita" tai "jännäreitä".  Niistä voi löytyä paljon enemmän todellista elämää kuin jostakin elitistisestä "kaunokirjallisuudesta", joka  vaatii tuekseen yhteiskunnan rahoitusta. 

Jokaiselle oman valinnan mukaan.