6o- ja 70-lukujen suomalaiselle kirjallisuudelle olivat tyypillisiä ns. avainromaanit. Monet nuoret kirjailijat kertoivat haaveistaan ja yrityksistään kirjoittaa, kirjat oliva siis melkoisen omaelämäkerrallisia. Julkisuudessa he kertoivat että henkilöt olivat fiktiivisiä eli kuviteltuja. Tietysti jo esim. Toivc Pekkanen 30-luvulla pohti niin kirjottamista kuin yksilön ja yhteisön suhdetta, tuntien usein olevansa "erilainen" kuin hänen ympärillään olevat, työväenluokkaan kuuluvat ihmiset, joille tavallinen arki tuntui riittävän. Samaa teemaa voi nähdä mm. Hannu Salaman tuotannossa.
Erityisesti 60-luku oli ns. työväenkirjailijoiden kulta-aikaa: Salaman lisäksi suhdettaan poliittiseen työväenliikkeeseen pohtivat mm. Alpo Ruuth, Jussi Kylätasku ja Jorma Ojaharju. Minkä omilta ongelmiltaan ehtivät...ja "kirjailijakapakoissa" istumisiltaan malttoivat.
Olen lukenut Juha Itkosen romaanin Seitsemäntoista ja sen saamia arvosteluja. Myös se on nähtävissä kehitysromaanina. Työväenkirjailija Itkonen ei varmasti ole, eikä poltiikka ilmeisesti suuremmin kiinnosta. Työväenkirjallisuutta ei enää taida edes olla olemassa?
Jotkut lukemistani arvosteluista ovat olleet todella huonoja. On jopa sanottu, että kirjailija on käyttänyt pöytälaatikkoon kertynyttä aineistoa. Jonkinlaista "täytettä".
Seitsemäntoista on kyllä monitasoinen romaani. Sen rakenne ei ole se kaikkein tavallisin. Kirjoittaja, mitä ilmeisemmin, käyttää aineistoa, mikä on osittain itse koettua. Monet pohdiskelut, vaikka pantuina romaanihenkilön suuhun, tuntuvat olevan kirjoittajan omia.
Romaani osoittaa, miten eri tavalla konkreettisetkin asiat voidaan kokea, ja kertoa. Itkosen romaanissa ovat kertojina niin nuori kirjailijanalku, keskiluokkaisen perheen nuorimies, sama mies (20 vuotta myöhemmin) tunnustusta saaneena ammattikirjailijana sekä nuorukaisen aikaisempi naistyötoveri kuin myös yhden kirjan julkaissut, nyt kirjoittajapiirejä vetävä keski-ikäinen mies. Tärkeä henkilö on myös nuoruuden työpaikassa ollut (silloin) parikymppinen mies, jonka todellisesta luonteesta ja teoista ei lopultakaan tunnu löytyvän yhteistä totuutta. Eri "versiot" tapahtumien kuluista vaihtuvat kertojan mukaan, ja lukijan päätettäväksi jää, mitä milloinkin on todella tapahtunut - onko ehdotonta totuutta aina edes olemassa?
Romaanin "sanoma", ainakin minulle, onkin se että "totuus" on aina subjektiivinen. Kaksi ihmistä (puhumattakaaan useammista!) kokee elämän ja tapahtumat eri tavalla.
Se osa, minkä jotkut kriitikot ovat kokeneet "täytteeksi", olisi toki voinut olla Itkosen vaikkapa kirjallisuuslehti Parnasson julkaisemia kolumneja. Mietteitä siitä mitä on olla kirjailija. Mitä se voi, tai pitäisi/voisi olla. Onko kirjailija, kuten kirjassa todetaan, henkilö joka repii ihmisen palasiksi, kaluaa luuta myöten? Vai vain kirjoittaja, joka sekoittaa omat mielikuvansa todellisilta vaikuttaviin "tyyppeihin", jotka ovat joko osittain tai ei lainkaan olemassolevia henkilöitä?
Ylisummaan, Seitsemäntoista näyttää olevan joidenkin kriitikkojen mielestä "huonompi" kuin monet muut Itkosen kirjat. Olen eri mieltä. Esimerkiksi Anna minun rakastaa enemmän on mielestäni huomattavasti heikompi. Hieman epäuskottava kertomus suomalaisesta, kansainväliseen kuuluisuuteen yltävästä
pop-tähdestä. Romaani Kohti ja Huolimattomia unelmia- novellikokoelma ovat/olivat ehkä vakuuttavampia. Parempia? En tiedä. Mikä on mittari? Hyviä, nautittavia lukukokemuksia kaikki.
Seitsemäntoista on romaani lukijalle , joka haluaa kirjallisuudelta haasteita. Jotakin, mikä saa ajattelemaan. Siitä huolimatta se ei ole "vaikea" kirja, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Se kertoo ihmisestä, jolla on unelma seitsemäntoistavuotiaana ja sitten, parikymmentä vuotta myöhemmin, kun unelmasta on tullut totta. Mutta onko se unelma, sittenkään, se mitä nuori mies halusi? Onko se, mitä saavutamme, koskaan sen arvoista mitä olemme kuvitelleet?
Joskus tuntuu, että miltei jokainen lause, mitä Itkonen kirjoittaa, saa ajattelemaan. Se voi tuntua lähes hengästyttävältä. Itkosen kerronta on kuitenkin nautittavaa, kieli elää. Seitemäntoista ei ole mitään intellektuaalista hienostelua. Siinä on vahva elämän maku. Jotkut sen huomiot ovat sellaisia, että jopa miettii, pitäisikö ne merkitä merkkauskynällä, tai ehkä kirjoittaa siihen pieneen sinisen vihkoon.
Valitettavasti en ole (vielä) lukenut Itkosen viimeisintä, vuonna 2012 ilmestynyttä kirjaa Hetken valo. Ehkä onnistun löytämään sen divarista tai kirpparilta? Tai tarjouksena e-kirjoista.
Onhan siinä jo aihetta ajatella elämää eteenpäin!
Erityisesti 60-luku oli ns. työväenkirjailijoiden kulta-aikaa: Salaman lisäksi suhdettaan poliittiseen työväenliikkeeseen pohtivat mm. Alpo Ruuth, Jussi Kylätasku ja Jorma Ojaharju. Minkä omilta ongelmiltaan ehtivät...ja "kirjailijakapakoissa" istumisiltaan malttoivat.
Olen lukenut Juha Itkosen romaanin Seitsemäntoista ja sen saamia arvosteluja. Myös se on nähtävissä kehitysromaanina. Työväenkirjailija Itkonen ei varmasti ole, eikä poltiikka ilmeisesti suuremmin kiinnosta. Työväenkirjallisuutta ei enää taida edes olla olemassa?
Jotkut lukemistani arvosteluista ovat olleet todella huonoja. On jopa sanottu, että kirjailija on käyttänyt pöytälaatikkoon kertynyttä aineistoa. Jonkinlaista "täytettä".
Seitsemäntoista on kyllä monitasoinen romaani. Sen rakenne ei ole se kaikkein tavallisin. Kirjoittaja, mitä ilmeisemmin, käyttää aineistoa, mikä on osittain itse koettua. Monet pohdiskelut, vaikka pantuina romaanihenkilön suuhun, tuntuvat olevan kirjoittajan omia.
Romaani osoittaa, miten eri tavalla konkreettisetkin asiat voidaan kokea, ja kertoa. Itkosen romaanissa ovat kertojina niin nuori kirjailijanalku, keskiluokkaisen perheen nuorimies, sama mies (20 vuotta myöhemmin) tunnustusta saaneena ammattikirjailijana sekä nuorukaisen aikaisempi naistyötoveri kuin myös yhden kirjan julkaissut, nyt kirjoittajapiirejä vetävä keski-ikäinen mies. Tärkeä henkilö on myös nuoruuden työpaikassa ollut (silloin) parikymppinen mies, jonka todellisesta luonteesta ja teoista ei lopultakaan tunnu löytyvän yhteistä totuutta. Eri "versiot" tapahtumien kuluista vaihtuvat kertojan mukaan, ja lukijan päätettäväksi jää, mitä milloinkin on todella tapahtunut - onko ehdotonta totuutta aina edes olemassa?
Romaanin "sanoma", ainakin minulle, onkin se että "totuus" on aina subjektiivinen. Kaksi ihmistä (puhumattakaaan useammista!) kokee elämän ja tapahtumat eri tavalla.
Se osa, minkä jotkut kriitikot ovat kokeneet "täytteeksi", olisi toki voinut olla Itkosen vaikkapa kirjallisuuslehti Parnasson julkaisemia kolumneja. Mietteitä siitä mitä on olla kirjailija. Mitä se voi, tai pitäisi/voisi olla. Onko kirjailija, kuten kirjassa todetaan, henkilö joka repii ihmisen palasiksi, kaluaa luuta myöten? Vai vain kirjoittaja, joka sekoittaa omat mielikuvansa todellisilta vaikuttaviin "tyyppeihin", jotka ovat joko osittain tai ei lainkaan olemassolevia henkilöitä?
Ylisummaan, Seitsemäntoista näyttää olevan joidenkin kriitikkojen mielestä "huonompi" kuin monet muut Itkosen kirjat. Olen eri mieltä. Esimerkiksi Anna minun rakastaa enemmän on mielestäni huomattavasti heikompi. Hieman epäuskottava kertomus suomalaisesta, kansainväliseen kuuluisuuteen yltävästä
pop-tähdestä. Romaani Kohti ja Huolimattomia unelmia- novellikokoelma ovat/olivat ehkä vakuuttavampia. Parempia? En tiedä. Mikä on mittari? Hyviä, nautittavia lukukokemuksia kaikki.
Seitsemäntoista on romaani lukijalle , joka haluaa kirjallisuudelta haasteita. Jotakin, mikä saa ajattelemaan. Siitä huolimatta se ei ole "vaikea" kirja, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Se kertoo ihmisestä, jolla on unelma seitsemäntoistavuotiaana ja sitten, parikymmentä vuotta myöhemmin, kun unelmasta on tullut totta. Mutta onko se unelma, sittenkään, se mitä nuori mies halusi? Onko se, mitä saavutamme, koskaan sen arvoista mitä olemme kuvitelleet?
Joskus tuntuu, että miltei jokainen lause, mitä Itkonen kirjoittaa, saa ajattelemaan. Se voi tuntua lähes hengästyttävältä. Itkosen kerronta on kuitenkin nautittavaa, kieli elää. Seitemäntoista ei ole mitään intellektuaalista hienostelua. Siinä on vahva elämän maku. Jotkut sen huomiot ovat sellaisia, että jopa miettii, pitäisikö ne merkitä merkkauskynällä, tai ehkä kirjoittaa siihen pieneen sinisen vihkoon.
Valitettavasti en ole (vielä) lukenut Itkosen viimeisintä, vuonna 2012 ilmestynyttä kirjaa Hetken valo. Ehkä onnistun löytämään sen divarista tai kirpparilta? Tai tarjouksena e-kirjoista.
Onhan siinä jo aihetta ajatella elämää eteenpäin!
