Espanja, Kiina, Suomi, maailma.

Kuten blogiani lukevat (ja muutkin minua tuntevat) tietävät, olen yhdessä vaimoni kanssa tehnyt ns. kirpputorikauppaa useiden vuosien ajan.

Se alkoi haluna muuttaa tarpeeton, lähinnä anopin eri tv-ostoskanavilta ostama, jokseenkin tarpeeton  tavara rahaksi. Ja samalla saada lisää tilaa taloon.

Vuosien mittaan miltei harrastuksena alkanut toiminta muuttui keinoksi selviytyä laskuista ja maksuista kuukausittain. Ja on ollut sitä siitä asti.

Kun myin ihmisille kirpparilla  jotakin ja he kysyivät, oliko tuote toimiva yms., sanoin aina, että oli toki, koska halusin olla  myymässä tuotteita seuraavallakin ja/tai seuraavalla viikolla. Valitettavasti, joittenkin myyjien "moraali" tai piittaamattomuus ei johtanut yhtä pitkälle. Olen ostanut tuotteita, jotka eivät toimi.
Kerran halusin ostaa radio/CD-soittimen, joka näytti olevan juuri niin pieni, että se olisi mukava ottaa mukaan. Ei mitään hifiä, tietty.  Englantilainen, jollekin hyväntekeväisyysyhdistykselle töitä tekevä rouva vannotti että laite toimii. En ostanut, sanoin tulevani myöhemmin uudelleen. Kun oli aika lopettaa markkinat, kävin katsomassa. Radio oli yhä siellä, ja nainen, joka oli pyytänyt 5 euroa, sanoi hyväksyvänsä kolme! No, harvoin minun on täytynyt tyytyä myyjän tinkimiseen. Kaupat syntyivät.
Ja, tuskin on yllätys, että kotona ilmeni, että laite EI soita CD:itä. "No disc".

Olen vuosien mittaan myynyt (vaimoni kanssa) cd/radio-laitteita, televisioita (isoja ja kannettavia), monenlaista kodin elektroniikkaa. Kaikenlaista, mitä kodissa tarvitaan. Myös musiikkia (CD, LP) elokuvia (DVD). Kaikenlaista pientä ja isompaa tavaraa.
  Koskaan en ole pettänyt ketään.  Kuten sanoin, uskon, että ihminen, joka haluaa myydä jotakin, ei petä, jos haluaa jatkaa samaa työtä. Toki, jotkut kirpparimyyjät  ehkä ajattelevat, että jos ostaja on turisti, hän ei milloinkaan tule valittamaan. Minun moraalini ei ole yhtä venyvä.

Tänään ostin kiinalaisesta cash and carry- firmasta cd-radio- soittimen. Kotona kun on muutamia, jotka joko eivät toimi pattereilla, tai sitten eivät soita cd:itä vaikka radio toimii.
Siispä kotiin, ja edullinen, vain 25 euroa maksanut soitin testiin. Caramba! (noinhan ne mexicaanit kiroo länkkäreissä). CD-soitin EI TOIMI! Perkele! sanoo Suomen mies.

Tuskin kiinalaistenkaan kannattaa valmistaa tuotteita, jotka eivät toimi. Paperin mukaan soittimella on kahden vuoden takuu.  Firma, josta tuotteen ostin, on parinkymmenen kilometrin päässä.   Ilmeisesti kiinalainen tuotekontrolli ei ole (vielä) japanilaisen tai korealaisen tasolla.   Eli soitin messiin, ja liikkeeseen. Uusi, toimiva, tilalle. Silti, ns. harmittaa.

Kiina on tulossa kovaa vauhtia ydeksi maailman mahtavimmista taloudellisista mahdeista. En halua ottaa (tässä) kantaa esim. ihmisoikeuskysymyksiin.   Sen tiedän, että maassa on paljon potentiaalia, myös teknisesti. Osa kiinalaisista tuotteista on laatutavaraa; esim. japanilaiset ja saksalaiset eivät halua pilata mainettaan tuottamalla ja myymällä roskaa, made in China.

Osa kiinalaisista tuotteista on kuitenkin eräänlaisia "look-alike" -tuotteita, joko kopioita joita myydään aitoina, tai tavaramerkkeinä, jotka kuulostavat harhaanjohtavasti esim. japanilaisilta tai saksalaisilta, näin esim.radioissa ja muussa viihde-elektoniikassa.

En luultavasti halua tulevaisuudessa ostaa tuotetta joka ei ole tunnettu tavaramerkki. Jos valmistusmaa siinäkin  on PRC eli People´s Republic of China, harkitsen kahdesti.

Bertolt Brecht, Alpo Suhonen ja suomalaisen jääkiekon tulevaisuus.

Bertolt Brecht oli tunnettu saksalainen kirjailija, joka kuulema) sanoi joskus, että "Suomi on maa joka vaikenee kahdella kielellä".

Jörn Donner taas  sanoi, että Suomi on niin pieni maa, että sinne mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan.

Voi hyvinkin olla. Se yksi ajatus voi olla vaikkapa skarppaaminen tai jääkiekon väkivaltaisuus.

Netissä "hiljaiset suomalaiset" ovat auliisti kertoneet mielipiteitään nuoren kiekkoilijan  "torppaamisesta".  Jotkut ovat sanoneet että nuoren junnun vain pitää pitää päänsä ylhäällä, ja varoa.  Toisessa  ääripäässä on puhuttu nuoreen mieheen, alaikäiseen lapeen,  kohdistuneesta väkivallasta.

Joskus aikoinaan olin hockey fan. Se   eka, ja myös toka  maailmanmestaruus tuntuivat olevan, ja vieläkin ovat,  mahtava juttu. Enää en ole niin varma, olenko kiekkofani. Miksi?

Muistan vielä ne   ajat, jolloin jääkiekko oli taitopeli.
 Neuvostoliitto - Tsekkoslovakia...
 Joskus mm. suomalaisessa TV:ssä  aikoinaan kiekkoa pelanneet suomalaiset "ikämiehet" kertoivat, kuinka ennen pelattiin kiekkoa, ei taklattu turhaan.

Alpo Suhonen, ansioitunut jääkiekkovalmentaja sekä Suomessa että NHL::ssä, on aina puhunut  jääkiekkoilun parhaiden puolien säilyttämisen puolesta.

  Jääkiekkoilu ilmeisesti sopii suomalaiseen ajatteluun, "sielunmaisemaan". Elämässäkin onnistuakseen, täytyy joskus  olla kova.  Eikä helposti  antaa periksi.  Tarkoituksellinen vahingoittaminen tai kostaminen  ei kuulu sen enempää urheiluun kuin elämään yleensäkään. . Toki tunteet joskus kuumenevat jääkiekon kaltaisessa  kontaktipelissä, mutta tuomareiden pitää hallita tilanteet, eikä pelin pidä sallia muuttua yhä väkivaltaisemmaksi.

Viimeksi, kun olin Suomessa (elokuussa 2012) näin joitakin kundeja, joilla oli tatuoitu selkeästi  fasistisia tunnuksia yhdessä suomalaisen jääkiekkotunnuksen kanssa.

Minulla on suomalainen jääkiekkopaita. Suomalainen siniristi-t-paita.   Olen (luultavasti?) edelleen kiekkofani.

Miks? Emmie tiä!
No.  Onhan se lätkä tietysti parhaimmillaan jännittävää viihdettä.

Jarkko ja Laura sarkasmin syvin olemus

Luin suomalaisen kirjailijan blogia, jonka joku oli välittänyt.  Se, että kyseessä oleva kirjailija ei ole ollut koskaan suosikkini, ei ole tärkeää.  Miksi ei, vaatisi toisen kirjoituksen, mihin taas en näe aihetta.

Kirjailija/blogisti kommentoi ns. kansan reaktioita istuvan presidentin muotokuvaan.  Tyyliin: jos joskus 50-luvulla on nähnyt kopion Taistelevista metsoista, ei se tee ihmisestä taidearvostelijaa. 

Yhden kommentoijan mukaan, tämä oli sarkasmia, ironiaa, mikä voi olla joskus, kuulema, vaikea ymmärtää. Minä en ymmärtänyt, olen siis tyhmä? 

"Kun lukee kansan (tietenkin nimettömiä) taidemielipiteitä iltapäivälehtien keskustelupalstoilta, tajuaa kansan ahdistuksen.

Se pelkää, että sitä pidetään tyhmänä. Valitettavasti kansa ei jätä muuta mahdollisuutta."

Jos tämä on sarkasmia, tunnustan olevani (edelleen)  tyhmä.  Meni ohi. Ihan täysin. Kansa on tyhmää?  No tottai!

No, mitenkäs sitten Jarkko ja Laura liittyy tähän?
Siksi, että duo, joka esitti version kappaleesta Windmills of your mind, ei, vaikka se ei koskaan saavuttanut alkuperäisen kappaleen sielukkuutta, loivat (mielestäni) kuolemattomat säkeet: " Joku seurassa kun joskus sanoo jotain typerää, sinä poispäin käännät pääsi, etsit itsehillintää..."
Jostain syystä, koko sanoitusta ei löydy netistä.

Jarkko ja Laura, tietysti. olivat "vain ystäviä". Kunnes menivät avioon.  Mutta sehän ei ole olennaista.

Varmasti itsekin sanon typeriä asioita sekä "elävässä elämässa,"  feisbukissa että blogissani.    Mutta "luoja" tai mikähyvänsä estäköön minua halveksimasta ns. taviksia. Itse kun olen yksi niistä/meistä. 

Paavi ja Polle.

Internet ja ns. sosiaalinen media ovat saanet maailman näyttämään niin pieneltä.

Jos jossakin on menossa mellakka, missä totaritaariseen hallintoon kyllästyneet kansalaiset yrittävät päästä eroon hallituksesta, aina löytyy joko salaa kuvattu video tai tuhruinen, kännykällä kuvattu kuva mielenosoittajista, joita hallituksen omistamat poliisit ja/tai armeija hakkaavat pampuillaan. Koko maailma saa tietää. No, tietysti riippuu ns. suhdanteista, miten "länsi" suhtautuu. Jos kysymyksessä on vaikkapa öljyn hinta, hallitukset joko tukevat tai vastustavat kansannousua.

Internet toimii tietysti toisinkin päin. Lännessä se tarkoittaa manipulointia. Ei yhtä kömpelöä kuin esim. entisessä Neuvostoliitossa ja itä-Euroopassa.

Se tarkoittaa uutisia ja "uutisia" ja niiden käsittelyä.

Otetaanpa muutama esimerkki.
 Paavi erosi. Suuri uutinen? Kyllä, koska paavi, jolla ei nimellisesti  ole poliittista valtaa, on kuitenkin ns. uskonnollinen johtaja, jonka valta on myös maallista.

Hevosenlihaa löydetty lasagnesta. Suuri uutinen? No, siinä mielessä, että jos ja kun ostat jotakin, haluat uskoa, että se mitä ostat, on se mitä paketissa sanotaan. Jos näin ei ole, se on paitsi moraalisesti tuomittavaa, myös laitonta.
  Monessa maassa (ei kuitenkaan esim. Suomessa) hevosenlihan käyttö on yleistä. Hevoset kasvatetaan nimenomaan syötäväksi.  Amerikkalaiset nostivat haloon poronlihasta. "Miten ne voi syödä Rudolfin?" Kukaan ei ihmettele lehmän tai lampaan syöntiä. Toki meidän (kuluttajien) täytyy tietää, mitä syömme.

Kaasuvaivat. 
Uusi tutkimus kuulema kertoo, että lentomatkoilla, ilmanpaineen vaihtelun vuoksi, voi tulla ns. ilmavaivoja. Siihen taas auttaa että piereskelee vapaasti. Muuten seurauksena voi olla erilaisia vatsavaivoja. Ei muuta kuin antaa paukkua. Eikä kannata välittää vierustoverin ilmeistä!

Abit risteilyllä. Yksi abi tekstittää (tai soittaa?) äidille aivan kamalista oloista risteilyllä.  Aamulehti tekee jutun, iltpäivälehdet seuraavat.

Tätä kirjoittaessani en tiedä ketä uskoa. Pöydälla tanssineita teinejä, joilta oli omat pullot viety sisään tullessa vai varustamon edustajia, jotka kertovat, että ruokaa ja juomaa oli tarjolla kaikille, jotka olivat varanneet sen ajoissa.

Haluanko edes tietää? Toki.

Tietysti meillä on aina vapaus valita, mitä informaatiota haluamme.  Määrän lisääntyminen ei vakuuta siitä,  että laatu lisääntyy.

Joskus, vuosia sitten, kun olin toipumasta vakavasta leikkauksesta, muuan tuntemani englantilaisrouva sanoi, että paras tapa toipua olisi olla katsomatta uutisia, pikemminkin ns. sit comeja eli komedioita.  No, toki katselen niitäkin. Ja uutisia. Ihan oikeita.  TV-uutiset kun yleensä ovat "asiaa".

Mikähän mahtaa olla huomisen "sensaatio"?  Odotamme.

Joka uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää...

Maailman sivu on ollut olemassa ihmisiä, jotka tulkitsevat ihmisten unia. On julkaistu kirjoja, joissa luetellaan aakkosjärjestyksessä minkä symboli tietty asia, esine tms. on.

Tänä päivänä internet on tietysti täynnä unien tulkintaa. Sivuja riittää.


Näen melko usein samoja unia; tai unia, joiden sisältö on enimmäkseen sama. Eli eri versioita samasta aiheesta.

Yksi unista on sellainen, missä olen jättänyt auton (toisinaan polkupyörän) tiettyyn paikkaan. Kun tulen takaisin (toisinaan vasta päiviä myöhemmin), auto tai pyörä ei ole siellä, tai en muista tarkasti paikkaa, mihin olen sen jättänyt. Uskon sen olevan varastettu tai pelkään olevani jotenkin sekaisin.  Yleensä herään kesken tuon unen.

Toinen, toistuva uni on sellainen, missä olen esim. koulussa tai työssä, ja minulla on suussa purukumi.
Yritän ottaa sen pois, mutta se venyy ja venyy, tarttuu sormiin, mutta ei lopu suusta.  Hassuinta on,  että ennenkuin herään, ehdin ajatella: Nyt se todella tapahtui! Sitten, onneksi, herään ja huokaan helpotuksesta.
Pari muutakin,  toistuvaa unta on: yhdessä olen kävelemässä luontopolulla, kun suuntamerkinnät loppuvat, ja eksyn. Toisessa olen myöhässä koulusta, ja sen sijaan että myöhästyisin, päätän jäädä kotiin ja sanoa äidille olevani sairas.  Molemmista unista herään, ja huokaan helpotuksesta. Se oli vain unta.

Psykologi tai psykiatri voisi luultavasti selittää syyt em. uniin. Ilmeisesti olen - tai pelkään olevani - elämässäni jotenkin "hukassa". Purukumiuni taas ehka tarkoittaa, että pelkään, ettei minua kuunnella tai että en tule ymmärretyksi. Sekin on paljon mahdollista...

Aivan ilmeistä on, että (usein) tiedostamattomat pelot tulevat uniin.  Kannattaako unia sitten tulkita? Luultavasti ei, mikäli ei näe esim. painajaisunia, jonkin traumaattisen kokemuksen (sota, väkivalta, jne) vuoksi.

Luvalla sanoen (mistähän muuten tuo sanonta tulee?!), jotkin aakkoselliset unien selitykset vaikuttavat miltei koomisilta:

"Miekka unessa:

Symboloi miehisyyttä. Mikä mahtaa olla miekan kunto?"

Aikoinaan naapurinani oli nainen, jonka kerrottiin nähneen unta, jossa hänen kuollut miehensä oli sanonut, ettei vaimo saisi myydä hänen jälkeenjättämäänsä autoa, ennenkuin mies (unessa) antaisi luvan.
Siellä se ruostui, pihalla. Vuosi vuoden jälkeen.   Kunnes oli vaimon vuoro mennä manan majoille.
Luultavasti perikunta sitten  antoi viedä romun pois. Tai myivät vasta  ajokorttinsa saaneelle, nuorelle pojalle harjoitteluautoksi. Jotta tämä voisi  saada aikaan vauhtia ja vaarallisia tilanteilla autolla, jonka tekniikka oli  vanhentunut ja kunto huono.

Monet ihan tavalliset, "normaaleilta" vaikuttavat ihmiset uskovat uniin, enteisiin, kaikenlaiseen paranormaaliin. Enkeileihin, kuolleisiin, jotka ovat ympärillämme.  Uskokoot. 

 Minä uskon mitä näen. Ja siihenkin varauksella. Ei vain kuvia manipuloida. Meitä kaikkia manipuloidaan.  Tämän päivän totuus on huomisen valhetta, ja päin vastoin. 

 Kauniita unia!

Beckham

PSG

Tuleva Sir David?

Joskus 80-luvulla katselin Englannin liigaa. Futista. En muista millä nimellä sitä silloin kutsuttiin alkuperämaassa. Lauantaina, taisi olla klo 4 iltapäivällä.

Itse asiassa, tuolloin olin enemmän kiekkofani, vaikka Suomen menestys ei ollut (vielä) kaksinen.

Toki kävin katsomassa paikallisen futisjoukkueen, kuten kiekkojoukkueenkin pelejä. Kiekossa menestys olikin ollut hyvä; joskus aikoinaan ns. Suomen sarjassa (eli 2. korkeimmalla tasolla) oli aikoinaan jopa kaksi paikallista joukkuetta, myöhemmin yhdistynyt kiekkojoukkue karsi jopa mestaruussarjaan.  Sinne pääsyn  (tuolloin) olisi kuitenkin estänyt jo keinojään puute, puhumattakaan rahasta, mitä olisi tarvittu vahvistuksiin.

Jalkapalloinnostukseni kuitenkin kasvoi vuosien myötä, ei vähiten siksi, että jääkiekko tuntui muuttuvan yhä väkivaltaisemmaksi.  Yksi syy taisi olla se, kun Neuvostoliitto ja Kanada kävivät vuonna 1972 turnauksen, jonka piti osoittaa, että Kanada oli ylivoimainen. Yksi lehtimies jopa lupasi syödä housunsa, jos neuvostojoukkue voittaisi yhdenkin ottelun... Söiko mies housunsa vai sanansa, en tiedä.  Kanadalaiset tuomarit tietysti olivat puolueettomia... neuvostoliittolaisten pyyntöön käyttää esim. saksalaisia tuomareita ei suostuttu.   Kanada voitti ottelusarjan.  Kapitalismi osoitti jälleen paremmuutensa.

Noista ajoista on paljon aikaa. Suomi on menestynyt kiekossa, jalkapallon menestys odottaa yhä.
Myös jalkapalllo on muuttunut. Kun joskus 60-luvulla menestyvä palloilija Iso-Britanniassa ansaitsi ehkä kaksi kertaa sen mitä  tehdastyöläinen, nykyiset supertähdet kierivät rahassa.

Pelkät palkkiot eivät ole miljoonia puntia/euroja. Suurimmat nimet ansaitsevat mahtavia summia sponsoreiden ja mainosten kautta. Kuten David Beckham.

Beckham, joka on hiljalleen lopettelemassa uraansa (?) ilmoitti pelaavansa seuraavan kauden ranskalaisseura
Paris SaintGermainissa  ja lahjoittavansa palkkionsa hyväntekeväisyyteen.

Luonnollisesti tämä on herättänyt monenlaista arviota. Kyynisimmät ovat sanoneet, että Becks tällä PR-tempulla tekee enemmän rahaa kuin ottamalla palkkansa peleistä.

Vielä kyynisempi (?) on tulkinta, että Beckham, joka on ansainnut rahaa ja mainetta tarpeeksi, haluaa nyt tulla hyväksytyksi kuningattaren antamalla uudella arvonimellä. Sir Beckham!  Vai onko jopa niin, että maskuliinisuuden ruumiillistuma David onkin softi, jonka vaimo, ex-Spice Girl, Victoria  "Posh" Beckham haluaa olla Lady Beckham? Jo nyt Beckhamilla on OBE mikä on toiseksi alhaisin arvonimi brittiläisessä hierarkiassa, mutta  ei  anna hänelle oikeutta käyttää nimeä Sir.

    

Miksi sitten ihmiset epäilevät aina muiden motiiveja? Luultavasti kyse on ihmisluonnosta. Me suomalaiset yleensä kerromme kaikille (myös itsellemme) miten kateus on jotenkin tyypillisesti suomalainen ominaisuus.
Tuskinpa vain. Esim. amerikkalaiset, kun naapuri ostaa uuden auton, sanovat, että pitää yrittää  tehdä rahaa, että pystyy samaan.  Eivätkä ala kysellä miten kummassa se pystyy siihen...Olisiko "kateus" siis mahdollista muuttaa positiiviseksi toiminnaksi?
Toisaalta, olen omassa elämässäni kokenut sellaista vilpitöntä auttamisen halua ja hyvää tahtoa, että en usko ihmisen olevan luonnostaan paha ja ahne.  Vai mahdanko olla joko onnekas vai sinisilmäinen?

David Beckham ei ole luultavasti  maailman älykkäin  ihminen. Eikä tarvitse ollakaan,  En kuitenkaan  usko, että (jalkapallon lisäksi) minulla olisi paljonkaan, mistä voisin tai haluaisin keskustella hänen kanssaan. Voin toki olla väärässä. Mies on kyllä kehittynyt esiintymään julkisuudessa, kuten haastatteluissa.
Jalkapallo on hieno laji, ja jos/kun joku  on voinut luoda siitä uran, hyvä niin.  Palkkioista ja niiden suuruudesta toki voidaan keskustella.
 Jos David Beckham  on joskus Sir David, onneksi olkoon.  Onhan Mick Jaggerkin Sir Mick!

Ja jos ja kun hän haluaa antaa tulojaan pois, mitä väärää siinä on?

Seitsemäntoista

6o- ja 70-lukujen  suomalaiselle kirjallisuudelle olivat tyypillisiä ns. avainromaanit. Monet nuoret kirjailijat kertoivat haaveistaan ja yrityksistään kirjoittaa, kirjat oliva siis melkoisen omaelämäkerrallisia.  Julkisuudessa he  kertoivat että henkilöt olivat fiktiivisiä eli kuviteltuja.  Tietysti jo esim. Toivc Pekkanen 30-luvulla pohti niin kirjottamista kuin  yksilön ja yhteisön suhdetta, tuntien usein olevansa "erilainen" kuin hänen ympärillään olevat, työväenluokkaan kuuluvat ihmiset, joille tavallinen arki tuntui riittävän. Samaa teemaa voi nähdä mm. Hannu Salaman tuotannossa.

 Erityisesti 60-luku oli ns. työväenkirjailijoiden kulta-aikaa: Salaman lisäksi suhdettaan  poliittiseen työväenliikkeeseen pohtivat mm. Alpo Ruuth, Jussi Kylätasku ja Jorma Ojaharju. Minkä omilta ongelmiltaan ehtivät...ja "kirjailijakapakoissa" istumisiltaan malttoivat.

Olen lukenut Juha Itkosen romaanin Seitsemäntoista ja sen saamia arvosteluja. Myös se on nähtävissä kehitysromaanina. Työväenkirjailija Itkonen ei varmasti ole, eikä poltiikka ilmeisesti suuremmin kiinnosta. Työväenkirjallisuutta ei enää taida edes olla olemassa?

Jotkut lukemistani  arvosteluista ovat olleet todella huonoja. On jopa sanottu, että kirjailija on käyttänyt pöytälaatikkoon kertynyttä aineistoa.   Jonkinlaista "täytettä".

Seitsemäntoista on kyllä  monitasoinen romaani. Sen rakenne ei ole se kaikkein tavallisin.  Kirjoittaja, mitä ilmeisemmin, käyttää aineistoa, mikä on osittain  itse koettua. Monet pohdiskelut, vaikka pantuina romaanihenkilön suuhun, tuntuvat olevan kirjoittajan omia.

 Romaani  osoittaa, miten eri tavalla konkreettisetkin  asiat voidaan kokea, ja kertoa. Itkosen romaanissa ovat kertojina niin nuori kirjailijanalku, keskiluokkaisen perheen  nuorimies, sama mies  (20 vuotta myöhemmin) tunnustusta saaneena  ammattikirjailijana sekä  nuorukaisen aikaisempi naistyötoveri  kuin myös yhden kirjan julkaissut, nyt kirjoittajapiirejä vetävä keski-ikäinen mies. Tärkeä henkilö  on myös nuoruuden työpaikassa ollut (silloin) parikymppinen mies, jonka todellisesta luonteesta ja teoista ei lopultakaan tunnu löytyvän yhteistä totuutta.  Eri "versiot" tapahtumien kuluista vaihtuvat kertojan mukaan, ja lukijan päätettäväksi jää, mitä milloinkin on todella tapahtunut -  onko ehdotonta totuutta aina edes olemassa?

Romaanin  "sanoma", ainakin minulle,  onkin se että "totuus" on aina subjektiivinen. Kaksi ihmistä (puhumattakaaan useammista!)  kokee elämän ja tapahtumat eri tavalla.

Se osa, minkä jotkut kriitikot ovat kokeneet "täytteeksi", olisi toki voinut olla Itkosen  vaikkapa kirjallisuuslehti  Parnasson  julkaisemia kolumneja. Mietteitä siitä mitä on olla kirjailija.  Mitä se voi, tai pitäisi/voisi  olla. Onko kirjailija, kuten kirjassa todetaan, henkilö joka repii ihmisen palasiksi, kaluaa luuta myöten?  Vai vain kirjoittaja, joka sekoittaa omat mielikuvansa todellisilta vaikuttaviin "tyyppeihin", jotka ovat joko osittain tai ei lainkaan olemassolevia henkilöitä?

Ylisummaan, Seitsemäntoista näyttää olevan joidenkin  kriitikkojen mielestä   "huonompi" kuin monet muut Itkosen kirjat.   Olen eri mieltä. Esimerkiksi  Anna minun rakastaa enemmän on  mielestäni huomattavasti heikompi.  Hieman epäuskottava kertomus suomalaisesta, kansainväliseen kuuluisuuteen yltävästä
 pop-tähdestä. Romaani  Kohti  ja Huolimattomia unelmia- novellikokoelma ovat/olivat ehkä vakuuttavampia.  Parempia?  En tiedä. Mikä on mittari? Hyviä, nautittavia lukukokemuksia kaikki.

Seitsemäntoista on romaani lukijalle , joka haluaa kirjallisuudelta haasteita.   Jotakin, mikä saa ajattelemaan.  Siitä huolimatta se ei ole "vaikea" kirja, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Se kertoo ihmisestä, jolla on unelma seitsemäntoistavuotiaana ja sitten, parikymmentä vuotta myöhemmin, kun unelmasta on tullut totta.  Mutta onko se unelma, sittenkään, se  mitä nuori mies halusi? Onko se, mitä saavutamme, koskaan sen arvoista mitä olemme kuvitelleet?

  Joskus tuntuu, että miltei jokainen lause, mitä Itkonen kirjoittaa, saa ajattelemaan. Se voi tuntua lähes hengästyttävältä. Itkosen kerronta on kuitenkin nautittavaa, kieli elää.  Seitemäntoista ei ole mitään intellektuaalista hienostelua. Siinä on vahva elämän maku. Jotkut sen huomiot ovat sellaisia, että jopa miettii,  pitäisikö ne merkitä merkkauskynällä, tai ehkä kirjoittaa siihen pieneen sinisen vihkoon.

Valitettavasti en ole (vielä) lukenut Itkosen viimeisintä, vuonna 2012 ilmestynyttä kirjaa Hetken valo. Ehkä onnistun löytämään sen  divarista tai kirpparilta? Tai tarjouksena e-kirjoista.

Onhan siinä jo aihetta ajatella elämää eteenpäin! 

Upeeta!!!!

Kyllä sosiaalinen media on vaan hieno juttu! Ilman sitä en ehkä olisi ikinä kuullut karppaamisesta (vieläkö se on muodikasta?), oppinut uudissanoja (ainakin ulkosuomalaiselle) kuten pelittää, parhautta, sanontoja No hyvää päivää! No haloo! Elämä on.  jne.

Televisio-ohjelmienkin valistava ja sivistävä taso on noussut viime vuosina  suorastaan huimasti.  Julkimoita viedään autiolle saarille, pakotetaan syömään jos jonkinlaisia ötököitä.
  Big Brother -ohjelmassa tirkistellään mitä - jos mitään - tapahtuu peiton alla. Suomalaisessa versiossa   ihmiset ovat humalassa.  Kuka mykkänä istuvia ihmisiä jaksaisikaan katsella?

BBC aloitti vuosia sitten ohjelman, missä julkut tanssivat "oikeiden tanssijoiden kanssa. Ohjelma sai jättisuosion, minkä vuoksi muut tv-kanavat Iso-Britanniassa joutuivat keksimään omia julkkuohjelmiaan. Niinpä nämä taivaan lahjat rahvaalle luistelevat tai tekevät muuta hauskaa.

Viimeisimpia taitaa olla ohjelma Splash!, missä julkimot hyppäävät altaaseen. Tornista.   Kukaan ei tiettävästi ole vielä loukkaantunut.
Suomessa jokin kaupallinen kanava voisi laittaa ihmiset hyppyrimäen laelle. Sieltä vain alas, rohkeasti!

Eräänlainen tiedonvälityksen maailmanennätys taitaa olla aamu-tv-ohjelma missä haastateltiin aivan uskomatonta naista.
Noin kolmikymmenvuotias sinkkunainen kertoi suorassa ohjelmassa,  että hän ei halua enää koskaan seksiä, ei ikinä.
 Psykologi selitti sitten että tämä on aivan normaalia, meillä kaikilla on oikeus valita miten elämme.
Hyvä tietää nyt tämäkin! Juontajat kyselivät naiselta, oliko hän aina ajatellut noin, oliko seksi hänen mielestään likaista, jne. Oli kuulema aina tuntenut näin. Ei seksi ole likaista.  Ei kuulema ollut vain koskaan kiinnostanut.

Mainostauolla kerrottiin, että katsojat voivat osallistua arvontaan, missä palkintona on kahden viikon luksusloma Malediiveillä, Mercedes Benz- avoauto ja 20 000 puntaa rahaa.

Noin kiinnostavan aamushown ei ehkä tarvitsisi "ostaa" katsojia tuollaisilla koukuilla.

Jään malttamattomana odottamaan huomista showta.