MIKSI NAISET AINA RAKASTUVAT RENTTUIHIN?

Ei, ei kannata hermostua, en aio miettiä tuota ilmeisesti joillekin tärkeää kysymystä lähemmin.  Vaikka, toisaalta jos sana renttu tarkoittaa itsekeskeistä paskiaista, ilmeistä on, että heidän suosionsa naismaailmassa on yllättävän suuri.

http://youtu.be/iL6oLsikLQo


Sen enempää asiaan paneutumatta tuntuu, että (monilla) naisilla on tarve yrittää tehdä miehestä "parempi".  

Se, mikä sai minut ajattelemaan asiaa, on kirjasarja norjalaisesta Harry Holesta (valitettavasti suomenkielistä sivua ei ollut).

Luin minulle ensimmäisen Jon Nesbön kirjoitttaman rikosromaanin muutama vuosi sitten. Se oli nimeltään Lumiukko, seitsemäs sarjassa. Romaani oli hyvin kirjoitettu, juoni kiinnostava (jos kohta ilmeisesti sarjamurhaajia Norjassa tuskin on montaakaan). 

Seuraavaksi luin ensimmäisen Harry Hole -romaanin, joka valittiin maassa vuoden parhaaksi jännitysromaaniksi ja vuotta myöhemmin koko Pohjolan parhaaksi. "Lepakkomies" ei vakuuttanut. Se oli, ylistävistä arvoisteluista huolimatta, selkeästi esikoisteos, jossa kirjoittaja ei vielä ollut valmis. Kirjassa on mielestäni turhan paljon väkivaltaa ja machoilua. Ilmeisesti tietty määrä seksiä (tosin ihan "siistiä") oli tarpeen.  Harry is a real man!

Kolmas, toista maailmansotaa ja nykyaikaa sivuava Punarinta nousee jo paremmalle tasolle. Kerronta on sujuvaa, jännitys säilyy. 

Harry Hole on alkoholisti. Hän ei ole kovinkaan miellyttävä henkilö. Hän mm.  toteaa Lepakkomiehessä erään naisen olevan "valtavasti ylipainoinen" ja myöhemmin nimittää naista  "läskivuoreksi".  Toisaalta, hän vastustaa uusnatsismia ja miettii usein oikean ja väärän loputonta taistelua niin yhtesikunnassa kuin yksilön ajattelussa.  Hän näkee, miten monet kolleegat poliisissa pystyvät vaivoin (jos ollenkaan) peittämään rasistiset asenteensa sosiaalidemokraattisessa Norjassa. 

Harry Hole on ehkä renttu. Siinä mielessä, että hän ei pysty kontrolloimaan juomistaan.  

Hän on myös vahvasti tunteva, ajatteleva mies. Ehkä siksi hänestä on helppo pitää, kaikkine puutteineen ja virheineen.

Shoppailemassa.

Käytiin tänään IKEAssa.
Piti ostaa (ja ostettiinkin) sohvapeti.
Saa anoppi eli vaimon äiti siinä nukkua, kun tulee kylään. 
Ja muuna aikana siis toimii soffana. Siihen asti kun joku muu kyläilee.

Mitäs, komia paikkahan tuo on, Malagan IKEA.  Ennenkuin se avattiin, tuhannet ihmiset hakivat sinne työhön. On kuulema hyvä työnantaja. 

Siellä kun kävelee päivän, on kävellyt yhtä pitkään kuin pienen paikkakunnan kaduilla.  

Nähtävyydet toki ovat aika vähissä.  Mutta himoshoppailijalle toki aivan "ihana" paikka. Onko kaikki "edullista" (varsinkin laatuun verrattuna) jääköön jokaisen päätettäväksi.

No, se sohvapeti saatiin, ja muutakin. 

IKEA on ruotsalainen firma, ja pitää tästä imagosta kiinni. Luultavasti monet asiakkaat Ruotsin ulkopuolella pitävät käsittämättömiltä kuullostavia nimiä eksoottisina.

IKEA myy ruotsalaista ruokaa. "Köttbullar" toki, ja koko päivän kuumassa vedessä kelluneita nakkeja...ja paljon muuta. 

Kun vaeltelee jossakin Aurinkorannikon ostosparatiisissa, on melkein mahdoton uskoa, että maa on vasta hitaasti toipumassa lamasta. Ehkä syynä ovat ne tuhannet (ja sadat tuhannet) ulkomaalaiset, jotka asuvat alueella joko osan vuotta tai pysyvästi. Varmasti  tutustuminen johonkin pieneen paikkakuntaan hieman pohjoisemmassa antaisi toisen kuvan. 

Totta toinen puoli. Jos sitäkään?

Sosiaalisessa mediassa, kuten Facebook, törmää päivittäin kysymykseen todesta, totuudesta.  

Sen ensimmäinen muoto on puhdas  fakta.  Tosiasia, jota on vaikea tai jopa mahdoton kiistää. Perusteeksi riittää, yleensä,  esim. numerotieto. Mutta senkin aitous voidaan toki kyseenalaistaa.  

Seuraavana on puolitotuus. Se perustuu näkijän/kokijan omaan maailmankuvaan. Haluun nähdä tai kokea asia. Esimerkkinä vaikka "onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?". Poliikassa tätä käytetään esimerkiksi muodossa "puolet ihmisistä vastustaa" /puolet ihmisistä kannattaa".  Sen mukaan, mitä halutaan korostaa. Ja niin edelleen. 

Seuraavana on väritetty totuus. Halutaan antaa jostakin tietty kuva. Kertomalla jotakin, mutta (usein samalla) jättämällä kertomatta jotakin olennaista. 

Viimeisenä on suoranainen  valhe. Ruma sana. Mutta varsin usein käytetty.  Kuten vaikkapa kerrottaessa, miten mm.  Suomessa maahanmuuttajille maksetaan ajokortti.  Annetaan ilmaiseksi (loisto)auto. Annetaan 3-4 huoneen asunto ilman jonotusta. Lista jatkuu. 


Uutisissa maailmalta toden ja "ei-toden" erottaminen on usein vaikeaa. Joskus lähes mahdotonta. Toisinaan kun totuus on riippuu tulkinnasta. Otetaanpa vaikka monet itsenäisyyspyrkimykset.


Palestiina. Pohjois-Irlanti.
 Ukraina. Onko venäläisvähemmistöllä oikeutta vaatia itsenäisyyttä tai liittämistä Venäjään? Kuinka paljon Venäjä osallistuu taisteluihin ja tukee kapinaa?  

Espanjassa baskit ovat (tarkemmin sanottuna, osa heistä) haaveilleet itsenäisyydestä jo kenraali Francon aikana.
  Katalonian  itsenäisyyspyrkimykset ovat (sitten sisällissodan) nousseet vasta muutaman viime vuoden aikana uudelleen esiin. Espanjan perustuslaki ei hyväksy kansanäänestystä aiheesta, silti se aiotaan järjestää. 

Maailmassa mikään (kuten ei elämässä yleensäkään) ole niin pysyvää kuin muutos. Kansat liittyvät Euroopan Unioniin tai NATOon, ja samaan aikaan toiset haluavat erota niille luonnollisesti kuuluvasta liitosta tai valtiosta.  Tärkeintä on muutos? Siltä vaikuttaa. 

Tämän päivän tiedonvälityksessä on usein vaikea  tietää, mikä uutinen tai kuva (video) on aito.  

Ihmiset, jotka uskovat, että  heidän käsityksensä maailmasta ja oikeudesta on oikea, voivat välittää tietoa, jonka he tietävät väritetyksi tai jopa valheeksi. Joskus tämä voi olla tahatonta; kun  espanjan televisio kertoo, että islamistit ovat tehneet jotakin, kokonainen uskonnollinen yhteisö on leimattu. Jos puhuttaisiin ääri-islamilaisista tai jihahisteista, asia saisi toisen merkityksen.  Lähes yhtä usein sekoitetaan käsitteet muslimi ja arabi. Jokainen arabi ei ole muslimi, ja muslimeista suurin osa on ei-arabeja. 

Suomessa maahanmuuttajista on kehitetty ongelma. Todellista tietoa esim. maahanmuuttajien aiheuttamista kustannuksista on vaikea jakaa. 
Pelko, viha, epäluulo. Ne kaikki tuntuvat istuvan suomalaisessa kansanluonteessa.   Jopa sivistyneet, akateemiset ihmiset ruokkivat niitä. Poliittisista syistä. Populismi kannattaa. 

Miksi Saksa, länsimaisen kulttuurin ja sivistyksen tukipilareita, aikanaan vajosi natsismiin?  Miksi natsismi on jälleen nousussa ympäri Eurooppaa? Muukalaisviha kasvaa.
 Opimmeko me mitään historiasta?  

Rumaa sanaako ei enää sanota niinkuin se on?

Eilen illalla olin taas kerran kävelyllä Billy-koirani
 kanssa.
Vastaan tuli jossakin vaiheessa nuorehko pariskunta noin 12-vuotiaan tytön kanssa.  Tytöstä näki jo melko kauas, että hänen kulkunsa oli melko vaivalloista, ja kun jalkakäytävällä oli epätasainen kohta (niitä täälläpäin riittää vanhahkoilla asuntoalueilla, joskus jalkakäytävän katkaisee esimerkiksi autotallin ajoluiska!) jolloin (ilmeisesti) lapsen vanhemmat auttoivat hänet pahan kohdan yli.

Katsoin tyttöä ja hänen seuralaisiaan, mutta käänsin katseeni pois kohtuullisen ajan kuluttua. En halunnut tuijottaa.  Mieleen tuli kummallinen, miltei syyllinen olo.

Kukaan ei halua tuijottaa toista ihmistä, oli syy mikä hyvänsä. Jonkinlainen vamma saa ihmiset kääntämään päänsä pois, mutta ei liian pian, ettei tulisi tunnetta, että ei halua nähdä.
  Joskus puhutaan kolmen sekunnin säännöstä; esimerkiksi baarissa pitempi katse kahden ihmisen välillä voidaan kokea flirtiksi tai haluksi tutustua.
Entä sitten tilanteessa, missä näkee esimerkkini tytön kaltaisen ihmisen? Onko edes oikein puhua vammaisuudesta? Kaikelle kun tuntuu olevan tänä päivänä kiertoilmaisu.

George Orwell  julkaisi vuonna 1949 kirjan Vuonna 1984, jossa hän kuvaa totalitaarista maata nimeltä Oseania. Mielenkiintoista on - paitsi että "isoveli valvoo" kaikkea ja kyse on selkeästi diktatuurista - että myös kieli  on otettu osaksi ihmisten hallitsemista. Uuskieli pyrkii ohjaamaan  ihmisten ajattelua haluttuun suuntaan.

Kun vuosi 1984 tuli, voitiin todeta, ettei orwellilainen skenario ollut  onneksi toteutunut länsimaissa (Itä-Eurooppa ja Neuvostoliitto olivat aina olleet sitä hyvin lähellä). Päinvastoin, kahdeksankymmentäluvulla lännessä rahaa tuputettiin kaikille, "vanhat" pankkitavat kuten takuut ja vakuudet unohdettiin.  Jokaisesta voi tulla rikas ja menestynyt!  Seurauksen tietävät kaikki. 
 Vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin kadut ovat täynnä kameroita, ihmisten tulemista seurataan mm. kännyköiden käytöllä jne. 

Orwellilainen sanoilla manipulointi  näyttää tapahtuneen myös pikkuhiljaa. Kaikelle ikävälle on kiertoilmaisu. Siistimpi (?) tai neutraalimpi sana korvaa vammaisuuden tai muun puutteen, esimerkiksi  alkoholisti on "sosiaalisesti rajoitteinen", henkilö on mieluummin liikuntarajoitteinen kuin -vammainen  jne.  Itse olen usein ollut maksurajoitteinen...eihän sitä saa sanoa että on ihan pers ....tai no saa sanoa tietysti että PA. Vanha kiertoilmaisu sekin.

On varmasti oikein, ettei ihmisiä enää viedä vaivaistaloon vaan erilaisiin hoitokoteihin. Ihmiset eivät ole hulluja, joita hoidetaan hullujenhuoneessa. 
Osa sosiaali- ja terveydenhuollon termeistä tuntuvat kuitenkin turhan byrokraattisilta ja "siistityiltä". Varsinkin, kun  toisaalta mm. sosiaalisessa mediassa monet melskaavat käyttämällä kieltä, jossa - kuten laulussa joskus todettiin - "ruma sana sanotaan niinku se on!"
Yksi viimevuoden suosituimpia blogeja kuului "Jospa lastasi vituttaa?" (En ole ihan varma oliko otsikkko noin, v-sana ainakin siihen sisältyi.)  Alatyylinen ilmaisu   (onko tämä kiertoilmaisu?) ei mielestäni kuulu asiatekstiin, mitä blogi kokonaisuudessaan oli.

Poliittinen korrektius voi olla - ja usein on - tarpeen. Ikävien asioiden kaunisteleminen uusilla sanoilla tuskin on.  Pysyttäisiinkö siis asiassa?  

Jälleen on yksi poissa

Aamulla noin kello yhdeksän tänään 12.8.2014 halusin katsoa BBC:ltä aamun tärkeimmät uutiset. 
Kun avasin telkkarin, joku puhui jonkinlaisia muistosanoja Robin Williamsille. Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Mies oli kuollut. Miehen kuolinsyyksi ilmoitettiin tukehtuminen, mikä viittasi hirttäytymiseen. Tämä vahvistettiin myöhemmin.
Williams oli pitkään kärsinyt masennuksesta, ja oli tunnetusti myös kärsinyt alkoholismista. 

En halua arvioida Williamsin uraa. Toki olen nauttinut monista hänen elokuvistaan, joiden kirjo on komedioista (joista hän oli tunnetuin), vakavampiin rooleihin. Jätän tämän kriitikoille. 

Mikä minua kiinnostaa, on se kuinka monet meistä alkavat ajatella "tuntevansa" näyttelijän tai vaikkapa roolihenkilön jossakin saippuasarjassa. Joskus aikoinaan Kauniiden ja rohkeiden edesottamuksia puitiin mm.  vanhainkotien ja sairaaloiden tv-huoneissa, ikäänkuin kyseessä olisivat olleet oikeat henkilöt.  Dallas-tv-sarjan henkilö JR:n ampumisesta kertoivat USA:ssa  jopa kansalliset tv-yhtiöt. 
Suomessa lääkäriä Metsolat-nimisessä, erittäin suositussa tv-sarjassa lääkärinä esiintyneeltä Katriina Honkaselta tulivat jotkut (hänen itsensä mukaan) kyselemään sairauksista.

Robin Williams on poissa. Ja, pakko myöntää, on kuin olisin menettänyt jotakin enemmän kuin vain kasvot valkokankaalla tai tv-ruudussa. 

R.I.P. 

Pahuus

En juuri koskaan lue arvostelua kirjasta, jonka aion lukea. Usein kyllä lukemisen jälkeen, verratakseni  arvostelijan tai ns. tavallisen lukijan arviota omaani. Monesti  en edes lue kirjan takakannen  tekstiä kokonaan, turhan usein kun sen laatija ei joko tajua tai välitä, että paljastaa liikaa olennaista. Kirjoittaja on  (esimerkiksi) ehkä halunnut "yllättää" lukijan erikoisella käänteellä mutta  tämän takannen teksti pilaa. Näin varsinkin ns. dekkareissa.

Alkaessani lukea Jan Guillounin   kirjaa Pahuus   en malttanut olla lukematta ensin takakannen tekstiä ja sen jälkeen googlaamatta lisätietoa kirjoittajasta. Romaanin kun kerrottiin olevan omaelämäkerrallinen.  Ei ehkä  olisi pitänyt.

Kirjassa Guilloun  isä  esiintyy sadistina, joka pahoinpitelee poikapuoltaan päivittäin. Tämän väitteen ovat kiistäneet niin Guilloun äiti kuin sisarpuolikin. Myös Guilloun opettajat ovat kiistäneet Pahuus- romaanin todenmukaisuuden ja sanoneet sen olevan paljolti sepitettä.

Toisaalta, esim. opettajien väite "paljolti sepitettä" on vähintäänkin  moniselitteinen. Eli suuri osa väkivallasta siis kuitenkin tapahtui?


Wikipedian tiedoissa kerrottiin  kirjailijan yhteyksistä erilaisiin äärivasemmistolaisiin liikkeisiin -60 - ja 70 -luvuilla sekä 
 KGB:hen. Hän oli syytettynä myös ns. IB-tapauksessa  ja sai vankilatuomion.

Tekeekö yllämainittu kirjailisjasta vähemmän uskottavan? Monen mielestä varmasti kyllä.  

Mitäpä sanoisin sitten itse kirjasta?
 Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin 1950- ja 1960 -lukujen vaihteeseen. 

En halua paljastaa liikaa juonta, mutta jonkun verran kerrottakoon.  Kirjan päähenkilö on poika nimeltään Eric joka kokee isän aiheettoman, sairaalloisen väkivallan joka ainoa päivä. Poika oppii kestämään pahoinpitelyä itkemättä, koska itku saa isän vain silmittömän, jokseenkin  hallitsemattoman raivon valtaan.

Koulussa hänestä tulee ns. kovis. Jengin kingi. Väkivalta ja  rahanlainaamnen (lue: koronkiskonta) johtaa lopulta siihen, että Eric erotetaan, ja hänen on mahdollista mennä vain  yksityiseen sisäoppilaitokseen (oppikouluun häntä ei enää hyväksytä). Hänen äitinsä myy kalliin taulun, millä pojan jäljellä oleva keskikoulu voidaan maksaa.

 Ensimmäinen tunne on helpotus, miltei  ilo. Hän on poissa isän kynsistä.  Paikka on lisäksi kuin tehty urheilulliselle nuorukaiselle. Urheilupaikat ovat upeassa kunnossa. Eric voi mm. jatkaa lupaavaa uimarin uraansa. 

Totuus paljastuu kuitenkin pian. Koulussa on varsin  erikoinen kasvatusmetodi: oppilaat hoitavat rangaistukset itse, opettajat eivät niihin puutu. Lopputulos on ilmeinen. Uusi poika saa tuntea simputuksen pahimmillaan. Lukiolaisilla on täysi valta keskikoululaisia kohtaan. Prefektit johtavat, ja heidän johtajansa valitaan näennäisillä vaaleilla.  Tätä kutsutaan toverihengeksi. Keskikoululainen kun saa tehdä saman vuosia myöhemmin. 
Tarkoituksena on kasvattaa pojista miehiä armeijan ja talouselämän johtoon.  Opettajat sulkevat silmänsä väkivallalta.  Paria poikkeusta lukuunottamatta, mutta hekään eivät nosta sormeaan sitä vastaan.

Voimistelunopettaja kannustaa Ericiä, mutta tietää, että hyvä urheilumenestys ei auta häntä välttämättä tulemaan hyväksytyksi. Keskikoululaisen urheilumenestys vain helposti lisää vihaa ja kateutta lukiolaisissa. 

 Hänen epäillään myöskin  olevan "sossu" eli vihattava ja halveksittava sosiaalidemokraatti. Useimmat koulussa ovat ns. paremmista perheistä, joko rikkaita tai aatelissukua. . 

Väkivallan kierre jatkuu. Eric ei halua alistua.  Ei, vaikka seurauksena on yhä pahempia pahoinpitelyjä, joihin opettajat eivät puutu. Prefektien väkivaltainen  vastustaminen merkitsisi välitöntä erottamista.  Keskikoululainen saa kyllä joskus myös tapella "reilusti" kun hänet on ensin haastettu: vastassa on kaksi lukiolaista...Ja koko koulu katselee. Lukija odottaa "lopullista ratkaisua". Ja tokihan se tulee...

Onnistuuko Eric käymään keskikoulun loppuun
voidakseen  suunnitella lukioon menoa kotikaupungissaan Tukholmassa? Jatkuuko väkivalta loputtomiin?   Miten isä suhtautuu mieheksi kasvavaan poikaansa? 

Guillou on varsin arvostettu kirjailija niin meillä kuin muuallakin. Hänen romaaninsa ajoittuvat keskiaikaan (kuten Arn Magnusson -kirjasarja), mutta myös uudemmalle ajalle, kuten Carl Hamilton -kirjasarja, joka kertoo omasta ajastamme.

Suuri vuosista -trilogiasta on suomeksi ilmestynyt kaksi osaa. 

Pahuus- romaani pohtii väkivaltaa, sen muotoja ja ja oikeutusta  Taustalla on mm. tapahtumien aikaan käyty Algerian sota. Onko välivaltaan aina vastattava väkivalla? 

Kirja on ensimmäinen romaani, jonka olen lukenut tältä kirjoittajalta. Varmasti ei kuitenkaan viimeinen. 

Pahuus-romaanista on myös tehty elokuva.

TJ alkaa olla nolla.

Muutkin kuin armeijan käyneet tuntevat lyhenteen TJ. Lyhennettä kun käytetään joskus vaikkapa ilmoittamaan, montako päivää loman alkuun. 

Olen kirjoittanut kirpputorista muutaman kerran blogiini. Kertonut sen iloista(?) ja suruista (??).  

Ihmisen mieli on erilainen kuin vaikkapa tietokoneen muisti, joka kiusallisen hyvin muistaa kaiken. Mieli armahtaa, antaa anteeksi ja unohtaa. Nostalgia kaunistaa asioita, kultaa muistot.

Niinpä kun muistelen niitä vuosia, jolloin raahasimme itsemme ja tavarat aamuvarhaisella (tai, kuten yhdessä vaiheessa, keskellä yötä) kirpparille, ne tuntuvat kaukaisilta mutta yhä tavallaan kiehtovilta muistoilta.  

Parasta luonnollisesti oli itse kaupanteko. Potentiaalinen ostaja tuli ja kysyi, paljonko tavarasta pyysimme, me ilmoitimme hinnan ja seuraavaksi oli asiakkaan vuoro tarjota alhaisempaa hintaa. Joskus ostaja tyytyi maksamaan heti pyydetyn summan, toisinaan taas jatkettiin kunnes joko yhteisymmärrys syntyi tai kauppa raukesi.

Alkuvuosina myyjiä oli vähemmän, hinnat olivat paremmat. Vuosi vuodelta myyjiä tuntui tulevan lisää, ja hinnat putosivat. Koko maailmaa koskeva lama iski Espanjaan todella rankasti. 

Vitsit alkoivat (kirjaimellisesti) olla vähissä. Tuntikausien työ muutaman hassun euron takia ei enää ollut hauskaa.

Nyt on sitten tullut aika laittaa pillit pussiin. Viimeisimmästä "keikastakin" on jo vierähtänyt aikaa, itse asiassa olemme jakaneet vielä jäljellä olevia tavaroita ilmaiseksi niille, jotka hommaa yhä jatkavat.

Yksi heistä tulee huomenna katsomaan tilanteen talossa. Tarkoitus on, että hän kokoaa kaiken, myy sen mitä pystyy ja laittaa muut roskiin. Kumpikaan ei maksa mitään.  Mikäli "diiliä" ei synny, meidän täytyy soittaa ammattilaisille, jotka mainostavat  "home clearance"- palvelua. Jotkut väittävät maksavansa kohtuullisen korvauksen, mutta se taas ilmeisesti edellyttää, että he poimivat vain tietyt tavarat. Jos he keräävät kaiken, korvaus tulee niistä tavaroista, mitä he pystyvät myymään. Win-win -tilanne, kuten muodikkaasti sanotaan.

Huominen siis näyttää, missä mennään (jälleen fraasi). 

Tunnenko haikeutta? Kyllä, kuten aina, kun jokin

aika päättyy. Mutta myös helpotusta. Yksi kokonainen huone voidaan siistiä, ja parvekekin tulee siihen käyttöön, mihin se on alunperin tarkoitettu.

MÄÄ OLIN MÄNTTÄSSÄ - OLIKS SÄÄ?

Talven tullen mielen täyttää jälleen kaipuu, kuin muuttolintu, mä kaipaan lämpimään...

Näinhän se lauleli Marion kertoen Espanjan auringosta ja ihmisistä jotka "siellä flamencoa kaikki karkeloivat". Vexi Salmen tietämys espanjalaisesta musiikista ja flamencosta eivät ehkä olleet niitä parhaimpia...

Minulle taas Espanjassa asuvana tulee ajoittain kaipuu sinne havumetsien ja valkoisten koivujen Suomeen. 

Viime vuonna järjestettyyn Mää oon Mänttästä -tapahtumaan en päässyt, mutta tämän vuoden tapahtumaan kyllä. Viikonloppuun mahtui niin paljon, että tuskin kukaan kaikkea pystyi kokemaan, eikä se varmasti ollut tarkoituskaan. Jokaiselle jotakin pikemminkin.

Mänttä-Vilppula tunnetaaan ympäri Suomea taidekaupunkina. 

Pienestä ideasta on kasvanut yhä merkittävämpi kesätapahtuma. 
Uusi museo on saanut aikaan jopa liikenneruuhkia pikkukaupungissa.

Minun mielenkiinnostani suurin osa kohdistui MOM-tapahtuman laajaan musiikkitarjontaan. Vuorenmajalla perjantaina esiintyi A.Sievälä ja Liian akustinen bändi. Nautittavaa, hieman folk-tyyppistä musiikkia. Rentoa meininkiä, niin bändiltä kuin kuulijoiltakin.

Lauantaina Myllyrannassa viihdytti duo Los Dos: Järvisen Antti, huuliharppu ja Peltosen Eero, kitara. Popista polkkaan, jazzmeininkiä ja operettiakaan unohtamatta.  "Pojilta" on tullut ulos mainio CD, mitä voi kysellä arvon herroilta itseltään. Eeron monet muistavat Defiers- ja Kontra -yhtyeistä. Antin musiikillinen tausta taas on kansanmusiikissa. Molemmat muistan Mäntän Yhteiskoulun ajoilta. Antti ("Andy" joskus silloin) jopa luokkatoveri.

Klubitalolla esiintyi myöhemmin illalla legendaarinen mänttäläisyhtye Kazapanos.  Valitettavasti talon akustiikka ei sovi lujaa soittavalle rock-bändille.

Sunnuntai oli sitten jo hiljaisempi, ja lopun viikosta keskityinkin tuttujen ja sukulaisten tapaamisiin.

Viikko on lyhyt aika. Kuluu aivan liian nopeaan. Monia tuttuja ja entisiä tuttuja näin. Facebook- ihmisiä "livenä". Aivan liian monen kanssa juttelu jäi liian vähiin.  Hyvä maku jäi silti  suuhun: Mänttä-Vilppula EI ole kuoleva kaupunki. Hattuani (sombrero) nostan niin taideihmisille kuin MOM-ihmisille. Pidetään lippu korkealla! Ja ensi vuonna (näillä näkymin) MÄ OON TAAS MÄNTTÄSSÄ! Olethan sääkin?