Hyvät, pahat ja rumat eli näin espanjalaiset ajattelevat turisteista

Vuosia  sitten brittiläinen yleisradio/tv-yhtiö BBC kertoi uutisissaan  tutkimuksesta, missä espanjalaiset matkailualan ammattilaiset (hotelli/ravintola/matkailu) kertoivat mitä he ajattelevat turisteista jotka vierailevat heidän maassaan.

Tyypilliseen tapaan uutinen keskittyi siihen miten "me" eli britit menestyivät.
Ei kovinkaan hyvin.
Britit olivat hännänhuippuna. Tutkimuksessa annettiin vastaajille mahdollisuus kertoa mikä tietty kansallisuus oli haluttu/ ei-haluttu, ja kertoa miksi.
Britit koettiin ylpeiksi, huonosti käyttäytyviksi, liikaa juoviksi        (erityisesti nuoret),  ja he lisäksi vaativat palveluksia (=olettivat saavansa) aina  omalla kielellään. Mikäli omalla kielellä ei tullut toimeen, he olivat kuueman mukaan vihaisia, joskus jopa (verbaalisesti)  aggressiivisia.

Ranskalaiset eivät menestyneet paljoakaan paremmin: toiseksi viimeisinä. He eivät puhu yleensä  espanjaa, usein eivät edes englantia, mitä useimmissa Espanjan turistikeskuksissa puhutaan ainakin välttävästi.


Kärjessä, ehkä yllättäen, olivat saksalaiset. Hyvin käyttäyttyviä, kohteliaita, suhteellisen moni jopa puhui hieman espanjaa, ja rahaa riitti hyviin juomarahoihin.

Kakkosena pidetyimmistä amerikkalaiset (USA): varakkaita, hyvin käyttäytyviä, runsaat juomarahat.

Valitettavasti uutinen ei julkaissut koko tutkimusta, joten esim. suomalaisten sijoituksesta minulla ei ole tietoa.
Oma kokemukseni on kuitenkin että sitten "keihäsmatkojen" suomalaisten maine on kohentunut; suomalaiset tunnetaan ihmisinä jotka eivät ruikuta turhista (joskus jopa eivät valita vaikka syytä olisi) ja jotka ovat kaikin puolin luotettavia, rehellisiä ihmisiä. Alkoholi maistuu, mutta harvoin häiriöksi  asti. 

 

Vaikka Eurooppa on yhdentynyt, kansalliset ja kulttuuriset erot säilyvät. Jokaisen joka saapuu vieraaseen maahan, olisi syytä muistaa että hän tavallaan edustaa koko kansakuntaa. Luo imagoa joka on  jo olemassa ja   muuttuu yleensä  hitaasti. Brittien maine hyvin käyttäytyvänä kansana on muuttunut yllättävän nopeasti. Erityisesti nuorten holtiton alkoholin ja huumeiden käyttö ja sen mukanaan tuoma huono käytös on pilannut koko kansakunnan mainetta.

Suomalaiset tunnetaan rehellisinä, aitoina mutta joskus hieman turhan vakavina, miltei jöroinä  ihmisinä.  Hyvä esimerkki: Kun opiskelin espanjaa intensiivikurssilla, tanskalainen kuvaili suomalaisia. "Ne istuvat iltaa muiden mukana, puhuvat melko vähän, juovat paljon  ja poistuvat joukosta vähin äänin, sanomatta hyvästiä...."

Huomautan vielä, mitä sama tanskalainen sanoi Ruotsista: "Hyvä maa, mutta liian paljon ruotsalaisia."

Kun suomalainen tulee vaikkapa Aurinkorannikolle, jätetään se tiukka pipo sinne hyllylle odottamaan tammikuun pakkasia, laitetaan päähän sombrero tai vaikka lippis. Ja otetaan rennosti! 
 Tiedän että "kesäsuomalainen" on omassa maassaan iloisempi, hauskempi, vapautuneempi.  Samoin lomaillessaan etelässä.
Mutta "nautitaan" kohtuullisesti...

Akankantokisoja vai akalle-turpaan-matseja?

Jokunen vuosi sitten paikallisessa (Aurinkorannikko/Andalusia) englanninkielisessä ns. ilmaisjakelulehdessä brittiläinen yleisönosastokirjoittaja  nimitti vaimon pieksemistä "Espanjan kansallisurheiluksi".
Syynä ilmeisesti se, että perheväkivalta (la violencia domestica) aina näkyy vahvasti espanjalaisessa mediassa, kuten TV:ssa ja sanomalehdissä. Totuus kuitenkin on että asukasmäärään suhteutettuna esim. Suomessa ja Iso-Britanniassa tapahtuu yleensä lapsiin ja naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa paljon enemmän.

  Toki miehetkin joutuvat sen uhriksi. Se että kaikki väkivalta ei näy (miehet eivät "kehtaa" raportoida) voi  olla totta. On jopa väitetty että silloin kun nainen siihen syyllistyy, se on todella rajua.  Totuus lienee että naisten väkivalta voi todellakin olla  joskus olla raaempaa: vuosien alistamisen ja väkivallan jälkeen nainen ehkä saa tarpeekseen, ottaa puukon tai aseen.
Suomen muutaman vuoden sisällä tapahtuneet kouluampumiset saavuttivat suhteettoman suuren huomion. Yhtäkkiä "kansankotina" tunnetussa maassa ammuskeltiin kuin jenkkikoulussa ikään. Syitäkin löytyi: Suomalaiset kuulema eivät osaa kommunkoida, koulumatkat ovat pitkiä, talvi synkkä. Ihmiset istuvat tietokoneittensa ääressä, eivät hoida ihmissuhteita normaalisti.

Uskoo ken tahtoo.

Suomi-kuva maailmalla ei ole kaikista parhaimpia. Urheilijoilla on maine vahvoina, vähäpuheisina miehinä ja  naisina. Suomalainen tuntuu olevan hyvä milloin ollaan tekemisissä minkä tahansa teknisen laitteen kanssa: ralli- ja formula 1- menestykset puhuvat puolestaan. Yksilölajeissa olemme vahvoja.  Onneksi menestys viimeisissä  jääkiekon MM-kisoissa puhuu tätä yleistystä vastaan. Suomalainen osaa olla joukkuuen jäsen, tehdä tyotä yhteisen menestyksen eteen.

Kun Suomen uutinen ylittää kynnyksen millä päästään kansainväliseen levitykseen (facebook ja/tai youtube ovat asia erikseen) kysymys on jostakin mikä saa ihmiset (jälleen kerran) maailmalla puistelemaan päätään: Kummia nuo suomalaiset!  Suomessa Akakanto on kuulema perinteinen urheilulaji; tangolevyt jatkuvasti ovat top 20-tavaraa...ihmiset juovat itsensä tajuttomiksi juhannuksena (no...ehkä tuossa on hiukan perää), talvella ihmiset hyppäävät avantoon tai kierivät lumessa (no, tuota viimemainittua kyllä harrastin saunasta). Kun muutin Espanjaan, ihmiset eivät tahtoneet uskoa että en todellakaan juo vodkaa...

Meillä suomalaisilla on (kuten kaikilla kansallisuuksilla) jonkinlainen imago. Se ei varmastikaan synny tyhjästä.  Mutta, se osoittaa että kaikkea mitä uskot (tai luulet) esim. Espanjasta, ei kannata  ihan purematta niellä. ¡Adios!

Suomalainen, eurooppalainen, EU-kansalainen, maailmankansalainen?

Kun olin nuori joskus vuosikymmeniä sitten, Eurooppa ja maailma olivat varsin erilaiset kuin tänä päivänä. Jos suomalainen halusi mennä työhön tai opiskelemaan pohjoismaiden ulkopuolelle, se merkitsi byrokratiaa, lupia, passeja etc.
Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, me melko paljon 2. maailmansodan jälkeen syntyneet, post-hippi-sukupolvi tunsimme olevamme enemmän "kansainvälisiä" kuin mikään aikaisempi sukupolvi.

Osa meistä hurahti äärivasemmistolaisiksi, jopa taistolaisiksi. Useimmat halusivat (naivisti?)  uskoa rauhaan ja rakkauteen ja rockenrolliin. Amerikasta ja Brittien saarilta tuli paras musiikki.
Nyt kun olen vanhempi, koko pakka on muuttunut. Suomi on EU:n jäsen, rahamme on euro. Itse olen muuttanut pysyvästi Espanjaan. Mihin on kadonnut, vai onko se kadonnut, kansainvälisyys?  Lähes jokaisessa unioniin kuuluvassa maassa on puolue tai puolueita jotka vastustavat eurojäsenyyttä. Yleensä nuo puolueet edustavat (vanhan) poliittisen kartan äärilaitoja. Suomessa Perussuomalaisia on kutsuttu ei-sosialistiseksi työväenpuolueeksi. Vaikka tiedänkin että minua voidaan syyttää ns. hitler-kortin käyttäjäksi, muistuttaisin että Saksan natsipuolue oli nimeltään Kansallissosialistinen TYÖVÄENPUOLUE.

Missä itse olen, suomaisena, joka asuu ja elää pysyvästi Espanjassa? Olen edelleenkin suomalainen, tunnen voimakkaasti kun suomalainen joukkue tai yksittäinen urheilija saavuttaa jotakin, mutta tunne on (miltei) sama kun Espanja voittaa euroopanmestaruuden ja/tai maailmanmestaruuden vaikkapa jalkapallosssa.

Tunnen paljon nuoria ihmisiä joille sana "isänmaallinen" on kirosana. Muistan kuinka kodissani itsenäisyyspäivänä laitettiin ehkä kynttilä ikkunalle, mutta isänmaa oli "porvareitten" sana. Isäni(kuten äitini) oli sosialidemokraatti, jolle demokratia, ihmisoikeudet,tasa-arvo,  meni kaiken edelle. Olimme suomalaisia. Mutta Suomi ei ollut tasa-arvoinen maa.  Se vaati työtä.

Itse en  milloinkaan  ole kokenut olevani nationalisti. Jos sanon olevani patriootti, se tarkoittaa että rakastan  ja arvostan niitä hyviä asiota mitä suomalaiset ovat aikain saatossa saavuttaneet. Jos tunnen voimakkaasti kun esim.  siniristilippu nousee  urheilussa salkoon voiton merkiksi, se ei merkitse että vihaisin ketään tai uskoisin että me (tai kukaan muukaan) edustaa mitään korkeampaa, parempaa, sivistyneempää kultuuria tai rotua.

Uskon todella että esim. Euroopan Unionissa on tilaa monenlaiselle kulttuureille, eri kielille, erilaiselle ajattelulle. Ja, mitä meidän ei koskaan pitäisi unohtaa: Jokainen ihmiselämä on arvokas. Me kaikki olemme ihmisiä, tällä samalla planeetalla. Ei ne (me?) hipit ihan väärässä olleet, rauha ja rakkaus on parhautta. Eikä se vaadi edes huumeita...

Power of the blues: John Mayall live in Malaga

In the history of British blues there are two names above all others: Alexis Korner and John Mayall. The formal
guitarist and piano player has lead bands with a group of musicians that would fill fictional  Who´s who in British Blues.

John Mayall in turn employed in his band in the  60's  called Blues Breakers a big  number of  later world-famous  musicians: Eric Clapton, Jack Bruce, Peter Green, Mick Fleetwood, Mick Taylor, Andy Fraser, and these are just a few
Born  1933, Mayall  still   tours around the world with his band.

Sunday June 19th it was time for a concert in Malaga, Teatro Cervantes. The band started the concert  at 20.15, which is a very early time in Spain. In  Cervantes, many earlier concerts (including Marianne Faithfull,  Van Morrison,  Bill Wyman & Rhythm Kings) have started  at  22 (10 pm).

The songs were in the beginning good old blues standards often heard  on his records. Maestro himself started singing, accompanying himself  with only  harmonica. The second song came from the whole band: Rocky Athas, guitar,Greg Rzab bass and  Jay Davenport drums. Mayall played keyboards and harmonica. Guitar,  unfortunately, he didn´t play during the evening at all.
The audience seemed to be more than happy with the band's skilled playing and tasty music. One and a half hour in set included only a few songs fr m his last album, Tough.

Most of us rock and blues fans want to see (and hear!) Legends on stage. John Mayall is really one of them. His music could be described as well as Eric Clapton's music has been described : It is like sex: at its  best, fantastic,even when worst, still enjoyable ...
The reason why Mayall has never risen to the same super-stardom as many of his disciples, however, is clear: man has (at least in my opinion) very little stage presence. To see and hear the man is, of course, experience, fantastic evening of great music.  

The man is already 69 years old. The tour program is tight. Let's hope that he´s gonna be still going strong for years to come. And if he still occasionally comes to play somewhere where the journey to see him is  less than 100 km (it was now only about 40 km) I sure want to go. Check the tour schedule and find out the nearest town to see and hear one of the living legends of the blues!

Denimiä, leveitä lahkeita ja pitkiä hiuksia...

Yhden hitin ihmeitä 1970-luvulta

70-luku oli rockin  historian siihenastisista vuosikymmenistä monipuolisin ja luovin: heavy rock, blues rock, progressiivinen rock, glam rock,  country rock, jazz rock,  disco, punk, rockabilly,  jokaiselle löytyi jotakin.

Edison Lighthouse: Love Grows Where My Rosemary Goes.
Tyypillinen seitsemänkymmentäluvun pop-laulu. Harmiton, melodinen kappale, joka viipyi UK:n ykköspaikalla viikkoja. Yhtye vaipui unohduksiin tämän menestyksen jälkeen. Kappale sen sijaan on levytetty useita kertoja muiden toimesta, mutta ilman suurta menestystä. 

 Frijid Pink:  House of the Rising Sun.
Alunperin kansanlauluna tunnetuksi tullut kappale, jonka ovat levyttäneet mm. Bob Dylan ja The Animals, jonka  versio oli maailmanlaajuinen hitti 1960-luvulla. Hollantilaisyhtyeen "psykedeelinen" versio julkaistiin v. 1969 puolella ja se oli myös suuri mutta yhtyeen ainoaksi jäänyt hitti vuonna 1970.


Hot Butter: Pop Corn.
Vuonna 1972 oli varmasti mahdotonta välttyä kuulemasta  tätä instrumentaalia, joka oli tekemässä tuolloin vielä melko uuden  Moog syntetisaattorin tunnetuksi kaikkialla maailmassa. Kappaleen "kupliva" melodia todellakin tuo mieleen pop cornien valmistuksen.  Hauska, harmiton melodia.

Peebles, Ann: I Can´t Stand the Rain.
Soul-hitti vuodelta 1974. Hieno kappale, jonka ovat myöhemmin levyttäneet mm. Tina Turner albumilla Private Dancer ja  "valkoista soulia" laulava Paul Young. Klassikko.

Jacks, Terry: Seasons in the Sun.
Belgialaisen Jack Brelin  säveltämä ja sanoittama ja ranskaksi levyttämä kappale on sittemmin levytetty useita kertoja. Varhaisimmat, kuten amerikkalaisen Kingston Trion, ovat -50 -luvulta, viimeisimmät kuten Westlife aivan viime vuosilta. Alkuperäisen kappaleen varsin sarkastinen sanoitus on muutettu dramaattiseksi,kuoleman läheisyyttä ennustavaksi. Suomalainen versio jonka teki Arto Sotavalta on miltei suora käännös Terryn versiosta


Riperton, Minnie: Lovin´ You.
Kaunis kappale, jossa Ripertonin ääni kohoaa uskomattoman korkealle. Chicagossa uransa tyttöyhtyeessä nimeltä The Gems aloittanut Riperton levytti myös taustalaulajana useiden Chess Records-artistien levyillä. Tämä kappale oli vuonna 1975. Seuraavana vuonna hänellä todettiin rintasyöpä joka oli levinnyt  pitkälle, ja lupaavassa alussa oleva ura päättyi ennen aikojaan vuonna 1979.


Bishop, Elvin: Fooled Around and Fell in Love.
Pitkänlinjan amerikkalainen blues/rock/countrymuusikko Bishop ei laula sooloa tällä singlellä, joka lohkaistiin mainiolta Struttin´ My Stuff -albumilta. Homman hoitelee yhtyeessä yleensä taustalaulajana toiminut Mickey Thomas joka myöhemmin siirtyi Jefferson Starship -yhtyeen soololaulajaksi. Ironista kyllä, tämä on Bishopin ainoa suuri hitti. Elvin Bishopin levytysura kuitenkin on jatkunut tähän päivään asti eräänlaisena kulttisankarina. Viimeisin studiolevytys on vuodelta 2010. Tänä vuonna on julkaistu live-albumi.

Ram Jam: Black Betty.
20. vuosisadalta peräisin oleva laulu, josta amerikkalainen yhtye teki mahtavan hitin vuonna 1977. Kappale on levytetty aikojen kuluessa useita kertoja. Tämä blues/hevivaikutteinen "ränttä-tänttä"-versio toimii mainiosti.  Valitettavasti yhtye ei pystynyt hyödyntämään menestystään myöhemmin. Kappaleen ovat  levyttäneet myöhemmin useat artistit ja yhtyeet, mm. Spiderbait, Nick Cave and the Bad Seeds ja Tom Jones.
Kappale on sisältynyt monien elokuvien sound trackeihin ja sitä on toistuvas


Santa Esmeralda: Don´t Let Me Be Missunderstood.
Nina Simonen säveltämä kappale, josta brittiläinen yhtye Animals teki mainion version 60-luvulla. Tämä v. 1977 peräisin oleva amerikkalainen  tanssiversio saavutti myös suursuosion. Myöhemmin kappale on levytetty useita kertoja mutta vain näistä kahdesta on tullut  todellisia hittejä.


Ward,  Anita: Ring My Bell

Tämä tarttuva disco-melodia sai (melkein) jokaisen tanssilattialle vuonna 1979.  Rytmi on kevyt ja kutsuva. Ward laulaa seksikkäästi...todellista discon kulta-aikaa! Lupaavasta alusta huolimatta enempää menestystä ei siunaantunut. Oldies but Goldies - radioasemilla laulu on vakiotavaraa. Varttuneitten (?) discojen suosikki myös.

Power of the Blues...John Mayall Malagassa

Brittiläisen bluesin historiassa on kaksi nimeä ylitse muiden: Alexis Korner ja John Mayall. Ensinmainitun
kitaristin ja pianonsoittajan yhtyeissä on soittanut joukko muusikoita joista täyttyisi kuvitteellinen Brittibluesin Kuka Kukin On - tietosanakirja; Mitä-Missä-Milloin: Brittiläinen blues.

John Mayall puolestaan työllisti 60-luvulla Blues Breakers-yhtyeessään  useita, sittemmin maailmanmaineeseen nousseita muusikoita: Eric Clapton, Jack Bruce, Peter Green, Mick Fleetwood, Mick Taylor, Andy Fraser; tässä vain muutama.
Vuonna 1933 syntynyt Mayall kiertää yhä maailmaa yhtyeensä kanssa: John Mayall: Tour schedule.

Eilen illalla vuorossa oli konsertti Malagassa, Teatro Cervantesissa. Yhtye aloitti konsertin noin kello 20.15, mikä on Espanjassa hyvin aikainen ajankohta; monet  Cervantesin konsertit  (mm. Marianne Faithfull, Van Morrison, Bill Wyman & Rhythm Kings) ovat alkaneet vasta klo 22.

Kappaleet olivat alkuun vanhoja tuttuja, levyillä usein kuultuja blues-standardeja. Maestro itse aloitti säestäen lauluaan pelkällä huuliharpulla. Toisesta kappaleesta lähtien tuli mukaan koko orkesteri. Mayall soitti kosketinsoittimia ja huuliharppua. Kitaraa mies ei valitettavasti soittanut illan aikana  lainkaan.
Yleisö vaikutti olevan enemmän kuin  tyytyväinen yhtyeen ammattitaitoiseen soittoon ja maukkaaseen musiikkiin. Puolitoistatuntiseen settiin sisältyi vain muutama kappale miehen viime albumilta Tough, 2009.

Useimmat meistä rock- ja bluesfaneista haluavat nähdä (ja kuulla!) legendoja lavalla. John Mayall todella on yksi heistä. Hänen esittämänsä musiikkia voisi kuvata samoin kuin Eric Claptonin musiikkia on kuvailtu: Se on kuin seksi: parhaimmilaan fantastista, "huonoimmillaankin" nautittavaa...
Syy miksi Mayall ei koskaan noussut samaan supertähteyteen kuin monet hänen opetuslapsensa on kuitenkin selvä: miehellä ei (ainakaan minun mielestäni) juurikaan ole lavakarismaa. Nähdä ja kuulla miestä on toki Kokemus, upea ilta mahtavan musiikin parissa.

Mies on jo 69-vuotias. Kiertueohjelma on tiukka. Toivotaan että  "setä jaksaa heilua" edelleenkin. Ja jos hän vielä joskus tulee soittamaan paikkakunnalle johon on matkaa vaikkapa alle 100 km (nyt oli vain noin 40) niin varmasti menen.  Kuten kiertueohjelmasta näkyy, mies esiintyy heinäkuussa Puistobluesissa. Suosittelen hyvän musiikin ystäville!

Maailmassa monta on yhden hitin ihmettä...

Englanninkielessä on sanonta One hit wonder, joka on ollut käytössä  ehkä 50-luvulta asti. Yhden hitin "ihme". Viisikymmentäluvulla USA:ssa ja Iso-Britanniassa levytuotanto oli vähäisempää kuin nykyisin ja koko toiminta oli vähemmän teollista kuin nykypäivänä.  Hittimusiikkia etsittiin, ja jos ja kun sellainen onnistuttiin tekemään, samaa kaavaa jatkettiin usein uudelleen ja uudelleen. Siksi tältä ajalta peräsin olevasta musiikista tehtyjä Best of -kokoelmia voi olla melko puuduttavaa kuunnella; sama sointupohja, miltei sama melodia, joskus jopa jatkoa samasta teemasta: Work with me Annie, sitten Annie Had a Baby esittäjä
Hank Ballard

       Esimerkkejä olisi vaikka kuinka monta. Usein tämä ei kuitenkaan onnistunut. Se Top Teniin kivunnut hitti  jäi esittäjänsä ainoksi suureksi menestykseksi. Seuraavassa muutama esimerkki.

 50-luku.

London, Julie: Cry  Me a River
saavutti sijan 9 USA:ssa vuonna 1955. London ei kokonaan kadonnut kuvioista vaan jatkoi laulu-uraansa koko loppuelämänsä vaihtelevalla menestyksellä. Hän teki myös useita filmi- ja tv-rooleja.
 Carl Perkins: Blue Suede Shoes
On ironista että yhden kaikkien aikojen tunnetuimmista rock-kappaleista säveltänyt Perkins ei tehnyt milloinkaan toista suurta hittiä. Jopa tämä  kappale muistetaan usein hänen alkuaikojen ystävänsä ja levymerkki  Sunilla aloittaneen Elvis Presleyn versiona. Vakava auto-onnetomuus ja pitkä toipumisaika keskeyttivät lupaavasti alkaneen uran eikä supertähteys (hänestä veikattiin jopa "uutta Elvistä"), koskaan toteutunut.
Perkins jatkoi laulamista lähes elämänsa loppuun saakka levyttäen mm. vuonna 1996 albumin  Go Cat, Go! yhdessä mm. Paul Simonin, John Fogertyn, Tom Pettyn ja Bonon kanssa.

The Teddy Bears: To know him is to love him.
Vaikka tämä levy jäi yhtyeen ainoaksi menestykseksi vuonna 1959, sen merkitys pop-musiikissa on suuri. Yhtyeen perustaja Phil Spector tuotti muutaman vuoden sisällä suuren määrän Top 100 -menestyksiä ja hänen musiikkinsa on vaikuttanut useisiin myöhemmin leyttäneisiin artisteihin ja yhtyeisiin. Hänen tapansa sovittaa musiikkia tunnetaan nimellä Wall of sound.

BO Diddley: Hey, Man!
Jonkun mielestä saattaa olla suoranainen solvaus kutsua rock-legenda Bo Diddley´a yhden hitin ihmeeksi. Onhan hänen kynästään lähtöisin erityisesti 60-luvun brittibändien suosimia, nyt jo klassikoiksi muodostuneita kappaleita. Lista hänen "seuraajistaan" on pitkä, Rolling Stonesista ja Animalseista tämän päivän nuoriin muusikoihin. Diddley kehitti ns. viidakkorytmin, josta tuli hänen tavaramerkkinsä.  Hämmästyttävää on että Diddley ei saavuttanut kuin yhden Top 20 -hitin elämänsä aikana. Suomessa Hurriganes levytti Diddleyn (oikealta nimeltään Elias McDaniel)  ) kappaleen Roadrunner samannimiselle albumille.

 60-luku

 Strong, Barrett: Money (1960).
Kappale joka on levytetty useita kertoja, tekijöinä mm. Beatles, Rolling Stones, Kingsmen, Searchers ja Jerry Lee Lewis. Tämä on ainoa Strongin meneystys soololaulajana, mutta hän on tehnyt pitkän ja maineikkaan päivätyön sanoittajana Motown - levy-yhtiössä saavuttaen suurta suosiota mm. Marvin Gayen, Temptations- ja Gladys Knight and the Pips -yhtyeiden kanssa koko 60-luvun.

Mann; Barry: .Who put the bomp
Tämä mainio parodia typerästä pop/doowop -laulusta nousi listamenestykseen vuonna 1961.  Barry muodosti säveltäjä/sanoittajaparin Cyntia Weilin kanssa ja pari, joka myöhemmin avioitui, kirjoitti useita 60-luvun pop-hittejä ja valittiin vuonna 1987 Songwriter´s Hall of Fame´ iin.

Tornados: Telstar.
Joe Meek tuotti tämän instrumentaalin pääasiassa itse suunnittelemassaan ja rakentamassaa studiossa Lontoossa. Yhtye soitti useilla Meekin tuottamilla levyillä, mutta tämä jäi ainoaksi hitiksi sen omissa nimissä.
Heinz: Just Like Eddie. Toinen Joe Meekin tuottama ykkoshitti. (1962).
Singing Nun: Dominique.
Soaur Sourire oli belgialainen nunna joka saavutti maailmanmaineen tällä uskonnollisella laululla vuonna 1964. Menestys sai hänet yrittämään uraa laulajana,  mikä ei koskaan onnistunut. Nainen kuoli oman käden kautta vuonna 1985 täysin unohdettuna.

McGuire, Barry: Eve of  Destruction.
Bob Dylan oli aloittanut ns. protestilaululiikkeenä tunnetun, folk-musiikkiin perustuvan tyylisuunnan. McGuren musiikki oli kaukana folkista; sen sanoma perustui pelkoon että maailma on tuhon partaalla: Vihaa Punaisessa Kiinassa. Samaa Alabamassa, Amerikan syvässä etelässä. Ydinsodan uhka... Folk-laulajana aloittanut McGuire ei itse säveltänyt suurinta menestystään eikä se koskaan toistunut.

Easybeats: Friday on My Mind.
Vuonna 1966 tämä australialaisbändi teki yhden hitin joka muodostui eräänlaiseksi klassikoksi. David Bowie teki oman versionsa albumille Pin Ups (1973). Suomeksi sen on levyttänyt Hector albumilla Hectorock 1.

Harris, Richard: McArthur Park, 1968.
Varsin erikoislaatuinen kappale, jonka sanoituksen on usein väitetty olevan seurausta huumeiden käytöstä: Jimmy Webbin kappaleessa lauletaan kakusta joka jäi sateeseen  eikä laulaja usko voivansa milloinkaan leipoa uutta samanlaista... Sen sijaan McArthur Park se näyttää niin kauniilta...
Harris oli itse asiassa näyttelijä, joka oli mukana tekemässä mm. kahta Harry Potter -elokuvaa. Tämä jai hänen ainoaksi menestyksekseen. Laulusta on tehty mm discoversio(!), laulajana Donna Summer

Leapy Lee: Little Arrows. Kirjoittajat Albert Hammond ja Lee Hazlewood. USA:n listoilla n:o 16, UK n:o 2. Myös muualla levy saavutti Top Ten -sijoituksia. Suomeksi kappaleen levytti Arto Sotavalta nimellä Pienet nuolet. Nykyisin "Leapy Lee" omistaa ravintolan Mallorcalla ja kirjoittaa Euroweekly-nimiseen, Aurinkorannikolla ilmestyvään ilmaisjakelulehteen kolumneja joissa kaipaa Britannian suuruuden aikaa ja lietsoo vihaa Britanniaan muuttavia ulkomaalaisia vastaan. Jostakin syystä hän päättää kolumninsa aina sloganiin "Keep the faith, love, Leapy" (sic).
.
Zager and Evans: In the Year 2525.
Vuonna siis kakskytviis kakskytviis...noinhan se lauloi Robin, suomalainen voimisteleva laulaja (vai oliko se toisinpäin?). Laulu kuvittelee tulevaisuutta vuosisatojen (tuhansien) kuluttua. Pilleri on korvannut ruuan. Seksiäkään ei luultavasti enää tarvita. Päinvastoin kuin suomalainen Robin joka onnistui levyttämään sarjan vähintäänkin kohtalaisesti menestyneitä käännöshittejä, Danny Zager ja Rick Evans epäonnistuivat toistamaan  menestyksensä. Molemmat ovat yhä mukana musiikkibisneksessä, Zager rakentaa kitaroita ja Evans jatkaa säveltämistä ja laulamista.

Greenbaum, Norman: Spirit in the Sky.
Greenbaum kirjoitta ja levytti kappaleen vuonna 1969, ja tänä ja seuraavana vuonna levyä myytiin yli 2 miljoonaa kappaletta. Vuosien myötä kappaleesta on tullut klassikko, ja sen kirarariffi ja -soundi on ollut vaikuttamassa moneen myöhemmin levytettyyn rock-materiaaliin. Vahvasti säröinen kitara ( fuzz ) tekee laulusta unohtumattoman.


Tässä pari vuosikymmentä rock/pop -musiikin alkuvuosikymmeniltä. Palataan ehkä asiaan ja ollaan silloin taas pari vuosikymmentä lähempänä tätä päivää!

                                                                        

            

Hyvia tapoja tarvitaan!

Espanjalaiseen ruokakulttuuriin kuulu rauhallinen (no, ei ehkä mitä tulee keskusteluun...) ja kauan kestävä ruokailu perheen ja/tai ystävien kanssa.  Pikaruoka hampurilais- ja pizzapaikkoineen on vasta muutaman viime vuosikymmenen mukanaan tuoma ilmiö.
Toki eräänlainen "pikaruoka" on Espanjassakin tunnettu. Kun ihmiset haluavat mennä haukkaamaan jotakin pikkunälkään, ratkaisuna voi olla tapas.

 
Espanjan sana la tapa tarkoittaa kantta tai peittoa. Niinpä uskotaan yleisesti että pieni ruoka-annos joka tarjoiltiin pieneltä lasikannelta pikemminkin kuin lautaselta on tästä saanut nimensä. Lasi laitettiin viini- tai  sherrylasin päälle, jolloin kärpäset eivät päässeet erityisesti makeaa sherryä maistelemaan.

 Tapa  on hyvin tavallinen Andalusiassa, missä se voi toimia joko ns. aperitiivinä eli alkupaloina mutta myös yhä useammin myös aterian korvikkeena. Monet ravintolat myyvät mielellään kokoelman "tapakseja", kuten me suomalaiset niitä kutusumme, vaikkapa viiden tai kuuden alennetulla yhteishinnalla, jolloin niistä todellakin tulee jo täysi ateria.

Mitä sitten voi ja kannattaa valita jos huikoo (vai hiukooko?). Ainakaan valittavista ei ole puutetta.
-    Venäläinen salaatti (ensalada rusa)   eli  tonnikalaa, vihanneksia, oliiveja ja majoneesia.
      Rasvaista mutta hyvää.                   .
-    Lihapullat  (albondigas), tarjoillaan usein ranskanperunoiden kanssa (3-4 pullaa, pieni annos perunoita.
-   Patatas bravas eli lohkoperunat, tarjoillaan mausteisen kastikkeen ja/tai majoneesin kanssa.
-   Tortilla eli perunamunakas, ei pidä sekoittaa meksikolaiseen tortillaan.
-   Boquerones en vinagre eli etikkaiset sardellit.
-   Boquerones fritos, paistetut sardellit.
-   Chorizo, mausteinen sianlihasta tehty makkara.
-   Calamares fritos, paistettua mustekalaa.
-   Jamon serrano, kinkku.
Listaa voisi jatkaa miltei loputtomiin. Herkkusieniä, sipulirenkaita, simpukoita, juustoa.

Palan painikkeeksi voidaan sitten valita maun mukaan joko olutta, viiniä, vettä, colaa tai muuta virvoitusjuomaa. Maitoa ei kukaan tunnu ravintolassa juovan. Sellaisen pyytäminen saattaisi saada aikaan melkoisen silmienpyörityksen, jos kyseessä on aikuinen ihminen.
"Tapaksia" tarjoillaan usein nykyisin myös muissa kuin alkuperäisissä espanjalaisissa ravintoloissa. Esim. monet brittiläiset kahvila-ravintolat ovat ottaneet ne tarjoiltavikseen. Iltapäivän kääntyessä illaksi ei ehkä ole tarpeeksi nälkä kokonaiseen ateriaan, ja varsinkaan lomalainen ei halua syödä itseään "ähkytäyteen", aikaa kun ei haluta tuhlata siestaan ja nukkumiseen.
Paikalliset ihmiset taas syövät ehkä mielellään "jotakin pientä", pelkän juomisen sijaan - tarpeellinen tapa joka monen suomalaisturistinkin olisi hyvä oppia.

Itse korvaan mielelläni lounaan eli suomalaisittain päiväruuan muutamalaa tapaksella.  Kaupungilla liikkuessa tai matkalla se on varmasti parempi keino pitää verensokeri kunnossa kuin hampurilaisravintola. Ja monipuolinen valikoima herkkuja saa veden kielelle ja tarjoaa useampia makuelämyksiä kuin yksi suuri ateria.

Nami nami - eli miten urheiluhullusta tuli ruoka-addikti (tai ainakin melkein...)

Kun olin lapsi, olin äidin sanoja käyttääkseni "huono syömään." Olin toisin sanoen ronkeli ruuan suhteen. Käytännössä söin kouluruuista mieluusti vain hernekeittoa, ehdotonta herkkuruokaani tuolloin. Makaroonivellit ym, olivat totaalinen yäk. "No viimeistään sotaväessä oppii syömään!" totesi isäni.
No opin syömään monipuolisesti kyllä jo hieman aikaisemmin, mutta  sitten vuosia myöhemmin kun olin siellä Suomen raskaassa oli miltei kaikkien varusmiesten mielestä paras päivä ruuan suhteen maanantai: silloin oli päivällisenä eli klo 17 hernenkeittoa ja päälle pannaria eli pannukakkua hillon kera. Nami, vatsa täynnä sotkuun eli sotilaskotiin ja munkkikahvit päälle. Johan oli elämä edes hetken mallillaan vaikka intissä oltiinkin.
Kuitenkin kaititenkin, ruoka oli minulle vuosia yhtä tärkeä kuin polttoaine koneelle: se piti käynnissä.


Jossakin vaiheessa innostuin kuntoilusta. Hölkkääminen oli aluksi vaikeaa, sata metriä juoksua, sitten kävelyä. Ja sama uudelleen, kunnes tuntui että nyt riittää. Kun ensimmäisen kerran pystyin juoksemaan n. 6 km tuntivauhdilla viitisen kilomeriä, tuntui kuin olisin tehnyt uroteon. Ja ehkä parin kuukauden harjoittelun jälkeen kun juoksi 12 km yhtäjaksoisesi tunsin olevani melkein teräsmies. Aloin saavuttaa juostessa tilan jota englanniksi kutsutaan joskus nimellä "runner´s high" eli euforisen hyvänolon tunteen, jossa olo tuntuu niin mainiolta että uskoo voivansa jatkaa vaikka loputtomiin. http://fi.wikipedia.org/wiki/Endorfiini
Yksi parhaita asioita mitä kuntoilu, johon lisäsin myöskin hiihdon, pyöräilyn ja muutama vuosi myöhemmin kaverini yllytyksestä myös kuntosalin, salli nauttia ruokaa runsaitakin määriä. Kaloreita ei tarvinnut laskea.
Juoksu ja hiihto vaativat energiaa joka nopeimmin tuli hiilihydraateista. Kakkuakin sai syödä mielin määrin.
Yhä edelleen ruoka oli minulle lähinnä polttoaine, vaikka toki minullakin oli mieliruokani.
Kuntoilevaa elämää jatkoin parikymmentä vuotta.

Kun muutin Espanjaan, kuntoilu jäi vähemmälle. Osittain siksi että alue missä asumme ei sovellu juoksuun ja kuuma ilmastokaan ei hikihölkkään sovellu. Suurin syy taisi kuitenkin olla laiskistuminen, vaikka usein kaipasinkin sitä maailmaa syleilevää tunnetta mikä tulee kun elimistö käy kuin hyvin  öljytty kone, hengitys kulkee, lihakset tuntuvat vahvoilta ja sydän sykkii kuin vahva diesel-moottori.

Kun sitten aorttani näytti kuvissa olevan repeämäisillään (ensin havaittiin lääkärillä käynnissä vain erikoisia sivuääniä) ja jouduin leikkauksiin (kahteen), oli aktiiivinen kuntoilu ohi. Olin jo aikaisemmin huomannut että esim. pyöräillessä tai kantaessa tavaroita hengästyn, ja epäilin keuhkoissani olevan jotakin vikaa. Mikäli en olisi saanut apua muutaman kuukauden sisällä olisi noutaja saattanut tulla ja viimeinen näkkäri olisi jo syöty.
Espanjaan muutto merkitsi kokonaan uuden ruokakulttuurin löytymistä. Täällä ruokailu, ateriat, on usein miltei kuin juhlaa, arkenakin. Perheet syövät yhä paljon yhdessä (muutakin kuin ns. tv-aterioita!) ja ulos ravintolaan mennään syömään, juomaan, ja pitämää hauskaa. Ruokaillessa ulkona istutaan tuntikausia, usein pikkutunneille asti. Viiniä ja olutta kuluu, mutta yhdessä ruuan kanssa, eikä sitten mennä "vielä muutamalle" yökerhoon.
Tänä päivänä, kiitos mm. internetin, ruuasta ja ruoka-aineista tulee uutta informaatiota jatkuvasti. Osa varmasti todella tärkeää ja asiallista, mutta osa ilmeisesti lähinnä sensaatiohakuista.
Kun vuosia on varoitettu rasvoista, nyt pahin myrkky ovatkin hiilihydraatit eli suomalaisille varsinkin leipä.

Tumma leipä eli ruisleipä saa synninpäästön rimaa hipoen. Voi eli eläinrasvat oli nou nou vuosikausia, nyt on huomattu että synteettiset margariiinit ne vasta pahoja ovatkin. Tri Atkins kuohutti maailmaa omalla dieetillään joka sisälsi lihaa kaikissa muodoissaan mutta ei lainkaan hiilihydraatteja. Nyt, vuosia myöhemmin, tuo outo dieetti näyttää olevan jälleen ihan hyvä.  Possua naamaan, ja jos ruisleipä maittaa niin sitten vain vahvasti voita päälle, ja VOT!
Light- eli kevyttuotteet joissa on vähän kaloreita olivat aikaisemmin suositeltavia. Nyt ollaankin huomattu että jotkut makeutustuotteet ovat todellista myrkkyä koko elimistölle, jopa aivoille.
Toisaalta jotkut tuotteet joita mainostetaan vähärasvaisina tai rasvattomina voivat sisältää suuren määrän esim. sokeria eli eivät todella ole kevyttuotteita. Keksit jotka eivät sisällä sokeria, sisältävät sen sijaan suuren määrän rasvaa. Huoh...

Koska olen sydänpotilas, on minulla ruokavalio jossa tulee välttää suolaa (verenpaineen pitämiseksi alhaisena), punaista lihaa  ja eläinrasvoja  (kolesteroli). Makkara sisältää runsaasti rasvoja ja suolaa, samoin juustot (ja ns. kevytjuustot ovat mauttomia.
Pyrin noudattamaan lääkäreiden antamia ohjeita parhaani mukaan. Joskus annan itselleni luvan syödä esim. kananpojasta tai kalkkunasta tehtyja nakkeja, ja hampuraisen täytteenä on useimmiten kanapoikapihvi, rasvaisen hampurilaispihvin sijaan. Ostaessani tuotteita tarkistan rasvapitoisuuden, lähinnä ne "pahat" rasvat. Osa ruuasta on minulta kielletty, kuten ihanat espanjalaiset salchichat, eityisesti chorizo. Samoin tietysti saksalainen  bratwurst, suomalaiset grillimakkarat (saapa nähdä miten onnistuu jos/kun sinne Suomeen tulen käymään kesäaikaan...) Pizzaakin pitää välttää...

Myöskään kananmunia ja/tai espanjalaista tortillaa en voi syödä mielin määrin.
Mutta vielä jää paljon mitä voin ja saan syödä! Ja ihan kaikkea mitä luen tai kuulen en usko. Jos uskoisin, en taitaisi syödä yhtään mitään. Mutta ne joilla suoranaisia rajoituksia ei ole, nauttikaan ruuasta, suomalaisesta, espanjalaisesta, kiinalaisesta. Pikaruoka on roskaruokaa. Ruoka, syöminen, on parasta hyvässä seurassa.
Nauttikaamme ilman tunnontuskia! Hyvää ruokahalua! ¡Bon apetito! Buen appetito! Guten Appetit!
祝您好胃口

Billy täällä taas, Vuh!

T

Tulinpas taas käymään.
Meillä oli tässä joku päivä ja yö sitten vieraita. Ne oli mun iskän ihan oikeet tyttäret (minähän en ihan oikeesti oo iskän poika vaikka se aina niin sanoo.) Ihan kiva kun oli uusia ihmisä ja haisteltavaa. Ihan hyvälle ne tietysti tuoksui, kumma vaan kun ihmiset laittaa kaikkia kummia hajuja itseensä, peseekin ihan vedellä kait joka päivä. Minä en pesusta tykkää yhtään, kun joskus iskä laittaa mut ammeeseen, sit laittaa sellasta kuulema koirashampoota ja vaahdottaa ja suihkuttaa.

Ihan tarpeeks inhottavaa on kun joskus mennään ulos ja taivaalta tulee vettä ja kastuu. Oon joskus ihmetellyt ettei iskä lopeta sitä veden tuloo vaikka varmaan osais. Se kun osaa melkeen mitä vaan!
Toisaalta, nyt kun on kesä niin on melkeen aina liika kuuma. Ei voi ottaa ees vaatteita vähemmäks niinkuin ihmiset. Kissat on aika kummia, ne vaan löhöö auringossa ja nautiskelee. No, onhan ne muutenkin aika outoja. Melkeen aina jotenkin kauheen kiukkusia eikä tunnu ikinä olevan oikeen hyvällä päällä.

Niin mut niistä vieraista. Siitä en oikeen tykännyt kun iskä oli niiden kanssa aika paljon menossa joko yksin tai tuon äiskän ja sen siskon kanssa (se sisko asuu väliaikaisesti jossakin kait aika lähellä).
Ihan kauheen paljon ei sit olekaan tapahtunut. Aamusella me iskän kans mennään ulos, sit syödään aamupalaa, iskä ruokkii kissat ja sit mun on aika ottaa pikku nokoset. Joskus me kävellään supermarkettiin (minä ootan ulkona, ne ei kuulema anna koirien tulla sisälle, mikä minusta ei oo reilua!) tai ostamaan lotto, joskus mennään kahvilaan ja jos siellä on pöytiä ulkona, saan odottaa siellä. Odottaminen ei kyllä ole kivaa. 

Joskus muistelen sitä mun kaveria pentuajalta, Yoggia. Ois ihan kiva tietää mitä sille kuuluu. Onko ollu yhtä onnekas kuin minä. Se on se jonka kanssa olin kun mut oli pelastettu yhteen isoo huvilaan, jos joku ei ole lukenut mun edellistä juttuani. Yoggi oli kanssa hylätty pienenä. Ihmiset voi kyllä olla tosi julmia joskus. Mutta kyllä ne osaa olla kivojakin, jotkut aina taputtelee ja silittelee ja puhuu mukavia, jotkut tarjoaa namipalojakin.

Viimeks taidettiin puhua jotain urheilusta. Iskä on aika urheiluhullu. Se oli ihan tohkeissaan kun joku joukkue kuulema voitti liigan ja sit joku Suomi kuulema jääkiekon maailmanmestaruuden. Jää on kuulema sellasta kylmää ainetta mitä täällä meillä ei ole ollenkaan, mut siellä Suomi-nimisessä paikassa on kuulema paljonkin ajoittain. Ja sitten sellasta valkoista jauhetta kuin  lumi. Telkkarisssa olen nähnyt.  Sen tiedän että iskä on tullut sieltä tosi kaukaa tänne Espanjan maahan asumaan ja äiti on taas jostain sellasesta maasta missä on vieläkin kuumempaa kesällä kuin täällä. En nyt muista mikä sen nimi on.

Se musta on kiva kun iskä ei enää käy työssä eikä missään niin se voi mua viedä ulos aina kun ehtii (paits näin kesällä ei kannata mennä kuin aamulla ja sit illalla kun ei enää ole liian kuuma),

Iskä ja äiskä istuu paljon tietokoneella ja tekee joitakin juttuja. Sit kun iskä nousee siitä niin monesti tiedän et nyt mentiin ulos. Nyt näyttäs ihan siltä!
 ******
No nyt tultiin takas. Nähtiin pari tuttua ihmistä ja koiraa. Iskä aina jää höpöttämään, milloin milläkin kielellä. Me koirat, me haistellaan toisemme ja siinä se sit on.

Taisin jo  joskus puhua tuosta rotuasiasta. Iskä se aina sanoo ettei rotu oo tärkee. Et onko valkonen tai musta tai keltanen tai vaikka vihree. Minä oon valkonen ja tunnen monta muuta, jotkut on ruskeita, mustia tai monivärisiä. Kait se niin on. Mut yks mikä kyllä merkitsee on koko. Ihmiset ei sitä tajua, ne kun on suunnilleen saman kokosia kaikki. Mut minä tykkään sellasista kuin minä. Ei iso eikä pieni. Pienet koirat monesti on kovia räyskyttämään, isot taas uskoo että me kaikki pelätään niitä. No, ehkä hiukka, joo.

Voi joskus tuntua että liika  usein sanon mitä iskä ajattelee. No, musta tuntuu että se on aika viisas. En tiedä onko se kauheen viisas ihmiseks mut kyllä se ymmärtää ja tietää paljon enemmän kuin minä.
Mut mua se ei haittaa. Me ollaan kavereita. Ihan parhaita!
Moi! -Billy.

(Tämän on koirankielestä suomeksi kääntänyt Rane. Pieniä virheitä voi olla. Pahoittelemme jos niin on.)

Mistä löydät sä ystävän eli elämä on joskus monimutkaisempaa kuin aina.

Ennen liittymistäni Facebookiin oli tapanani käydä IRC-kanavilla (http://fi.wikipedia.org/wiki/IRC, siinä tapauksessa että joku ei tiedä), monet niistä olivat kansainvälisiä ja käyttökieli oli yleensä englanti. Jotkut kanavat olivat hyvinkin jyrkkiä käytetyn kielen suhteen, ja jopa tervehtiminen "vieraalla" kielellä kuten suomi, saksa, italia jne saattoi aikaansaada sen että kanavan OP:t eli ne joilla oli oikeus ja taito kanavan ylläpitämiseen saattoivat antaa huomautuksen tai jopa potkaista (kick) kanavalta pois.

Kuten olettaa voi, kanavat poikkesivat varsin paljon toisistaan. Huomattavaa oli että erittäin suuri osa kanavilla olevista oli kotoisin Suomesta. Valitettavasti kielitaito tuntui joskus rajoittuvan niihin ns. nelikirjaimisiin englanninkielen sanoihin. Sisältö oli useimmiten melko tyhjänpäiväistä höpotystä. Aikuisille oli omia kanaviaan, samaten kuin tietysti "aikuiskanavia" eli adult channels (heh...englanninkielinen termi kaikelle tuhmalle...)

Jossakin vaiheessa, muutetttuani Espanjaan, eksyin muutamalle suomalaiselle irkkikanavalle. Yksi niistä vaikutti varsin mielenkiintoiselta. Se oli täynnä ihmisiä joita yhdisti rakkaus kirjoihin ja (monella) haave itse kirjoittaa jotakin. Tuolla kanavalla käytiin joskus varsin kiinnostavia mutta myös kiivaita keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Yksi teema tuntui sekaantuvan kaikkeen, joko suoraan tai epäsuorasti. Se oli miehet/naiset -jako ja sukupuolien joko todellinen tai kuviteltu erilaisuus.  Toistin toistamista päästyäni että mielestäni miehen ja naisen erot ovat paitsi fyysisiä myös selkeästi psyykkisiä. Tämän jotkut kanavan naiset tyrmäsivät täysin. Miehen ja naisen erilaisuus kuulema johtuu kasvatuksesta, erilaisista odotuksista. Yhteiskunta asettaa erilaiset vaatimukset miehelle ja naiselle.

Toki myönsin ja edelleenkin myönnän että lapsien erilainen kasvatus alkaa todella varhain. Vauva puetaan joko pinkkiiin tai siniseen, tyttö saa vauvanuken, poika auton...jne jne. Turha minun oli selittää että minua ei kukaan pakottanut olemaan poika. Kun kasvoin, minua kiinnosti enemmän leikkiä intiaania ja lännenmiestä (nykyisin kait jotakin hämähäkkimiestä?) kuin leikkiä kotia.
Vaikka tuon tietyn kanavan ilmeisenä tarkoituksena oli olla avaramielinen, erilaisia mielipiteitä sietävä, keskusteleva kanava, kävi ilmeiseksi että todellinen keskustelu oli sallittu vain tietyn muotin mukaan. Niinpä lähdin pois. Jotkut tuon kanavan "ystävistä" ovat nykyisin facebookissa, ja tietävät kanavan nimen mitä en kuitenkaan tahdo mainita.

Facebook on täynnä erilaisia päivityksiä. Toiset hauskoja, toiset jopa viisaita, monet naiiveja, jotkut suoraan sanottuna typeriä tai ainakin turhia.  Eri facebookprofiileista eli tietynlaisista persoonista on tehty jopa listoja. Tuskin monikaan on juuri tietty tyyppi vaan yhdistelmä useammasta.http://edition.cnn.com/2009/TECH/08/20/annoying.facebook.updaters/index.html
Yksi teema joka tuntuu tulevan esiin uudelleen ja uudelleen ovat toteamukset ja toiveet hyvästä ystävästä.  Ihmisestä joka on luotettava, rakastava, ymmärtävä, lohduttava. Kuinka kallisarvoinen tällainen Tosi Ystävä on.
Tuntuu että naisilla on kaipaus jakaa asioita ystävän kanssa. Ystävän, joka kuuntelee ja lohduttaa, tarjoaa olkapään jota vastaan itkeä. Jolle kertoa syvimmätkin salaisuudet.

En ole mikään  machomies. Silti, en ole koskaan tuntenut tarvetta tällaiseen  ystävään. Toki olen jutellut kavereiden kanssa, myös naisten (tyttöjen) kanssa muutenkin kuin pinnallisista asioista. Minusta vain tuntuu että meidän miesten tapa kokea maailma on niin paljon erilainen kuin naisten. Kun puhun vaikkapa veljieni kanssa, puhumme musiikista, jalkapallosta ja muusta urheilusta.  Kun esim. yksi veljistäni muutti asumaan uuden kumppanin kanssa, kuulin siitä siskoltani jälkikäteen...tyypillistä? Ja silti en häpeä tunnustaa että siskot ja veljet ovat molemmat rakkaita. Siskojen kanssa puhun eri asioista. Toki voidaan sanoa että nyt yksinkertaistan asioita (ehkä?) enkä väitä edustavani koko miessukukuntaa, kaukana siitä.

Toisaalta kun joskus em. irkkikanavalla sanoin jotakin naisista yleensä, vastauksena oli että tunnenko muka kaikki maailman naiset?  Myönnän auliisti että naisen/naisten kanssa keskustellessa/väitellessä me miehet  yleensä jäämme hopealle. Sen myöntäessään naiset astuvat omaan miinaansa. Eli, naiset ovat (ainakin keskimäärin) verbaalisesti lahjakkaampia.
Syynä ainakin Suomessa voi tietysti olla stereotyyppinen ajatus että suomalainen mies ei höpötä turhia, se tekee. Akkojen hommaa se jatkuva pulina...Kun ihmissuhteet menevät solmuun, mies uskoo että siitä on keino ulos jos tehdään jotakin, nainen haluaa puhua ongelmasta maailman tappiin saakka.

Kumpi on kultaa, puhuminen vai vaikeneminen? Joissakin tapauksissa taitavat olla molemmat pelkkää romurautaa...