Muutakin kuin hevimetallia ja tangoa

Suomessakin on seurattu tämän vuoden poptähtisirkusta X Factoria enemmän kuin koskaan.
Syy on selvä: mukana kun oli suomalainen laulaja.

X Factor on kaltaistensa "kilpailujen" tapaan keino löytää popmusiikkimarkkinoille uusia kykyjä (?). Yleisö kun varttuu  ja uusi sukupolvi hylkää vanhat starat nopeasti. 

Tekninen kehitys on huimaa, ja vinyylistä siirtyminen eri formaatteihin on muokannut musiikkibisnestä valtavasti.
Jo kuolleeksi tuomittu vinyyli on tullut osittain takaisin, ei vain harvinaisuuksia keräävien "diskofiilien" kautta, vaan useat - erityisesti rock- yhtyeet julkaisevat uutuutensa myös vinyylinä. 

Nuoriso tuskin ostaa enää kokonaisia CD-albumeita (ehkä hittikokoelmia lukuunottamatta). Näille nuorille - lähinnä - lienevät nämä eksfaktorit tarkoitettu. 

"Ei kannettu vesi kaivossa pysy" sanottiin ennen. Monet erilaisissa kykyjenetsintäohjelmissa menestyneet ovatkin kadonneet julkisuudesta melko nopeasti. Toki joistakin on tullut supertähtiä, ja hyvä niin. 

Olen joskus vitsaillut, etteivät esim. Bob Dylan, Mick Jagger tai Rod Stewart olisi luultavasti  päässeet pitkälle esim.  X factorissa. Maine ja menestys tuli mm. työn eli keikkailun kautta. Tyvestä puuhun, sanoi vanha kansa.

Oma lukunsa on ohjelman varsin julma luonne, mitä tulee erilaisiin  - anteeksi vain - jonkin sortin kylähulluihin, jotka eivät osaa laulaa yhtään nuottia oikein, mutta uskovat tulevansa "suuremmaksi kuin Elvis", sekä vanhempiin, jotka yrittävät joskus miltei  pakottaa tuomarit päästämään poikansa tai tyttärensä jatkoon...Kai me sitten haluamme nähdä ihmisiä nöyryytettävän? 

No, se "meidän Saara" ei sitten voittanut, kun britit ilmeisesti halusivat oman pojan voittavan. Hänen kohdallaan tämä tulos oli ehkä parempikin, kakkosena hänestä ei tule Simon Cowellin marionettia, mutta suuri tulevaisuus musiikin ammattilaisena on varmaankin silti taattu. Suomessahan hän on ollut tunnettu ja suosittu jo kauan.

Ihmiset haluavat olla menestyjien mukana. Siksi xfactor keräsi Suomessakin huomiota. Tulee mieleen, miten Formula Ykköstä seurasivat muutkin kuin moottori- ja autohullut, kun suomalaiset vielä menestyivät, kävelylle urheilulajina naureskeltiin ("se on kuin kilpailtaisiin kuka kuiskaa kovempaa") siihen asti, kunnes Valentin Kononen ja Sari Essayah menestyivät.  Myönnän auliisti, että lähes ainoa syy katsella ohjelmaa (tosin melko satunnaisesti)  itsellenikin oli nähdä suomalaisen laulajan menestyvän.

Suomi aikoinaan juostiin maalmankartalle. Niinpä sitä ei tarvinnut sinne enää laulaa.  Hyvää PR:ää menestys joka tapauksessa on, Suomesta tulee muutakin kuin ampumisuutisia. 


P.S. Maailmalla on (mm. amerikkalaisten  uutistoimistojen takia) käsitys, että "Suomessa tangoalbumit ovat jatkuvasti top tenissä" . Tangokarnevaalit ja akankanto sekä mutajalkapallo kun pääsevät kansainväliseen uutislevitykseen. 

Talo Elben rannalla

Asun Aurinkorannikolla (Costa del Sol), jossa asuu kymmeniä tuhansia ei-espanjalaisia; naapureinamme  on mm. suomalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia,  saksalaisia, belgialaisia,  latvialaisia...

Yksi naapureistamme on saksalainen sinkkunainen, jolla on 13-vuotias poika.
Istuimme kerran  lähellä olevassa ravintolassa,  nainen   nauttien lasin tai pari valkoviiniä, minä   oluen tai pari,  pojan tyytyessä luonnollisesti coca-colaan.

Koska suomalaisena en tyydy pelkkään small talkiin, puhuimme jonkinverran  ihan asiaakin...
Niinpä  kysyin (en muista miten asiaan päästiin), onko nainen koskaan keskustellut poikansa kanssa Toisesta Maailmansodasta, natseista ja Hitleristä.  Saksan jälleenrakentamisesta, maan kahtiajaosta. 
  Pieneksi yllätyksekseni hän sanoi, ettei ole. Hänen mielestään se on historiaa ja sen opettaminen on koulun asia (poika käy paikallista Saksalaista koulua). 

Tämä kävi mielessäni, kun aloin lukea kirjaa Talo Elben rannalla.
Kirja kertoo brittiläisestä upseerista, joka sodan jälkeen matkustaa pahoin pommitettuun Hampuriin "organisoimaan maan jälleenrakentamista ja saksalaisten uudelleenasuttamista". Alue on brittijoukkojen miehittämä.
Upseeri perheineen  asettuu asumaan suureen taloon, jonka omistaja jää asumaan talon ylimpään kerrokseen.

  Yleensä talot pakkolunastettiin (voittaja kun sanelee ehdot), ja omistaja sai      etsiä majapaikan muualta.

Maa on sodassa  totaalisesti lyöty;  monet talot raunioina, tehtaita tuhottu,  kaikesta on pulaa.  Samaan aikaan maata miehittävillä  briteillä on kaikkea. Orvot saksalaislapset kaduilla yrittävät pärjätä kerjäämällä ja varastamalla. Savukkeet  (joita he kerjäävät miehitysjoukkojen  sotilailta) ovat monella lapsella  syrjäyttäneet rahan "maksuvälineenä". 
Niitä voi vaihtaa vaikkapa leipään. 

Eversti ei osaa vihata saksalaisia, hänen mielestään kansakunta on jo kärsinyt tarpeeksi.  Siksi hän antaa perheen jäädä taloonsa. Hän haluaa myös tutustua perheeseen.
Hänen vaimonsa on vaikeampi hyväksyä saksalaisia, perheen vanhempi poika kun on saanut surmansa saksalaisten pommituksessa sodan aikana. Jännitteitä on miehittäjien ja saksalaisten, kuten myös eri  miehittäjien välillä. 

 Neuvostoliiton miehittämästä alueesta syntyi Itä-Saksa eli DDR, brittien, amerikkalaisten ja ranskalaisten alueesta Saksan Liittotasavalta. 

 Kirjan päähenkilöihin kuuluva upseeri ei liene tyypillinen upseeri (jos sellaista onkaan). Hänen kykynsä ymmärtää myös saksalaisia ("Eivät he enää ole vihollisiamme!") on ihailtava.
Kylmä sota oli alkava vasta myöhemmin. Iso-Britannian pääministeri  Winston Churchill sanoi aikoinaan, että vaikka läntinen maailma olikin taistellut yhdessä Neuvostoliiton kanssa natseja vastaan, seuraava sota saattaisi olla taistelu kommunisteja vastaan.

Toisesta Maailmansodasta on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja niin dokumenttia kuin fiktiotakin.
Saksan jälleenrakentamisen alkuajoista voittajien kannalta en ole lukenut mitään aikaisemmin.


Kirja on hyvin kirjoitettu, ja vakavasta aiheesta huolimatta ns. helppolukuinen. 

 Rhidian Brook: Talo Elben rannalla
  Otava 2014, 410 sivua
  Alkuteos: Aftermath 2013
  Suomennos: Ilkka Rekiaro

 Myös e-kirjana:
 kirja.elisa.fi

It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry. Bob Dylan ja Nobel-palkinto

Robert Allen Zimmerman syntyi  melko pienessä Duluthin kaupungissa, Minnesotassa, Yhdysvalloissa toukokuun 24. päivänä 1941. Hänen sukunsa tuli Itä-Euroopasta. 

Robert eli Bob kirjoitteli runoja jo kymmenvuotiaana, rakasti musiikkiohjelmia ja länkkäreitä televisiossa.
14-vuotiaana hän osti halvan kitaran, ja opetteli soittamaan sitä.
Vuosien myötä Bob soitteli erilaisissa kokoonpanoissa rock and rollia. Hän toivoi koulunsa vuosikirjassa  vuonna 1959 "voivansa joskus soittaa Little Richardin bändissä". 

Rock-innostus väheni, ja muutettuaan Minneapolisiin opiskelemaan yliopistossa Bob innostui folk- eli kansanmusiikista ja esiintyikin akustisen kitaran kanssa muutamissa klubeissa.  Hän keksi tarinoita kiertelystään ympäri USA:ta esiintyen satunnaisesti. (Myöhemmin samantapaista legendaa itsestään levitti vasta kypsällä iällä kuuluisuuteen kohonnut bluesmuusikko  Seasick Steve).

Vuonna 1961 Bob tapasi suuren idolinsa Woody Guthrien sairaalassa, missä laulaja vietti viimeiset elinvuotensa vakavan sairauden takia.  
Bob Zimmermannista tuli Bob Dylan. Joissakin haastatteluissa mies on kertonut nimenmuutoksen olleen kunnianosoitus runoilija Dylan Thomasille.


Vuonna 1962 julkaistu ensimmäinen  albumi ei vielä herättänyt kovin suurta huomiota, sen sijaan  seuraavana vuonna julkaistu  The Freewheelin’ Bob Dylan sisälsi klassikoiksi myöhemmin osoittautuneita lauluja, kuten Blowin´ in the Wind. 

Dylanin paluu rockiin muutaman vuoden kuluttua ei kaikille faneille ollut mieleen; hänen konserteissaan jopa buuattiin. Folk-mies oli myynyt itsensä kaupallisuudelle! 

Bob Dylanin vaikutus populaarimusiikkiin on ollut valtaisa.  Boy meets girl -tyyppisten iskelmäsanoitusten lisäksi  ja sijaan rock-musiikki on saanut uusia ulottuvuuksia. Dylaninen musiikki sai aikaan ns. protestilaulusuuntauksen (jota tosin ei kestänyt kauaa)   ja muutenkin sanoituksiin tuli lisää "elämän makua". 
Beatle John Lennon kirjoitti laulun I´m a Loser ja myönsi laulun saaneen suuria vaikutteita Dylanin folk-musiikista.  Ja että kappaleen nimi kertoo hänen senhetkisistä tuntemuksistaan (Dylanin kolme peräkkäistä albumia oli ollut Britannian top 10 -listalla, Freewheeling...ykkösenä). 

Dylanin vaikutuksesta (ainakin osittain) rock-maailmaan ilmestyi yhä enemmän ns. laulaja-lauluntekijöitä.
50-luvulla ja 60-luvun alussa useimmat laulajat tyytyivät laulamaan tunnettujen lauluntekijöiden kappaleita.
  Esim. Elvis Presley ei koskaan todella säveltänyt laulujaaan, vaikka hänen nimensä tekijänä mainitaan, koska hänen agenttinsa "eversti" Parker sai näin suuremman osan royalteistä.
 
Dylanin ansioista saada arvostettu palkinto on kuitenkin oltu montaa mieltä.
 
The Swedish Academy said it had awarded the honor to Dylan for "having created new poetic expressions within the great American song tradition."

Tuohon ainakaan minulla ei ole muuta lisäämistä kuin se, että miehen runokokoelmat eivät ole herättäneet suurta innostusta. 

Toisaalta, hiljattain edesmennyt Leonard Cohen  olisi puhtaasti runoilijana ansainnut Nobelin siinä missä Dylankin. Päin vastoin kuin Dylan, joka halusi folk- ja sittemmin rock-laulajaksi, Cohen siirtyi laulajaksi oltuaan "lupaava runoilija  jo 50-luvulla."

Viimeisten tietojen mukaan itse herra laulaja-lauluntekijä ei aio "muiden sitoumustensa vuoksi" saapua vastaanottamaan palkintoa.

Bob Dylan aka Robert Zimmerman kulkee omia teitään. 

 

Paikka vapaana

Vuosia sitten, kun vielä olin Suomessa ja työskentelin kirjastossa, ihmettelin joskus sitä suosiota, mitä Harry Potter -kirjoilla tuntui olevan. Niin meillä kuin muuallakin.
Niin nuoret kuin hieman vanhemmatkin tuntuivat ahmivan näitä kirjoja. Varauksia tehtiin, ja kirjakauppojen edessä maailmalla oli jonoja, kun uusi kirja ilmestyi, usein keskiyöllä.
Sen verran tiesin, että kyseessä oli eräänlainen "noituus" tai muu epätodellinen juttu. Ei siis minua varten. Enkä lukenut yhtään. Edes kokeeksi.  Ehkä olisi pitänyt?

Tuleva vaimoni oli lukenut kaikki julkaistut kirjat ja luki myös tulevat.  Hän sai minut myös tulemaan kanssaan elokuviin katsomaan kirjoihin perustuvat leffat.
Ne olivat ihan "jees" eli ihan hauskoja.
Mutta eivät nekään saaneet minua innostumaan kirjojen lukemisesta.

Jokin aika sitten löysin divarista J.K.Rowlingin aikuisille tarkoitetun romaani Paikka vapaana (The Casual Vacancy). 

Kirja vaikutti heti mielenkiintoiselta. En malttanut olla lukematta kirjan saamia arvosteluja; ne olivat varsin erilaisia.  
Helsingin Sanomien arvostelu on tosi rankka: 
 
Ilman Potter-romaaneista tuttua satukontekstia monisanaisuus on usein jaarittelua – aivan kuten henkilömääräkin on realistiseen ja moderniin romaaniin ylimitoitettu.
Kirja tuntuu olevan täynnä sivuhenkilöitä, eikä yksikään heistä ole kovin kiinnostava.

Ja edelleen:
...... on kuin malliesimerkki nuorten aikuisten kirjallisuudesta, joka ei suinkaan ole uudenlaista kirjallisuutta, vaan pelkästään uusi nimi kirjoille, jollaisia on ollut aina, siltana lastenkirjoista kaunokirjallisuuden eri lajeihin, tyyleihin ja kerrontatapoihin.

Muunkinlaisia (ja nimenomaan kiittäviä) arvostelujakin on toki ollut.

Kieltämättä (kuten eräs blogisti kirjoittaa), alkuun suuri henkilögalleria voi tuottaa vaikeuksia, mutta pitemmälle lukiessa henkilöt tulevat tutuiksi ja juonen mutkat vievät mukanaan.

Pikkukaupungin  poliittisia kiemuroita ja toisaalta ihmisten henkilökohtaisia ongelmia Rowling käsittelee taidokkaasti.  Nuorten ja heidän vanhempiensa ongelmat eivät ole kliseisiä ja mm. pikkukaupungin ihmisten kylmä suhtautuminen huumeiden käyttäjiin tulee selvästi ilmi:
 Jos huumeidenkäyttäjät ovat kunnon ihmisiä, miksi he eivät yksinkertaisesti lopeta piikittämistä ja mene töihin? Miksi heidän pitää saada valtion varoilla metadonia? Miksi heidän lapsensa, nuo rääväsuiset ja likaiset villi-ihmiset, ovat meidän lastemme kanssa meidän koulussamme?

Paikka vapaana ei ole varsinaisesti "hauska" 

kirja. Siinä kun  eivät noidat lentele luudilla eikä

 muutakaan "pottermaista" siitä löydy. 

 Sen sijaan on voimakasta yhteiskuntakritiikkiä (ilman poliittista paatosta). 

 Samaan aikaan se on vetävä ja melko helppolukuinen (vaikka HS:n arvostelija syyttääkin jaarittelusta!)

Varmasti monet ihmettelevät, olisiko J.K. Rowling päässyt suuriin painoslukuihin "aikuisten kirjoillaan"  ilman Harry Potter -kirjojen tuomaa mainetta. 

Toisaalta, luultavasti Potter-kirjailijan viitta tulee pitkään pysymään  yhteiskunnallisesti tiedostavan kirjailijan hartioilla pitkään.

 

Suomalainen perusjuntti?

Kuusikymmentäluvulla populaarimusiikki koki suuria muutoksia.  Ensin "brittiläinen invaasio", Beatles ja Stones ja kaikki muut, sitten amerikkalainen  Bob Dylan, jonka tekstit muuttivat pop- ja rock-lyriikkaa enemmän kuin ehkä mikään muu sitä ennen.

Toki Suomikin seurasi perässä.  Ns. folk-musiikki oli ollut suosittua jo pitkään, Finn Trio ja Hootenanny Trio esittivät ajoittain  jopa aitoa suomalaista kansanmusiikkia. Amerikkalaisen Dylanin ja brittiläisen Donovanin  akustinen lippalakki-folk synnytti tarpeen luoda suomalaiset versiot: Depraveds-yhtyeen laulaja Antti Hammarbergista tuli sujuvasti Irwin Goodman. Hämeenlinnasta löytyi toinenkin "folkkari": Folk-Fredi (Matti Siitonen). 

Folk-innostus muotina hiipui aikoinaan. Bob Dylan alkoi esittää laulujaan rock-yhtyeen kanssa (saaden yleisön alkuun buuaamaan).   Irwin Goodman lähti tekemään suomalaista iskelmää, voitti pari Syksyn Sävel -kisaa.  Folk-Fredin nimestä pudotettiin pois Folk-  ja musiikki muuttui perusiskelmäksi. Mm.  italohitit tekivät miehestä supersuosistun.

Irwin Goodmanista tuli jonkinlainen kansanjuntti.  ( Typerämpää laulutekstiä saa hakea.)                                                                          "Outo kansa korvessansa rällästi ja joi
Ja lämpimikseen muijiansa turpiin mukiloi.
Selvin päin ei turhaa sanaa kuultu niillä main
Ja juovuksissa kiroiltiin ja puukoteltiin vain."


Monelle suomalaiselle miehelle junttius on ilmeisesti sama kuin miehekkyys.
Suomalainen tosimieshän  juo kaljaa ja kossua, syö lenkkimakkaraa  ja makaroonilootaa eikä koske kaninruokaan eli salaatteihin.  
 Jopa tunnettu suomalainen teollisuusjohtaja totesi aikoinaan (80-luvulla) jotenkin siihen tapaan, että ei väliä jos joskus pöytää kaatuu, kunhan kauppoja syntyy. Venäläisten /neuvostoliittolaisten  kanssa neuvottelut olivatkin ilmeisesti usein hyvinkin "kosteita". 

Perussuomalaiset tekivät junttiudesta poliittisen hyveen: puolueen puheenjohtaja  Timo Soini tykkää makkarasta, vihaa vihreitä  ja feministejä ja kaikkia liian akateemisia tai älyllisiä ihmisiä.   Hän on kirjoittanut kirjan Maisterisjätkä...plokin pitäjä kun on kansanmies... 

Suomalaiset sanovat mielellään, että eivät välitä small talkista. Että suomalainen on luonnostaan rehellinen ja maanläheinen.  
Junttius on kuitenkin eri asia,  lähinnä typeryyttä.  Ei mitään, mistä pitäisi olla ylpeä. 

Jokin aika sitten muutamat perussuomalaiset ihmettelivät, miksi kummassa tiedotusopin opiskelijoissa on niin paljon vihreitä ja/tai vasemmistoa kannattavia opiskelijoita. Ja vain muutama persu...

Turha ihmetellä. Nuorisossa on tulevaisuus. 

Tietäjiä vai outoja tyyppejä?

 Kuten (kai?) useimmat meistä ihmisistä, joilla on ollut ilo ja onni syntyä ns. sivistyneeseen maahan (no, viime aikoina tuo määre on kyllä saanut melkoisia kolhuja, mutta se on sitten eri juttu), olen aina suhtautunut melkoisen skeptisesti kaikenlaisiin henkimaailman juttuihin. En nyt puhu suoranaisesti uskonnoista, mikä sekin ansaitsisi oman arvionsa. 

Internetin ja sosiaalisen median aikana saamme lukea jos jonkinlaisista sivustoista, joilla usein kaupataan erilaisia tuotteita, jotka auttavat erilaisiin vaivoihin ja/tai auttamat löytämään mm. piileviä voimavaroja, "auroja", positiivista värähtelyä jne. 
Jos nämä sivustot myyvät jotakin, voi olla jokseenkin varma, että kysymyksessä on, ihan suoralla suomella sanottuna, kusetus. 

Pahimpia ovat sivustot, jotka kertovat, että esim. ruokasooda parantaa syövän, mutta sitä ei kerrota, koska lääkeyhtiöt ja lääkärit eivät halua menettää voittojaan.

Asuin suurimman osan elämästäni pienellä teollisuuspaikkakunnalla   nimeltä Mänttä. 
Kuntaliitoksen tuloksena kaksi naapurikuntaa muodostivat nimihirviön Mänttä-Vilppula.
Miksi nimestä ei päästy yksimielisyyteen, voidaan kysyä. Vastauksena ilmeisesti pienisieluisuus: kumpikaan osapuolista ei halunnut hyväksyä "kompromissiä". 

Vilppulassa vaikutti aikoinaan tietäjä nimeltä Hurstinen. Etunimi Heikki.

Hänestä on julkaistu ainakin yksi kirja: Tapio Kopponen: Tietäjä.
Valitettavasti tätä julkaisua on ilmeisesti hyvin vaikea saada käsiinsä. 

Ensimmäisen vaimoni äiti (eli anoppini) kertoi joskus, että Hurstinen oli halunnut opettaa tämän "seuraajakseen"; miksi he tapasivat, en tiedä. Miksi hän (ex-anoppi) ei halunnut tietäjäksi, en tiedä sitäkään. Tietäjä kun en itse ole...

Minulle nämä tietäjät ovat aina olleet tyyppejä, jotka sanovat jotakin sellaista, kuin "sormus on siellä minne se on pudonnut" tai muuta yhtä terävää. 

Toisaalta tiedän, että se "eka anoppi" ei mm.  nukkunut hyvin täyden kuun aikaan. Jos se nyt jotakin todistaa? 
Itse hän kyllä kertoi joskus unistaan, ja sanoi "aavistavansa" asioita..   

Valitettavasti en löytänyt tietäjä Hurstisesta muuta kuin yhden kirjallisen tuotteen. 

Kirjaa mahdollisesti saa myös jostakin antikvaritaatista .

Mikäli jollakin on po. kirja, olisin valmis ostamaan tai lainaamaan teoksen. Omat näkijän kykyni eivät auta löytämään tällaista henkilöä. Ja/tai kirjaa.

Saksalaista huumoria? (Enon lyhyet 4)

Jokin aika sitten kirjoitin blogiini kirjasta  Täällä pohjoisnavan alla eli saksalaisen tie ihan oikeaksi suomalaiseksi .
Se oli saksalaisen yliopisto-opettajan  kirja (luin sen e-kirjajana)  kokemuksista saksalaisena Suomessa.  

Akateeminen saksalainen ei ollut kovinkaan hauska.  Ja, tottakai, heitin ne kuluneet fraasit saksalaisesta huumorista... ja ruotsalaisista mäkihyppääjistä.

Sitten, päivänä muutamana, kuten joskus tapahtuu, huomasin ostaneeni paikallisesta divarista kirjan "Suomesta rakkaudella/ From Finland with love".
Kuten nimestä näkyy, kirja on julkaistu niin suomeksi kuin englanniksikin. 
Kirjoittaja ei kuitenkaan ole britti tai esim. amerikkalainen vaan saksalainen. Roman Schatz  on Suomessa 30 vuotta asunut, täydellistä suomea puhuva, kaksoiskansalaisuuden omistava  kirjailija/toimittaja. Moneen on mies maassa ehtinyt.

Toisin kuin esim. aikaisemmin mainitsemani Täällä Pohjoisnavan alla -kirja, Suomesta, rakkaudella ei ole mikään "kehityskertomus" vaan hauskoja pakinoita Suomesta ja suomalaisuudesta.
Ja se - ihan totta! - on hauska.

 Unohdetaan ne vitsit saksalaisesta huumorista. Tai pikemminkin sen puutteesta. Ei saksalaisessa huumorissa mitään vikaa ole.

Mutta - ihan totta - niitä ruotsalaisia mäkihypyn ja yhdistetyn mestareita, eipä tule mieleen montaa...

Roman Schatz: Suomesta rakkaudella/From Finland with Love/
WS Bookwell Oy, Juva 2005 nid.

 https://www.facebook.com/juliansbookshop/