Me, my Selfie and I eli kyllä varsinkin (nuoren) naisen elämä ON vaikeaa.

Kun olin koiran kanssa ulkona jalkapallon erätauolla, näin pari noin 12-13 -vuotiasta tyttöä, jotka pysähtyivät parikin kertaa ottamaan "selfien". Jos joku kaltaiseni ikäurpo ei tiedä, mikä tuo on (klikkaamalla sanaa selfie  se kyllä selviäisi), todettakoon, että selfie tarkoittaa henkilön omasta itsestään ottamaa valokuvaa. 

Tyypillisesti selfie otetaan älypuhelimella tai verkkokameralla ja julkaistaan jossakin sosiaalisen median palvelussa.

Tytöt ottivat itse kuvansa (tästähän nimikin), eivätkä esim. toinen toisestaan.

Männäviikolla luin sosiaalisessa mediassa tutkimuksesta (?) kuinka nämä ns. selfiet aiheuttavat paineita nuorille tytöille. Niissä kun pitää kuulema olla kauniita, seksikkäitä jne jne. 

Toinen sosiaalisessa mediassa jaettu tieto taas kertoi, miten monet (?) ihmiset jakavat esim. Facebookissa vain ns. positiivisia uutisia, ja sekin (kuulema) aiheuttaa paineita. Omaa profiilia ja omaa elämää kun  pitää kuulema "kaunistella". No johan on.

Kolmas (hoh hoijaa, ihan totta!) "tutkimus" taas kertoi, että liian hyvät uutiset taas saavat monet ihmiset kuulema  vihaamaan sinua. Ihan totta. Ihmiset  kun eivät tykkää lukea päivityksiä onnellisista ihmisistä. ???

Ja sitten jotkut  vielä kehtaavat sanoa, että juuri  me, suomalaiset, olemme erityisen negativisia ihmisiä. 

Todettakoon, että tuota viime mainittua (onnellisten ihmisten vihaamista/kadehtimista) en ole koskaan huomannut sosiaalisessa mediassa. Pikemminkin päin vastoin. 

Mutta, olen huomannut (kuten varmasti useimmat meistä), että sosiaalisen median jakama informaatio on...no, niinkuin usein sanotaan, jokseenkin syvältä. Montaakaan asiaa ei todellakaan kannata ihan  ns. purematta niellä. 

Ei edes minun blogiani...

Sanoja, sanoja...

Olen koko ikäni ollut kiinostunut kielistä. En pelkästään  siitä, mikä on suussa  - vaikka, aika yllättävästi, monessa kielessä sana kieli  tarkoittaa sitä punaista lihasta suussa kuten myös sitä ääntelyä, minkä luomisessa tuo elin on tärkeä - elintärkeä?

Ennen facebookia ihmisillä oli tapana tapailla erilaisissa chat roomeissa eli  mm. irc-kanavilla.

Yhdellä irkkikanavalla  (kanavan ihmiset olivat eri maista, yhteinen  kieli oli englanti) kerroin kuuntelevani Doors-yhtyeen kappaletta No me moleste mosquito. Rock-fanit tietävät, että tämä on single, joka julkaistiin Jim Morrisonin kuoleman jälkeen, eikä ole varsinaisesti mikään rock-klassikko.
 Jutun pointti on se, että jotkut heittivät tähän kommenttia: Mosquitos are molesting you? ;)
 Englannin kielessä kun  tänä päivänä child molester tarkoittaa (useimmiten)  miestä, joka käyttää (tai yrittää käyttää)  alaikäistä lasta seksuaalisesti hyväkseen.  

Toinen espanjan kielinen sanonta televisiosta  on "XXX  patriocinada esta canal." Englantia puhuvan mielestä tämä voi kuulostaa hassulta. 
 Patrocinar tarkoittaa sponsoroida. "Tätä kanavaa sponsoroi XXXX"  Englannin kielinen patronize taas tarkoittaa "holhota, suhtaututa alentuvasti/ylimelisesti. "
Englannin kielessä ajan myötä merkitys on muuttunut negatiiviseksi.

Saman sanojen merkityksen ja sisällön muutoksen tai erilaisuuden voi huomata myös usein vaikkapa Suomen ja Viron kielissä

Eesti Raamat on virolainen kirjankustantaja. Meillähän Raamattu tarkoittaa tiettyä kirjaa, jotkut nimittävät sitä Isoksi Kirjaksi. Monet viron sanat ovat lähinnä kuin väärin kirjoitettua suomea. Usein lyhempiä, kuten metsä = mets, poika = poeg. 

Suomen murteissakin merkitykset vaihtelevat.  Muistelen, että jossakin päin Suomessa sanonta "en kehtaa" tarkoittaa en viitsi, kun taas minun kotiseudullani merkitys oli jotakin sinnepäin että "ujostelen" tehdä jotakin. Ero ei ole suuri, mutta on olemassa.

Lingvistiikan eli kielitieteen yksi määritelmä on:  Lingvistiikka eli yleinen kielitiede on ns. luonnollisten kielten tutkimusta. Yksi sen osa-alue on juuri kielen muutos.

Sanat ovat ajattelun työkaluja. Internet ja sosiaalinen media muokkaavat kieltä, ja joidenkin mielestä usein väärään suuntaan. Ilmeistä kyllä on, että esim. englannin ja siitä "muokattujen" sanojen käyttö on usein melko turhaa (vaikka varmasti itsekin siihen "syyllistyn" varsin usein. Musiikista puhuttaessahan se on hyvinkin tavallista  Eikä meistä kukaan enää ihmettele miksi me mailaamme/meilaamme, laittelemme selfieitä jne jne.

Nopeasti leviävä someaineisto  myös luo ja levittää esim. nuorten muotisanontoja kaiken ikäisille. "Pelittää" oli minulle uusi sanonta joskus."Tämä on parhautta" voi olla jonkun mielestä sanahirviö, minusta se on hauska sanonta. "Myötähäpeää" en halua tuntea. Miksi tuntisin? Hävetä voi vain itsensä puolesta. Jos sittenkään.
 Jos haluaa pysyä ajan hermolla, Urbaani sanakirja on oiva paikka oppia muoti-ilmaisuja. Toki ne kaikkein trendikkäimmät nuoret ja nuorenmieliset ovat tod.näk. (trendikäs lyhenne?) jo hylänneet monet niistä.

Guuglaamalla taas löytää vaikka mitä tietoa, vaikkapa Wikipediasta.

Ennen somea en myöskään tiennyt, että ihminen joka sanoo jotakin moraalista ja hyvistä tavoista on kukkahattu(täti). Vihreitä arvoja kannattava ja ympäristön tilasta huolestunut taasen on viherpiipertäjä tai, mikä vielä pahempaa, punavihreä tai vihervasemmistolainen. 

Mutta mikä on "siideripissis"?  En taida viitsiä googlettaa...

Minkähän uuden jutun sitä tänään bongaisi? 

https://www.youtube.com/watch?v=wrlew2G6nvA&hd=1#!

Parole parole = sanoja sanoja...ei ehkä parhautta, mutta hyvä laulu...

Dewey Readmore Books... maailman tunnetuin (kirjasto)kissa

Aika harvoin törmään kirjaan, jonka arvioiminen on yhtä 
vaikeaa  kuin  lukemani kirjan. Ei siksi, että tarinassa olisi mitään "vaikeaa", vaan siksi, että teksti on sekä samaan aikaan sekä  mielenkiintoista että  joiltakin osin melkoisen naiivi.

Kirjastokissa  (Otava 2008, pokkari 2009) on tällainen kirja. Se on tositarina, ja kuulemani mukaan joisssakin Suomen kirjastoissa jopa löytyy luokitettuna  67.45 (lemmikkieläimet). Parempi luokitus lienee kuitenkin 84 eli kaunokirjallisuus.

Vicky Myronin yhdessä Bred Witterin kanssa kirjoittama kirja kissasta, joka löytyy puolikuolleena Spencerin (Iowa, USA) kirjaston kirjojen palautusluukusta kylmänä talviaamuna tammikuussa 1988, on tarina täynnä rakkautta, tietoa, asiaa, tarpeellista uskoa huomiseen - mutta myös melkoinen määrä  hölynpölyä. Toki lemmikit voivat tuoda (ja usein myös tuovat) ihmisille suurta iloa ja lohtua. Suomalaisen pokkaripainoksen takakannessa todetaan: "Kuinka monen ihmisen elämään kissa voikaan jättää jälkensä.!"

Kissa saa nimekseen Dewey, kirjastoluokituksen mukaan, sukunimikseen Readmore Books,(Read-more-books). Pentu  tuntuu tuovan iloa niin lapsille kuin vanhuksille. Paikallislehti kirjoittaa siitä ensin, sitten muut lehdet ympäri USA:ta.  Se saa ihmisiä  tulemaan - usein lapsineen -  kaikkialta Amerikasta  pienen kaupungin kirjastoon (kun myös TV on hehkutellut asiaa). Jopa japanilainen tv-yhtiö käy filmaamassa "ihmekissaa". Kissa tuntuu rakastavan kaikkia. Mutta erityisesti pelastajaansa, Vicky Myronia. 

Maine saa (kirjoittajan mukaan) jopa pienen kaupungin talouden uuteen nousuun: ihmiset uskovat taas (80-luvun  maatalouden laman jälkeen) huomiseen. Kirjaston kävijämäärät nousevat jyrkästi. 

Vuosien ajan kirjastokissa on osa pienen kaupungin elämää, ja kirjastonjohtajan samoin kuin koko kirjaston henkilökunnan elämää. Nousuineen ja laskuineen.

Kirjastonjohtaja kertoo kaikesta mahdollisesta hauskuudesta, mitä kissa tuo tullessaan. Kaikki tuntuvat rakastavan suloista, eläväistä, kaunista kissapoikaa.
Se saa vammaisen lapsen iloiseksi, kirvoittaa hymyn lähes jokaisen kirjastoasiakkaan kasvoille, hyppää syliin.
Dewey tutkii jokaisen neliömetrin talossa, on vastassa aamulla, kun ensimmäiset asiakkaat saapuvat. Se on paikan kruunaamaton kuningas.

Vuosien mittaan kirjasto muuttuu. Kortistolaatikot korvaa atk. Lainaus tapahtuu viivakoodatulla kortilla.
Yleisölle on tietokoneita internet-yhteyksiä varten.
Henkilökuntakin vaihtuu. Vain kirjaston lemmikki tuntuu olevan ainoa pysyvä. Kunnes kissa tulee vanhaksi, alkaa sairastaa. On tullut aika sanoa hyvästit.


 Arvostan ainesta, joka kertoo Amerikan keskilännen elämästä, ihmisten kykyä olla aitoja, rehellisiä. Samoin kirjoittajan rehellisyyttä kertoessaan perheestään ja omasta elämästään.  Kirja sisältää paljon tietoa pienen maaseutukaupungin pienimuotoisesta, mutta ihmisläheisestä maailmasta. Jotkut kirjoittajan  asukkaiden luonnetta kuvaavat  hehkutukset tosin saavat kulmakarvat nousemaan: "Me keskilännen ihmiset olemme ylpeää mutta nöyrää (?) väkeä." 

Kirjaston käytännön ongelmat ovat toki tuttuja. Byrokratia. Ihmiset jotka päättävät kirjaston asioista, vaikka eivät paikan ovea koskaan avaa, ja joiden viimeisin luettu  kirja on se kirja joka luettiin joskus  kouluvuosina.

Heikointa antia ovat mielestäni Deweyn kuvitteelliset "Päiväohjelma" ja "Säännöt kissoille, joilla on kirjasto hoidettavanaan". 

Jossakin arvostelussa sanottiin, ettei tämä kirja ole kyynikoille. Ei varmastikaan. Olenko siis  kyynikko? Yhtään nenäliinaa ei kostunut tätä kirjaa lukiessani. (Monissa  arvosteluissa kehotettiin ottamaan niitä lähelle kirjaa lukiessa. Älkää haukkuko sovinistiksi, kun sanon, että kaikki olivat naisten kirjoittamia. Olen ehkä ensimmäinen mies, joka kirjoittaa kirjasta.) 

Pienellä viilaamisella (eli jättämällä kaikkein "sokerisimman" sisällön tämä kirja voisi olla ollut miltei mestariteos, vaikkei mitään Pulitzeria  ansaitsekaan.

Kissojen (ja yleensä lemmikkieläinten) ystävälle kirja ilmeisesti on mieluinen lukukokemus. Kirjastoon heti kun aukeaa!

On ilmeisesti vielä pakko(?) todeta, että vaimoni on pelastanut enemmän kuin puoli tusinaa kissaa varmalta kuolemalta. Nyt "perheeseen" kuuluvat vain roskista löytynyt kissanpentu, Lola (nyt 12 vuotta, veli kuoli muutama vuosi sitten), ja ehkä joillekin tuttu koirani Billy, 15 vuotta, pelastettu Triple-A -koira (yhdistys joka pelastaa hylättyjä lemmikkejä) "sekarotuinen" (jos minulta kysytään) maailman älykkäin koira. Ja silti en (valitettavasti) usko, että osaamme kommunikoida telepaattisesti. Ruumiin kielellä toki! 

Asenne ratkaisee.

Sosiaalisessa mediassa on ryhmiä ja sivustoja, joilla kannustetaan ihmisiä ajattelemaan positiivisesti.  Mietitäänpä mitä se voisi käytännössä merkitä.

Positiivarin päivä (päiväkirjamerkintöjä).

Aamulla herään tunteeseen, että olen nukkunut yli. Toden totta, kelloradio ei ole soittanut. 
No, mitäs, täytyy olla hieman myöhempään työssä. Mutta kahvia täytyy saada!
Täh? Vettä ei tule! Jokin katkos! No, ilman kofeiiniakin pärjää, banaani antaa energiaa ja jääkaapissa on tuoremehua. Jaa, ei olekaan. No, ylipainoa tässä jo onkin. 

Nyt autoon, avain lukkoon...starttaa, ei lähde käyntiin.
No, ei muuta kuin fillari alle. Ensin täytyy pumpata takarenkaaseen ilmaa. Kun nyt ensin löytää sen pumpun. Hieman huonosti toimii, valskaa. 
Vartin päästä on kumi melkein täysi.

Puolimatkassa alkaa vihmoa vettä. Sadetakkia ei tietenkään ole, mutta eihän tässä sokerista olla!

Muutaman kilometrin jälkeen ketju putoaa päältä. No mitäs, sormet sotkuun vaan ja ketju päälle, varovasti eteenpäin. Ei putoa kuin kaksi kertaa enää.

Lopulta työpaikalla. Käsien pesu veskissä.
Pomo tulee, sanoo: - Mitäs mies, eikös sulla pitänyt olla tänään vapaapäivä?

- Joo, eh, tulin vaan hakemaan jotain täältä mitä eilen unohdin työpöydän laatikkoon!
 Pomo vilkaisee hieman, jotain tuhahtaa itsekseen. 


Fillarilla kotia kohti, mutta koska on perjantai, voisi mennä ostamaan vaikka mäyräkoiran supermarketista. Ja vaikka hiukka grillimakkaraa ostaisi, naminami. Sadekin on lakannut, aurinko paistaa, vapaapäivä. Upeaa!

Kassalla. Katohan, lompakkoa ei tullutkaan mukaan.
No, ehkä on vaan hyvä antaa maksan huilata, ja grillimakkarahan on melko epäterveellistä.

Kotia kohti. Takarengas on taas tyhjä. No, kävellään. Pumppua ei tullut mukaan. 
Ja taas tihuttaa. Aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa tulla kesä! Lämpötilakin on mukavat noin viisi astetta. Plussaa sentään. 

Tunnin päästä kotipihassa. Hikisenä, märkänä  mutta onnellisena. Nyt suihkuun ja vaihtamaan vaatteet.

Missäs mun avaimet on? Sisällä?
Täytyy varmaan soittaa lukkosepälle. Mut kun ei ole numeroa. Puhelinkin jäi kotiin, ja sitäpaitsi unohdin ladata akun eilen.

Kotona ei ole ketään, vaimo lähti viime kuussa ja vei lapset mukanaan.

Laitan fillarin seinän viereen ja lähden hitaasti kävelemään takaisin kaupungille. Kenkä hiertää...mut kun kävelee kovaa vauhtia, lakkaa ainakin palelemasta. Eiköhän sieltä löydy jostain lukkoseppä. 

Eihän hätä ole tämän näköinen.

Asenne ratkaisee!