Oiskos läskisoossi tai hernekeitto mitään?

Kuten kaikki Espanjasta ja/tai erityisesti Espanjasta kiinnostuneet suomalaiset tietävät, Aurinkorannikolla ilmestyy useita suomenkielisiä julkaisuja, niin paperilla kuin myös netissä.

Vanhin suomalainen julkaisu on Ole-lehti  Kuukausittain ilmestyvä aikakauslehti, joka jakaa tietoa Espanjasta, erityisesti Aurinkorannikosta, sekä turisteille että mahdollisille maahanmuuttajille.
Sen kustantaja, Olé-kustannus on tunnustettu, luotettava julkaisija.  Sama kustantaja julkaisee myös julkaisua   SE -suomalainen espanjassa. Se on ns. ilmaisjakelulehti. Eli ns. sanomalehti.

Viime mainittu on huomattavasti uskottavampì kuin toinen suomalainen ilmaisjakelulehti, jolla on selkeästi linkki Suomeen ja Uusi Suomi- ja Uusi Rauma -julkaisuihin. Ja, mitä ilmeisimmin, Partido Popular- puolueeseen eli "Espanjan kokoomukseen".

Viimeisimmässä SE:n numerossa ( ainakin kuvan perusteella)  varsin nuori kolumnisti  kritisoi espanjalaisia ravintoloita. Kaikissa kun kuulema on se kirottu "ensalada rusa", tytön  mukaan "paikallinen versio italian salaatista". Krhm....Hieman esim. googlaamalla  olisi selvinnyt, että "venäläinen salaatti" tulee todellakin 1800-luvun Moskovasta, ja erilaiset versiot eri maissa vaihtelevat suuresti. Italiansalaatti on hieman eri juttu. Ainakin täällä sitä myös  myydään italiansalaatin nimellä. Olisiko niin että suomalainen italiansalaatti onkin venäläinen salaatti? Oli miten oli, joka maassa "venäläisen salaatin" (joissanki maissa sitä kutsutaan kehittäjänsä nimen mukaan Olivierin salaatiksi) tekotapa vaihtelee.

Kritiikki ei tähän lopu.
Andalusiassa ei kuulema ole mielikuvitusta. Samoja "tapaksia" vaan aina tarjotaan. Tai muuten niitä samoja ruokia, mitä on joka ravintolassa.
Kirjoittaja listaa puoli tusinaa tyypillistä  erilaista menúa. Tylsää? Itse asiassa, tapas-herkkuja on satoja erilaisia. Kalaa, lihaa, kaikkea on tarjolla. Pastaruokaa.

Tapas

Pizza

Fajita

Malagasta (provinssin pääkaupungista) ei kirjoittajan mukaan   löytynyt kuin yksi (1) intialainen ravintola. Helsingistäkin (kuulema) löytyy vaikka kuinka monta "eksoottista" ravintolaa.

Googlaamalla löysin heti kuusi (6) malagalaista intialaista  ravintolaa.  Ja muutama ei ehkä ole netissä tai haku ei niitä löytänyt.  Pienilläkin paikkakunnilla, kuten esim. asuinpaikkakunnallani   Mijas Costalla, on yleensä muutama.

Intialainen ravintola

Nuoruuteen kuuluu kriittisyys. Ja hyvä niin. Me vanhat monesti jämähdetään sellaiseen "kaikkihan on ihan OK"- ajatteluun. Kritiikin tulee kuitenkin olla perusteltua.

Espanjasta, Aurinkorannikolta, löytyy kaikenlaisia ravintoloita: espanjalaisia, kiinalaisia, intialaisia, tex-mex -ravintoloita. Italialaisia, libanonilaisia.  Amerikkalaisia (muitakin kuin hampurilais-), marokkolaisia, suomalaisiakin! Saksalaisia, brittiläisiä, ruotsalaisia. Ranskalaisia, meksikolaisia, argentiinalaisia....lista taitaisi olla lyhyempi, jos luettelisi maat, joista  ravintoloita  EI ole.

Useimmissa ravintoloissa on lisäksi mahdollisuus tilata kasvisruokaa.  Hyvää ruokahalua, niin kolumnistille kuin muillekin.

Kahta en vaihda...

Kun olin nuori, aina yli  parikymppiseksi asti,  muistin tärkeät tai muuten merkittävät asiat joka vuodelta. Joistakin vuosista jopa kuukauden tai päivän tarkkuudella. Suuret urheilutapahtumat, ennätykset.   Kuka voitti Suomen mestaruuden tietyssä lajissa. Mikä oli Rolling Stonesien eka ykkönen Britannian tilastoissa, ja milloin.   Sälätietoa, sanoisi joku. Ja ihan tottahan se. Tärkeämpää toki olisi muistaa milloin oli jokin sota tai milloin mikäkin Ludwig-niminen kuningas hallitsi, milloin oli Pähkinäsaaren rauha. Mutta, puhunkin nyt siitä elämästä mitä itse elin. Ja elän.

Kun vanhenee, vuodet lyhenevät, asiat ja ihmiset muuttuvat ja menevät. Muisti ei enää rekisteröi kaikkea.

Yksi asia, minkä haluaisin muistaa, on päivä milloin sain ensimmäisen kirjastokorttini.
Numeron muistan: 92. Pienen koulun yhdessä huoneessa toimi kirjasto, missä seuraavien vuosien aikana kävin miltei joka kerta kun se oli auki: tiistaina ja torstaina, kello 5 - 7.  Joka viikko, ainakin kerran.
Samalla kertaa, kun sain kortin, luokkatoverini, naapurin poika, otti kortin myös. Oliko numero 91 vai 93, en muista. Olin luultavasti kahdeksanvuotias. Kaverin kerrat varmaankin jäivät pariin: pojasta ei lukumiestä tullut. Ja nyt makaa jo mullan alla. Sivukirjastokin muutti pois aikoja sitten, koulun tultua lakkautetuksi.  Uudessa paikassa se toimi vuosia, kunnes sivukirjasto lopetettiin.

Äitini rakasti kirjoja, Osti meille lapsille, ja luki, kun olimme pieniä, emmekä vielä osanneet itse. Oliko hänellä aikaa itse lukea, suuren perheen äitinä, en tiedä. Tuskin.  Ainakin melko vähän niin kauan kun olimme pieniä.

Rakkaus kirjoihin on säilynyt. Toki rakastan myös musiikkia ja monia muitakin asioita.  Luen kirjoja mieluiten suomeksi, englanniksikin pystyn lukemaan vaikeuksitta. Vaikka asun Espanjassa, en usko pystyväni koskaan nauttimaan lukemisesta paikallisella kielellä. Se on vahinko. Mutta, olen liian vanha oppimaan, niinkuin vanha koira. Koiriahan rakastan myös....

Rakkaus kirjoihin toi ammatinkin. Työn, josta nautin. Voin olla paikassa, joka oli täynnä kaikkea minulle tärkeää; kirjoja, levyjä, myöhemmin tietokoneita. Ihmisiä.  Eli kirjastossa.

Rakkaus musiikkiin sen sijaan toi vain nautintoa. Kaikenkaikkiaan, se vain "haittasi" opiskelua; alakoulun priimuksesta tuli myöhemmin laiska opiskelija. Musiikki, tytöt, elämä, olivat tärkeämpiä. Muusikoksi minusta ei ollut, en halunnut/jaksanut harjoitella edes sillä bassolla, jonka ostin. Myin sen pois.

Eipä tullut kirjailijaakaan.  Lehtimiehen ammatti olisi kiinnostanut, varsinkin jos se olisi ollut musiikin kanssa tekemisissä.  Elämää on takana, ja tehtyjä ratkaisuja on turha katua.

Espanjassa kirjastolaitos ei valitettavasti  ole lähelläkään samalla tasolla kuin esim. pohjoismaissa.  Niinpä lukemiseni hankin kirpparilta ja divarista.  Niistä löytyy lähinnä pehmeäkantisia dekkareita, mutta myös parempaa (?) kirjallisuutta. Onneksi omat tyttäreni ovat aina tuoneet tulisaisina hyvää, uutta suomalaista prosaa.  Siitä heille kiitos. Samoin siskolle, joka muisti myös tuoda lukemista.

Kahta en vaihda.
 Ne eivät ole sukka ja toinen sukka. Ne ovat kirjat ja musiikki.  No, taitaa niitä muitakin olla...niistä ehkä sitten jokin toinen kerta?

"Kun isä lampun osti" - tai ainakin melkein

Kun olin lapsi, ei meillä kotona ollut pesukonetta, ei tiskikonetta, ei edes mustavalkotelkkaria ennenkuin olin yli kymppivuotias.

Miten äitini onnistui tekemään kaikki ne työt, mitä suurperhe edellytti?  Pestä ja parsia, kunnostaa ja silittää? Laittaa ruokaa... En minä tiedä. Vapaa-ajan ongelmia hänellä ei varmaankaan ollut.

Miehet kävivät työssä, äidit hoitivat lapsia ja kotia. Niin se oli, se oli maailma jossa elettiin, ja vain jotkut älykkönaiset (kirjailijat, taiteilijat) voivat kyseenalaistaa sen. Toki "työläisten ihannevaltiossa", Neuvostoliitossa, kuulema,  naiset olivat tasa-arvoisia ja tekivä työtä Uuden Uljaan Maailman eteen. Tekivätkö miehet kotitöitä, siitä ei kerrottu.

Kun kasvoin ja vanhenin, Suomikin alkoi muuttua maatalosuvaltiosta kehittyneeksi teollisuusvaltioksi.  Telkkari saatin  meillekin (mustavalkoinen, aluksi),  pulsaattoripesukone. Ei sellainen, mitä sillä nykyisin tarkoitaan, vaan mekaaninen, yksinkertainen kone, joka pyöritti pyykkiä koneessa, ei lingonnut.

Kun sitten  menin avioon, rivitalokaksioomme kuului myös tiskikone.  Telkkari oli väri-TV, ja tottakai stereosetti oli mahtava, isoine kaiuttimineen. VHS-nauhuri, kasettisoitin, totta kai. Ja levysoitin vahvistimineen, ja kaikki ne 600-700 LP-levyä, poikamiesajoilta.

Nyt, teknistyneessä, rikkaassa osassa maailmaa, miltei  jokainen koti on täynnä elektroniikkaa; kodinkonetta, viihde-elektronikkaa, tietotekniikkaa. Lapset ovata syntyneet maailmaan, joka on täynnä sähköllä tai paristoilla toimivia hilavitkuttimia.

Kuinka monia niistä todella tarvitsemme? Kaikkia, sanoisi kai joku. Siksi, että niihin on totuttu.
Miten ihmiset tulivat toimeen ilman esimerkiksi  kännyköitä? Puhelin oli toki ollut olemassa jo satakunta vuotta, mutta kun se soi vasta kun oli lähtenyt sen äärestä, eikä viesti ehkä tavoittanut ajoissa. Varsinkin erilaisia "keikkahommia" tekevälle se on varmasti välttämätön. Meille muille, ja etenkin nuorille, se taitaa olla usein miltei vain leikkikalu.  Naapuriin laitetaan tekstari, kun itse ei viitsitä kävellä.  Tietokone voi tulla pakkomielteeksi, päivä-pari ilman nettiä saa aikaan miltei vieroitusoireita (puhun kokemuksesta). No, onhan se hyvä olla olemassa,kun menee supermarkettiin noutamaan ne kolme tuotetta, eikä kuolemaksikaan muista mikä se kolmas oli. Eipä kun pirautat kotiin ja kysyt...Onko tuttua? Minulle on.

Jos sähkö katkeaa, se on kauhistus. Herramujestas. Ei telkkkaria ,ei tietsikkaa! Patteriradio onneksi toimii.

Olemme olleet nyt muutaman viikon ilman pesukonetta ja tiskikonetta. Molemmat kun on hankittu yli 10 vuotta sitten, niiden aika koitti miltei samana päivänä.
Astiat kahden ihmisen ja yhden kissan ja yhden koiran taloudessa on pesty melko pikaisesti, ellei sitten laiskuuttaan kerää parin päivän satsia. No, niinhän se helposti käy. Vaatteita eteläisessä maassa täytyy vaihtaa usein, ja käsipesu onnistuu lähinnä vain pikkupyykin suhteen.

Nyt on toiveissa saada tiskikone näinä päivinä.  Ja toivon mukaan joskus pesukonekin.

Kaikki kunnia niille ihmisille (yleensä naisille), jotka vanhoina (hyvinä?) aikoina tulivat toimeen ilman koneita ja laitteita. Tokihan vaatteet nykypäivänä voi viedä (itsepalvelu)pesulaan, astiat voi tiskata käsin.  Mieluummin kuitenkin käytän omia koneita. Vaan yhden asian tiedän: jos pitäisi valita  joko  nuo em. koneet tai  internet, tv, ja stereot, tiedän, mikä olisi valintani. Saapi yrittää arvata, mikä. Toivottavasti tuota valintaa ei tarvitse tehdä.

Douppinkia! Joko taas?

Vuosia sitten, kun olin matkalla Malagasta Suomeen, tapasin Barcelonan lentoasemalla  (missä oli vaihto) suomalaisen entisen kestäyysjuoksijan. Jo Malagassa olin kuullut po. herran kuuluvasti kertovan että ns. mañana-meininki on puppua. Hommat hoituvat paremmin ja nopeammin kuin Suomessa, kuulema. Lentoa odotellessa juttelin miehen kanssa.  Melkoisen kiinnostavia asioita heitti  Jeesuksen pelastama mies. Kertoi mm. avoimesti ettei maksa veroja kumpaankaan maahan. Ja että "liha on heikko"...


Mies osti minulle cafe con lechen, juttelimme lisää .En malttanut olla kysymättä dopingista.  Mies ei ollut kuulema ikinä käyttänyt, ja suurin osa oli hänen mukaansa  median paisuttelemaa juttua. Suomalainen urheilu oli puhdasta. Ainakin silloin, kun hän oli vielä mukana.

Tuo muistui mieleen, kun näin  seitsenkertaisen Tour de France -voittajan TV- haastattelun.  Missä mies, melkein, halusi olla pikemminkn jonkinlainen uhri. Tunnustettuaan dopingin, vuosia sen jälkeen kun hän oli oikeudessa vaatinut ja saanut korvauksia maineensa pilaamisesta!

Puhdasta urheilua, kun mennään huipputassolle, tuskin paljonkaan  on. Monet seitsemänkymmentäluvun suomalaiset sankariteotkin voivat olla vilpillä tapahtuneita.   Niin radalla kuin lumella.

Onko urheilu mennyt tasolle, missä raha merkitsee liikaa?  Aivan ilmeisesti on.

Puhuin facebookissa entisen suomalaisen jääkiekon huippuvalmentajan ja hänen kavereidensa kanssa.
Jotkut sanoivat että sekä huumeet  että doping ovat samojen "mafioiden" käsissä. Voi olla. Ainakin jakelu, ja ehkä jopa salaiset laboratoriot, joissa molempia, synteettisiä aineita valmistetaan.

Tuskin kuitenkaan kolumbialaisella huumeparonilla ja suomalaisella kestävyysjuoksijalla, joka "kärynsä" jälkeen näytti TV:ssä yhta syylliseltä kuin piparkakkuvarkaudesta kiinni jäänyt pikkupoika, on mitään yhteistä.
Jotenkin  ne aineet vain olivat joutuneet siihen kuuluisaan pahkakuppiin...vitamiinejahan niiden piti olla!

Jos, ja kun, on urheiluhullu,  ollut tuntikausia radan vieressä, ladun vieressä, kannustaen nuoria, ei ole helppoa ajatella, että urheilu on tänä päivänä  enää keino tehdä rahaa. Keinoja kaihtamatta.  Amatöoriurheiluahan on enää juniori- ja seniorisarjoissa.

Ei minulla ole ehdotusta, miten muuttaa tilanne. Sallia kaikki aineet?  Ja antaa ihmisten tuhota (mahdollisesti) terveytensä.  Kysykää viisaammilta. 

Minä ja ystäväni Billy

Minulla on ystävä. Ollut pian neljätoista vuotta. Hänen nimensä on William, mutta kaikille ystäville Billy.
Vuosien kuluessa Billystä on tullut minulle yhä tärkeämpi.  Ystävä, kun olen ollut masentunut, aina paikalla, kun olen tarvinnut lohdutusta. Iloinen ja luotettava.

Billy ei paljoa puhu. Itse asiassa, ei lainkaan. Koska Billy on koira.

Nyt kun Billy on saavuttamassa 14 vuoden korkean iän (koiralle),  en voi olla miettimättä mitä tapahtuu kun hän ei enää ole olemassa.
Ihminen, jolla  ei koskaan ole ollut lemmikkieläintä, joka on "läsnä" kuten koira tai kissa (akvaariokala ei ole yhtä läheinen, uskoisin, tai lintu häkissä?) ei ehkä tätä ymmärrä.

Otanko uuden koiran?  En tiedä. Ehkä ei pitäisi edes ajatella. Vielä.  Eilen minulla oli syntymäpäivä. En minäkään tästä nuorene.

Aika näyttää. Huomenna, ja sen jälkeen, joka aamu, kun heräämme, olemme valmiit aamuiselle kävelylle.
Minä ja Billy.

Ei Billy ole hienoa sukua. Ei hänellä ole ns. papereita.  Jotain mikä osoittaisi, että hän kuuluu "hienoon sukuun"   Hänet on pentuna hylätty, koska koiraa, jolla ei ole sukutaulua, ei voi myydä kalliilla rahalla. Billy on sekarotuinen.  Hienommin sanottuna, monirotuinen.     Kuten, uskoisin, minäkin. No, en ehkä monrotuinen, mutta varmastikaan  en aatelinen tai muuten "parempaa väkeä".

Ehkä Billy on onnekas. Hän kun ei osaa olla huolestunut siitä, mitä seuraava päivä voi tuoda.
Ei minunkaan, kai, pitäisi? Que será será....

Joka aamu, kun herään, Billy odottaa minua.  Huomennakin? Toivottavasti. Ja vielä monta monta uutta huomenta. 

Matka naapurimaahan II: lisäyksiä ja tarkennuksia

Matka Aurinkorannikolta Portugaliin alkaa autopistalla Malagan suuntaan, ja ohittaa kaupungin. Seuraava etappi on Sevilla, ja sieltäkin Espanjan puolella ja melko pitkälle Portugaliin, tiet ovat nelikaistaisia. Matkalla ei juurikaan näe muuta kuin bensa-asemia, joiden yhteydessä on joskus todellinen ravintola, ei pelkkä kahvila.  "Oikeaa Espanjaa" ei siis juurikaan näe.

Portugalin puolellakin on mahdollista jatkaa isoilla teillä, myös maksullisilla. Olemme aina matkustaneet kuitenkin suomalaista maantietä vastaavilla, ja jopa pienten kaupunkien läpi vievillä teillä.  Kaikenkaikkiaan, moottoriteitä on Portugalissa vähemmän kuin naapurissa.

Kaupunki, jossa vietimme yhteensä kahdeksan päivää, on nimeltään Penela. Se on pieni, noin 6-7 tuhannen asukkaan kaupunki Coimbran piirissä.

Pienuudestaan huolimatta paikkakunta vaikuttaa vireältä, se tuo mieleeni entisen kotikaupunkini Mäntän. Ei teollisuuden, mutta palvelujen suhteen: asuimme lähellä Teknillistä koulua (muitakin kouluja on useita), koiran kävelymatkan päässä on myös valaistu, keinoruoholla päällystetty jalkapallokenttä, jolla näkyi junioreita harjoittelemassa valmentajineen joka ainoa ilta.
Kirjasto oli viidensadan metrin päässä.

Penela ei olem kesäisinkään  mikään turistien valloittama kylä. Sen ohi kulkee kuitenkin suurehkoja teitä (pääkaupunki on n. 100 km päässä), joten matkustavaisia riittää. Paikkakunnan tunnetuin nähtävyys on linna.
Suurin pysyvä ulkomaalaisten ryhmä (ja ilmeisesti lähes ainoa) ovat britit.

Viivyimme hieman yli viikon, ja ilmat olivat tammikuisen viileät. Nollan alapuolelle säätila ei laske talvellakaan (ehkä vuoristoa lukuunottamatta), mutta runsas sumu (erityisesti aamuisin) saa ilman tuntumaan kolealta.

Mukana olevista eläimistä koira Billy oli (koirien tapaan) tyytyväinen kun isäntä ja emäntä olivat lähistöllä, kissa Lola taas ei sopetunut paikalliseen kissalaumaan, joka toki yritti tutustua "tunkeilijaan".

Borta bra men hemma bäst, sanovat ruotsalaiset. Oma koti kullan kallis, sanoo suomalainen, eikä ehkä tarkoita talon/asunnon hintaa (mikä sekin voi olla totta).

Ja, kun nyt on lainaamaan ruvettu, oteaan vielä yksi (laina, höh! mitä muuta?) :
"On ihmeen hyvä kotiin tulla taas!"
  Olisiko niin että matkoissa parasta onkin se kotiinpaluu?
Ainakin oli ja on kiva olla pois sumusta ja koleudesta, Paikkaan missä melkein aina paistaa aurinko.

Kauheus(kin) on katsojan silmässä. Toinen matka naapurimaahan.

Noin vuosi sitten matkustimme naapurimaahan Portugaliin ensi kertaa. Vaimon sisko (suomessa sana taitaa olla käly) oli asunut siellä muutaman kuukauden, muutettuaan ensin kuukaudeksi Espanjaan (asui samassa talossa kuin vaimo ja minä) ja sitten Portugaliin.

Tänä vuonna autoon tulivat myös kissa Lola ja koira Billy, ja melkoinen määrä tavaraa.
Käly oli tuonut autonsa Aurinkorannikolle, saatuaan sakot ajamalla autoa, mitä ei ollut muutettu Portugalin rekisteriin tietyn ajan kuluttua. Espanjassa autolla olisi jonkin verran "armonaikaa", minkä jälkeen se joko pitäisi rekisteröidä Espanjaan tai myydä varaosiksi.

Matka sujui juohevasti. Mitä myt GPS sekoili (vai mekö?) ehdottamalla teitä jotka olivat ehkä lyhimmät mutta ei nopeimmat, tai olivat maksullisia.

Perille kuitenkin päästiin. Paikkakunnalle nimeltä Penela .  Eikun lepäämään.

Joulupäivän menú oli hyvin brittiläinen. Vaimon sisko oli aikaisemmin aviossa skotin kanssa, ja asuikin Skotlannissa pitkään. Vaimoni opiskeli aikoinaan Iso-Britanniassa. Joten kalkkunaa syötiin, ja muutakin brittiruokaa.

Seuraavana päivänä mentiin sitten kälyn naapureiden, portugalilaisten päivälliselle. Ruokaa ja juomaa riitti, ja mukana oli sekä "lapsia" vaimoineen ja miehineen plus lapsenlapsineen.  Tunnelma oli lämmin, iloinen. Jo alkupalat tuntuivat melkein täyttävän vatsan.  Paljon ruokaa. Suomessa ns. lipeäkalaa en syönyt koskaan, täällä se oli valmistettu eri tavalla, ja oli mainiota.  Kinkun sijaan oli suuri määrä grilattua kanaa, salaattia, Ja päälle supervahvaa portugalilaista kahvia ja lasillinen viskiä. Perfecto!

Menimme myös Uutena Vuotena saman perheen luo syömään. Jälleen mahtava ateria. Puhuimme espanjaa/portugalia/englantia.  Perheen miniä eli pojan vaimo oli syntynyt ja kasvanut ja käynyt koulua Saksassa, joten voin puhua hänen kanssaa myös saksaa.

Silloin kun emme syöneet (!) luimme, katselimme videoita tai kuuntelimme musiikkia. Televisiota kälyllä ei ollut, mikä taisi olla vain hyvä. Koko paha maailma onnettomuuksineen ja sotineen oli poissa. Rauha maassa ja ihmisillä Hyvä Tahto.

Mistä sitten tuo kumma otsikko?  Joskus viime syksynä Aurinkorannikolla ilmestyvästä suomalaisesta  ilmaisjakelulehdestä luin  "kolumnin" jossa ns. toimittaja kertoo matkastaan Portugaliin. Hän kertoo nähneensä vai kurjuutta, köyhyyttä ja rappiota.  Hän oli iloinen päästyään takaisin "kotiiin" Espanjaan.

Ihminen, joka on muuttanut rannikolle Suomesta asumaan turistialueella, näkee vain pienen osan maasta. Myös Espanjassa on köyhyyttä, taloja joiden maalaus tai rappaus putoilee. Ja tänä päivänä enemmän kuin pitkään aikaan.

Toki Portugali on köyhempi maa kuin Espanja. Mutta se mitä koin ihmisistä, oli aitoutta, välittämistä.  Ei siksi, että ulkomaalainen tuo rahaa ja vaurautta, vaan koska ihmisillä on yhä lämpöä, tunteita.

Tällaisia ihmisiä on joka maassa. Ja se kai on tärkeintä? Ei se että maali hilseilee?