Kävelen Billy-koirani-kanssa, aurinko paistaa, on toukokuu, ja ilmat ovat lopultakin sitä mitä niiden pitäisi olla Etelä-Espanjassa tähän aikaan vuodesta. Eli suloisen lämmintä. Kello on melkein seitsemän illalla, mutta aurinko on vielä korkealla. Kohta olemme kotona, ja siellä odottavat meksikolaiset tortillat ja olut... Tuntuu että elämä ei voisi tarjota paljonkaan parempaa.
Melkein toivoo, että olisi mahdollista klikata jotakin mikä tallentaisi tuon hetken. Jonnekin kirjanmerkkeihin, tai muualle, mistä sen voisi halutessaan "avata".
Mieleen tulee vanha laulu. Ja sen laulun takana oleva, todella värikäs henkilöhistoria, vaikkei laulu olekaan Armtrongin itsensä kirjoittama eikä siis ole "elamäkerrallinen".
Lous Armstrong lauloi joskus aikoinaan laulun What a wonderful world. Siinä hän kertoo kuinka hyvä maailma itse asiassa on, paikka missä lapset kasvavat, ruusut kukkivat, ystävät tapaavat kadulla, maailma on ihana.
Tuohon aikaan (1968) oli muodikasta kristisoida kaikkea, piti olla tiedostava, ja laulu sai jotkut kuulijat takajaloilleen. Niinpä Armstrong levytti myös version missä hän kertoi johdannossa että hn on kyllä tietoinen monista ongelmista ja vääryyksistä maailmassa. Nälästä, sodista. Mutta se ei estä häntä nauttimasta ajoittain elämästä, sen hyvistä ja kauniista puolista. Ja hän nautti, varmasti.
Köyhistä oloista noussut, jo nuorena isättömäksi jäänyt musta poika nousi kuuluisuuteen ja sai arvostusta ja, tietysti, myös sen myötä, rahaa.
12-vuotiaana lastenkotiin joutunut Louis (hän laukaisi aseen uudenvuoden yönä, luoja tietää mistä hän sen sai!) oppi siellä soittamaan musiikkia, ja se koitui lopulta hänen pelastuksekseen.
Armstrongin ura, joskus aikoinaan eturivin jazz-muusikosta "viihdyttäjäksi" osoittaa kuinka monet rehelliset jazzmuusikot leimattiin kaupallisiksi. Radikaalit, rotutietoiset afro-amerikkalaiset ihmiset nimesivät hänet systeemin pelleksi, setä Tuomoksi. Kriitikotkaan eivät enää ylistäneet.
Toki taiteellisesti Armstrong olikin parhaimmillaan 30-40-luvuilla. Moderni jazz syrjäytti monet alkuaikojen muusikot eturivistä. Vanhassa pitäytyvien musiikkia alettiin kutsua dixielandiksi, viitaten sen juuriin Syvässä Etelässä. Jotkut pystyivät uudistumaan, Armstrong ei. Tuskin halusikaan Hän siirtyi sen sijaan yhä lähemmäksi ns. iskelmämusiikkia, mikä oli jazz-puristille kauhistus. What a Wonderful World oli viimeisin suurmenestys, muita myöhäisiä oli tietenkin Hello, Dolly. Jo aikaisemmin Armstrong lauloi usein konserteissa ja levytti Ella Fitzgeraldin kanssa ns. jazz-standardeja.
Joskus tuntuu että tänäänkin on jotenkin väärin sanoa että on onnellinen omassa, pienessä maailmassaan. Vanhetessa ei kuitenkaan enää jaksa kantaa koko maailman vääryyksiä harteillaan. Toisaalta, minun on joskus vaikea ymmärtää joittenkin nuorten (tai vanhempienkin) kylmää, itsekeskeistä ja materialistista ajattelua. Tämän päivän maailmassa nopeat tuntuvat syövän hitaat, ja sääli on sairautta. Kovat arvot ovat kunniassa.
Siksi tarvitsen noita aurinkoisia, ihania päiviä, koirani kanssa. Voin unohtaa maailman murheet. Ja edes hetken tuntea että maailma on ihana. Onhan se? Ainakin ohikiitävän hetken.
