- Mitä tekisitte jos tyttöystävänne/vaimonne kimppuun hyökätään?
- Herra kapteeni, ei minulla ole vaimoa eikä juuri nyt ole vakituista tyttöystävääkään.
(Iso herra huokaa.)
- No oletetaan etta on!
- Hm. No jos minulla olisi rynkky messissä niin kait sitten pitäis antaa mennä läpi että raikaa?
- Teettekö te pilaa meistä?!
- En tietenkään, herra kapteeni. Eikös intissä tuota opeteta? Puolustautumista.
Kaluunaherra huokaa itsekseen: Onkohan tätä syytä jatkaa?!
No niin. Ehkä oli kaikille parempi että otin nöyrästi lusikan kauniiseen käteen ja menin armeijaan. Sinne Suomen Raskaaseen, S A Int.
Ensimmäisenä aamuna soi (edellisen ikäluokan ansiosta) radioista Johnnyn "Voiko ihanammin päivän enää alkaa". Sääliksi kävi niitä jeppejä jotka olivat juhlistaneet armeijaan astumistaan juhlimalla rankemman päälle edellisenä iltana tai jopa useampana.
No, aika kului, oppi talon tavoille: älä ole ensimmäinen mutta älä ole viimeinenkään, vältä tulla silmätikuksi.
Tietysti jotkut halusivat sinne RUKkiin eli upseeriksi. Pinkoja, niinkuin koulussa.
Meikäkin haluttiin laittaa RAuKiin eli tehdä aliupseeriksi. Heh.
Onneksi(?) jossakin alokasvaiheen aikana jalkapöydästä murtui luu. Marssimurtumaksi sanoivat. Olin kyllä marssinut tällä jalalla täyspakkaus selässä vaikka kipu tuntui joka askeleella. Kun saapasta ei tahtonut saada pois, kaverit sanoivat että hulluhan olin kun en hakenut VMTL:ää eli vapautusta palveluksesta. No sitten hain, ja kun jalka kuvattiin, sieltä löytyi murtuma joka oli jo lääkärin mukaan alkanut jo luutua....Kova jäbä?
No siihen se kariutui miehen aliupseerin ura. Vaan olinko murheen murtama? No en. Mieluummin lähtisin siviiliin 8 kuin 11 kuukauden päästä.
Komennus kävi komppanian kirjuriksi. Istua vääpelin toimistossa ja kirjoitella joskus viikko-ohjelma seitsemänä (7) kappaleena oli sekin toisinaan melkoinen koettelemus. Kalkkeeripapereita väliin ja sitten takomaan hartiavoimin että alimmaistakin vielä pystyi lukemaan. Eipä ollut kopiokoneita, ei printtereitä. Jopa kirjoituskone oli täysin "manuaalinen". Kerran yksi kalkkeeripaperi oli väärin päin....yksi kopio puuttui. Mitä silloin ajattelin/sanoin ei ole "painokelpoista", kuten sanonta kuuluu. Takomaan se yksi puuttuva kopio ja sassiin.
Olihan hommalla valoisatkin puolensa. Kun sai/joutui kirjoittaman listat ns. väijyistä eli vartiotehtävistä ym., kavereita sotkussa eli sotilaskodissa riitti. Kahvia, munkkeja, tupakkaa. Ketään ei voinut kuitenkaan liikaa suosia. Turpiin olisi voinut tulla.Tai joku jopa kannella komppanianpäällikölle ihan virallisesti.
Joskus lomalta palatessa junassa joku vielä alokasaikaa elävä varusmies kuului kaverilleen selittävän kuinka "armeija on siitä hyvä paikka että kaikki lähtee samalta viivalta".
Voi voi. Ns. palikkatesti kertoo kuka on upseeri-/aliupseeriainesta, ja lisäksi (siviilissä saatu) koulutuskin ratkaisee. Vielä nytkin, vaikka peruskoulu on eroja ehkä hieman tasannutkin.
Joskus armeija-ajan alussa komppaniamme päällikkö totesi puheessaan alokkaille että Suomen armeija ja sen käyminen antaa nuorelle miehelle "kuvan koko Suomesta. Läpileikkauksen sen väestöstä". Tämä kuulema on rikkaus mistä mm. siviilipalvelumiehet jäävät paitsi.
No jaa. Kirjurina joka sai vastaanottaa mm. lomahakemukset, kuva suomalaisesta noin kaksikymppisestä miehestä ei kovin innostava ollut. Monille oli koettelemus, miltei mahdottomuus, kirjoittaa edes lyhyt hakemus lomasta ja syystä siihen. Kielioppivirheet sikseen, pelkkä ajatusten paperille raapustaminen oli tosi työlästä monelle isänmaan soturille.
Kahdeksan kuukautta lusittiin. Ja mitä opin? Kirjoittamaan koneella sujuvasti. Toki kauppaopiston käyneenä sen osasin jo ennenkin. Yrittämään lintsata kaikesta minkä voi. Piereskellä, kiroilla, puhua typeriä, erityisesti naisista (tytöistä). Armeija tekee pojista miehiä? Juntteja pikemminkin, ellei jo ole. Kukaan ei halua olla mamis.
Entä ne muistot? Yhden armeijakaverin olen tavannut Ruisrockisssa. Taisi olla seuraavana kesänä. Entä muut? Kaipaanko heitä? Tuskin. Jos kadulla tulisi joku vastaan, tuskin tuntisin kaljuuntuvaa ja/ tai harmaata miestä. Tai he minua. Jos nyt jonkun tapaisin niin toki ohrapirtelöt nautittaisiin ja yritettäisiin muistella kapiaisten ja varusmieskaverien nimiä. Arvuutella miten on elämä mennyt armeijan harmaitten jälkeen. Onko oltu aviossa (ja nykyisin: montako kertaa...) Onko lapsia, lapsenlapsiakin? Onko menty "kertaamaan" Itse en ole, vaikka joillekin on "iskenyt" jopa parikin kertaa. Taisivat antaa periksi. En taida olla sitä sotilasainesta...
Ei minusta armeijassa militaristia tullut. En kuitenkaan kadu sinne menoa. Isäni oli sotaveteraani ja lopulta kersantti. Isoveljeni tuli intistä alikessuna. Upseerinkin olisivat tehneet, vaan ei halunnut. Minä tulin ulos panssarimiehenä, edes sattumakorpin jämiä en saanut vaikka monia ehdotuksia (joista useimmat hyväksyttiin) tein vääpelille kuinka asioita voisi tehdä helpommin tai järkevämmin. Toimisto-au eli alikersantti joka oli eräänlainen vt. vääpeli sai kessun jämät. Se kun monesti esitti ideat meidän yhteisenä ja vääpeli ilmeisesti muisti vain hänet...No. Tuskin ne kaksi väkästä kauluksessa olisi minua elämässä paljon auttaneet.
Kaverit olisivat vain virnuilleet "sattumakorpille". Kaksi nuorempaa veljeäni ovat sivareita. Laskeva suunta, mutta sanoisin että se suunta on ihan oikea.
Poikia minulla ei ole. Jos olisi, mitä olisin heille opettanut? Että ajattelevat itse. Niin minäkin tein. En sanoisi että pitää mennä tai olla menemättä armeijaan. Valitsin itse kyllä helpoimman tien, mutta tottavieköön minun ei ole onneksi tarvinnut aseeseen tarttua. Mitä olisin tehnyt jos olisi? En tiedä. Luultavasti valinnut sen helpoimman tien taas eli tehnyt kuten käsketään. Turha sitä tietysti enää on miettiä. Ajattelu kun tunnetusti on epäterveellistä. Parasta välttää niin paljon kuin suinkin. Armeijassahan se onkin kiellettyä.
Eli, jos/kun haluaa löytää sen positiivisen puolen armeijasta, ehkä se antaa aivoille aikaa olla lomalla?
