Kaikenkarvaisia ystäviä

Pankkimatkasta tuli hieman jännittävämpi kuin tavallisesti.
 Rahan nostaminen ei yleensäkään ole mikään ns. elämys. Ja onneksi pankkiryöstöjä olen nähnyt vain elokuvissa ja sarjafilmeissä. Edes "uuden" pankkikortin saanti (ei ollut tullut vielä, eikä pitänytkään kuin vasta seuraavana päivänä) tuskin saa innosta puhkumaan.

Jotakin silti tapahtui.
Vaimo jäi istumaan parkkipaikalle autoon kun menin pankkiin. Kun tulin takasin, hänen sylissään oli pieni, valko-musta-ruskea koira! Ns. sekarotuinen, vai pitäisiköhän nykyisin sanoa monirotuinen? Kääpiöpinseri kait lähinnä.
Ihmettelin tietysti mistä tämä uusi ystävä oli tulla tupsahtanut.
Oli kuulema juossut jostakin sivukadulta ja ollut suuntaamassa vilkasliikenteiselle autopistalle eli nelikaistaiselle maantielle! Vaimo astui ulos autosta ja houkutteli hieman pelokkaan mutta koirien tapaan myös uteliaan pennun  tulemaan luokseen, ja kun se tuli, nappasi syliinsä.

Mitä sitten tehdä pikku karkulaiselle? No, lähellä on eläinlääkärin vastaanotto, sinne siis.
Onnellisimmassa tapauksessa pikkukoira on heidän "asiakkaansa". Tai ainakin korvasta tai niskasta löytyy mikrosiru joka kertoo omistajan ja osoitteen ym.
Eipä käynyt flaksi. Omistaja ei ilmeisesti ollut vaivautunut, eikä koiraa ollut vielä myöskään kastroitu. Kilkuttimet olivat pojalla tallessa. Vaimo oli jo tarkastanut että   maitohampaat olivat vaihtuneet pysyviksi ehkä yhtä lukuunottamatta, mikä merkitsisi että poikavekkuli on noin vuoden vanha.

Ei muuta kuin koira kotiin. Oma koira Billy siitä tuskin olisi kovin iloinen. Ja kissatkin katselisivat (tapansa mukaan!) nenänvarttaan myöten tunkeilijaa.  Vaimo lähti kurssilleen, minä jäin uuden ystävän kanssa kotiin. Nukuttaisiin yön yli kuten se Paavo (yksi niistä monista samannimisistä  pressakandidaateista) ja mietittäisiin mitä tehdä. Laittaako ilmoituksia kauppohin ym. vai mitä. Eläinlääkärillä oli jo meidän puhelinnumeromme jos joku kyselisi haukun perään.

Nälkä ja jano oli ressukalla. Luultavasti oli ollut karussa jo jonkin aikaa.
Ulos kävelylle yhdessä Billy-koiran kanssa. Ei oikein tuntunut pitävän narussa kulkemisesta.
Sitten hieman ruokaa ja nukkumaan. Koirat siis. Ja minä  ja vaimokin, hieman myöhemmin.

Seuraavana aamuna olimme ns. totuuden edessä (kuinkahan siellä takana muuten voisi olla?).
Nyt on päätettävä mitä tehdä. Olin sitä mieltä että viemme pojan jonnekin hylättyjen koirien suojapaikkaan.
Vaimo oli yhtä mieltä. Meillä on jo koira, joka ei vanhana mielellään ottaisi "kilpailijaa". Se että löytökoiraltamme luultavasti puuttuvat monet rokotukset, että se olisi kastroitava jne. merkitsisi lisäksi melkoista rahanmenoa. Meillä ei yksinkertaisesti olisi varaa laittaa satoja euroja uuden koiran elämään.

Siispä suuntana refugio La Cala de Mijasissa nimeltä ACE.
Odotimme kunnes sihteeri tuli työhön ja kerroimme löytökoiran tarinan. Hän lupasi koiralle hyvän hoidon ja uskoi sen löytävän hyvän ja rakastavan isännän, mikäli  "oikeaa" omistajaa ei löytyisi.
Varmuuden vuoksi nainen vielä tarkisti ettei mikosirua todellakaan ollut. Sanoimme hyvästit pikku ystävällemme toivoen parasta.

Matkalla kotiin emme voineet olla puhumatta kuinka sydäntäsärkevää oli nähdä suuri joukko koiria joista suurin osa tuli luokse ja nuoli käsiä tai hyppäsi vasten haluten nuolla kasvoja....Ota minut, vie pois! ne tuntuivat sanovan, silmät täynna rakkauden kaipuuta.
Olimme kuulleet että tarhalla on noin 300 koiraa, ja oli pikku koiramme onni että sille oli vielä tilaa. Suurelle koiralle kuuulema ei ehkä tilaa olisi ollut.  Sen kohtalona olisi ollut kunnallinen koiratarha, missä koirat tapetaan tietyn ajan kuluttua...

Muutama vuosi sitten löysin roskiksen alta pelokkaan pennun jonka etutassu oli siteessä, turvonnut ja tulehtunut. Veimme sen eläinlääkäriin joka antoi antibioottipistoksen ja puhdisti haavan. Neljän viikon ajan koira kävi viikoittain lääkärillä minkä jälkeen se oli kyllin terve menemäa ACE:n suojiin. Kuulimme myöhemmin että tuo pentu löysi kodin Belgiasta. Tuntui kivalta, ja joskus ajattelee että mitähän pikku vekkulille  (joka nyt on jo iso koira!) mahtaa kuulua. Vieläkö muistaisi, tuntisi?

Toivon että yhtä hyvä onni suosii nyt  tätä tervettä mutta muuten huono-onnista koiraa. Joko niin että omistaja saa sen takaisin tai uusi (ja ehkä jopa vastuullisempi) omistaja pitää siitä huolen.

Tärkeintä ei ole jalo kilpa vaan hyvityspisteiden saanti...?

Espanja tunnetaan urheilussa parhaiten jalkapallosta (Euroopan- ja maailmanmestarit) samoin kuin koripallosta (maailmanmestarit) lentopallosta, tenniksestä (Davis Cup, Rafa Nadal ja monet muut) etc etc. Maan menestys yleisurheilussa on ollut myös huomattava.
Useimmat menestyksekkäistä  lajeista ovat joko saliurheilua tai kesäurheilua. Eteläiselle maalle tämä lienee ymmärrettävää.

Espanja ei kuitenkaan ole tyhjä tila talviurheilun kartallakaan.
Andalusiassa, ei kovinkaan kaukana Välimeren rannoilta, on talviurheilupaikka. Sierra Nevada. Paikka missä voi hiihtää (mikä sana  tosin pohjoismaiden ulkopuolella tarkoittaa yleensä laskettelua)  ja lasketella.
Espanjan menestys laskettelussa (esqui alpino)  ja varsinkaan hiihdossa (esqui de fondo) ei tietenkään ole verrattavissa pohjoisen Euroopan saavutuksiin. Espanjalla on kaksi mitalia alppilajeissa talviolympiakisoista. Harrastuksena laskettelu on suosittu laji .
Ja, kuten matkaesitteet kertovat, esimerkiksi helmikuussa on mahdollista viettää puoli päivää laskettelemassa, puolet rannalla. Kuinka päin valitsee (aamu-ilta) riippuu siitä missä on majoitus. Matka rannalta vuoristoon ja toisinpäin on noin 2,5 tuntia.

Espanja pelaa myös jääkiekkoa kansainvälisellä tasolla. Maassa on myös oma jääkiekkoliiga. Toki Espanja ei (vielä?) aivan haasta maailmanmestari Suomea, mutta pelaa nyt II divisioonassa. Epäilemättä jos maassa olisi yhtä paljon innostusta jäakiekkoon kuin  nyt jalkapalloon (ja tarpeeksi jäähalleja!), maa saavuttaisi huipputason tai ainakin paikan ylimmältä kansainväliseltä tasolta  lopulta. Epä ole kauaakaan kun tanskalaiselle kiekolle naureskeltiin....Espanja on rankattu IIHF:n listalla sijalle 29.

Mäkihyppyyn espanjalaisia ei tietääksen vielä ole osallistunut.  Eikä kannata osallistuakaan. Koko laji kun on pilattu, totaalisesti.

Nyt ei riitä että jokainen hyppääjä saa ns. tyylipisteet. Hyppyyn joko lisätään tai siitä vähennetään metrejä  tuuliolojen perusteella. Eh???.  
No hyvä. Pitäähän jokaiselle urheilijalla olla tasavertaiset mahdollisuudet voittoon.

Seuraavaksi ns. maastohiihdossa voitaisiin ottaa käyttöön  eri painosarjat, kuten mm. painissa ja nyrkkeilyssä. Eihän se nyt ole laitaa että kaksimetriset norjalaiset jättiläiset  voittaa melkein kaikki kisat! Ja kuka se sanoo onko tuuli vastaan vai puolesta?  Ampumahiihdossa tulisi sitten myös huomioida onko ampuja ollut tuulessa ja tuiskussa. Jos juuri ampumahetkellä tuulee, pitää taulusta tarkistaa, paljonko meni hutiin ja sitten vasta joko hyväksyä tai hylätä.  Ja miten jos ja kun lämpötila muuttuu? Plussaa tai miinusta jos keli muuttuu! Samoin ladun (tai luisteluradan) muutokset tulee huomioida,  johan se on epäreilua jos viimeksi lähteneet joutuvat painelemaan kamalassa mössössä tai latu on mennyt huonoksi.

Jep. Kyllä minä vieläkin silloin tällöin katselen sitä suomalaisille niin rakasta mäkihyppyä. En vain ymmärrä keiden annettiin  pilata joskus niin mahtava laji....ja kuinka muut lajit ovat saaneet pysyä peukaloimatta, tai ainakin melkein.

Oi noita aikoja...Elämä oli Matinkin parasta aikaa. 

Arkea harmaissa eli wanha pasifisti muistelee. Osa 1 (ja varmana viimeinen)

Kun joskus hirmu kauan sitten kävi käsky kruunulta nuoren miehen astua opettelemaan kuinka Armasta Kotimaata puolustetaan, en hetkeäkään epäillyt. Ei siksi että olisin ollut huolissani siitä että se Iivana sieltä idästä ja kommunismin kurimus haluaisi tulla rakkaan maan viemään kurjuuteen vaan siksi että en kertakaikkiaan halunnut/viitsinyt/jaksanut ajatella miten pitäisi vastailla niihin ikityhmiin kysymyksiin, joita aseistakieltäytyjän täytyy vastata. Jotenkin näin se voisi mennä:
- Mitä tekisitte jos tyttöystävänne/vaimonne kimppuun hyökätään?
- Herra kapteeni, ei minulla ole vaimoa  eikä juuri nyt ole vakituista tyttöystävääkään.
(Iso herra huokaa.)
- No oletetaan etta on!
- Hm. No jos minulla olisi rynkky messissä niin kait sitten pitäis antaa  mennä läpi että raikaa?
- Teettekö te pilaa meistä?!
- En tietenkään, herra kapteeni. Eikös intissä tuota opeteta? Puolustautumista.
Kaluunaherra huokaa itsekseen: Onkohan tätä syytä jatkaa?!


No niin. Ehkä oli kaikille parempi että otin nöyrästi lusikan kauniiseen käteen ja menin armeijaan. Sinne Suomen Raskaaseen, S A Int.

Ensimmäisenä aamuna soi (edellisen ikäluokan ansiosta) radioista Johnnyn "Voiko ihanammin päivän enää alkaa". Sääliksi kävi niitä jeppejä jotka olivat juhlistaneet armeijaan astumistaan juhlimalla rankemman päälle edellisenä iltana tai jopa useampana.

No, aika kului, oppi talon tavoille: älä ole ensimmäinen mutta älä ole viimeinenkään, vältä tulla silmätikuksi.
Tietysti jotkut halusivat sinne RUKkiin eli upseeriksi. Pinkoja, niinkuin koulussa.
Meikäkin haluttiin laittaa RAuKiin eli tehdä aliupseeriksi. Heh.

Onneksi(?) jossakin alokasvaiheen aikana  jalkapöydästä murtui luu. Marssimurtumaksi sanoivat.  Olin kyllä marssinut tällä jalalla täyspakkaus selässä vaikka kipu tuntui joka askeleella. Kun saapasta ei tahtonut saada pois, kaverit sanoivat että hulluhan olin kun en hakenut VMTL:ää eli vapautusta palveluksesta. No sitten hain, ja kun jalka kuvattiin, sieltä löytyi murtuma joka oli jo lääkärin mukaan  alkanut jo  luutua....Kova jäbä?

No siihen se kariutui miehen aliupseerin ura. Vaan olinko murheen murtama? No en. Mieluummin lähtisin siviiliin 8 kuin 11 kuukauden päästä.

Komennus kävi komppanian kirjuriksi. Istua vääpelin toimistossa ja kirjoitella joskus viikko-ohjelma seitsemänä (7) kappaleena oli sekin toisinaan melkoinen koettelemus. Kalkkeeripapereita väliin ja sitten takomaan hartiavoimin että alimmaistakin vielä pystyi lukemaan. Eipä ollut kopiokoneita, ei printtereitä. Jopa kirjoituskone oli täysin "manuaalinen". Kerran yksi kalkkeeripaperi oli väärin päin....yksi kopio puuttui. Mitä silloin ajattelin/sanoin ei ole "painokelpoista", kuten sanonta kuuluu. Takomaan se yksi puuttuva kopio ja sassiin.

Olihan hommalla valoisatkin puolensa. Kun sai/joutui kirjoittaman listat ns. väijyistä eli vartiotehtävistä ym., kavereita sotkussa eli sotilaskodissa riitti. Kahvia, munkkeja,  tupakkaa. Ketään ei voinut kuitenkaan liikaa suosia. Turpiin olisi voinut tulla.Tai joku jopa kannella komppanianpäällikölle ihan virallisesti.

Joskus lomalta palatessa junassa joku vielä alokasaikaa elävä varusmies kuului kaverilleen selittävän kuinka "armeija on siitä hyvä paikka että kaikki lähtee samalta viivalta".
 Voi voi. Ns. palikkatesti kertoo kuka on upseeri-/aliupseeriainesta, ja lisäksi (siviilissä saatu)  koulutuskin ratkaisee. Vielä nytkin, vaikka peruskoulu on eroja ehkä hieman tasannutkin.

Joskus armeija-ajan  alussa komppaniamme päällikkö totesi puheessaan alokkaille  että Suomen armeija ja sen käyminen antaa nuorelle miehelle "kuvan koko Suomesta. Läpileikkauksen sen väestöstä". Tämä kuulema on rikkaus mistä mm. siviilipalvelumiehet jäävät paitsi.

No jaa. Kirjurina joka sai vastaanottaa mm. lomahakemukset, kuva suomalaisesta noin kaksikymppisestä miehestä ei kovin innostava ollut. Monille oli koettelemus, miltei mahdottomuus,   kirjoittaa edes lyhyt hakemus lomasta ja syystä siihen. Kielioppivirheet sikseen, pelkkä ajatusten paperille raapustaminen oli tosi työlästä monelle isänmaan soturille.

Kahdeksan kuukautta lusittiin. Ja mitä opin? Kirjoittamaan koneella sujuvasti. Toki kauppaopiston käyneenä sen osasin jo ennenkin. Yrittämään lintsata kaikesta minkä voi. Piereskellä, kiroilla, puhua typeriä, erityisesti naisista (tytöistä).  Armeija tekee pojista miehiä? Juntteja pikemminkin, ellei jo ole. Kukaan ei halua olla mamis.

Entä ne muistot? Yhden armeijakaverin olen tavannut Ruisrockisssa. Taisi olla seuraavana kesänä. Entä muut?  Kaipaanko heitä? Tuskin. Jos kadulla tulisi joku vastaan, tuskin tuntisin kaljuuntuvaa ja/ tai harmaata miestä. Tai he minua. Jos nyt jonkun tapaisin niin toki ohrapirtelöt nautittaisiin ja yritettäisiin muistella kapiaisten ja varusmieskaverien nimiä. Arvuutella miten on elämä mennyt armeijan harmaitten jälkeen. Onko oltu aviossa (ja nykyisin: montako kertaa...) Onko lapsia, lapsenlapsiakin?  Onko menty "kertaamaan" Itse en ole, vaikka joillekin on "iskenyt" jopa parikin kertaa. Taisivat antaa periksi. En taida olla sitä sotilasainesta...

Ei minusta armeijassa militaristia tullut. En kuitenkaan kadu sinne menoa. Isäni oli sotaveteraani ja lopulta kersantti. Isoveljeni tuli intistä alikessuna. Upseerinkin olisivat tehneet, vaan ei halunnut.  Minä tulin ulos panssarimiehenä, edes sattumakorpin jämiä en saanut vaikka monia ehdotuksia (joista useimmat hyväksyttiin)  tein vääpelille kuinka asioita voisi tehdä helpommin tai järkevämmin. Toimisto-au eli alikersantti joka oli eräänlainen vt. vääpeli sai kessun jämät.  Se kun monesti esitti ideat meidän yhteisenä ja vääpeli ilmeisesti muisti vain hänet...No. Tuskin ne kaksi väkästä kauluksessa  olisi minua elämässä  paljon auttaneet.
 Kaverit olisivat vain virnuilleet "sattumakorpille".   Kaksi nuorempaa veljeäni ovat sivareita. Laskeva suunta, mutta sanoisin että  se suunta on ihan oikea.

Poikia minulla ei ole. Jos olisi, mitä olisin heille opettanut? Että ajattelevat itse. Niin minäkin tein.  En sanoisi että pitää mennä tai olla menemättä armeijaan. Valitsin itse kyllä helpoimman tien, mutta tottavieköön minun ei ole onneksi  tarvinnut aseeseen tarttua. Mitä olisin tehnyt jos olisi? En tiedä. Luultavasti valinnut sen helpoimman tien taas eli tehnyt kuten käsketään. Turha sitä tietysti enää on miettiä. Ajattelu kun tunnetusti  on epäterveellistä.  Parasta välttää niin paljon kuin suinkin. Armeijassahan se onkin  kiellettyä.

Eli, jos/kun haluaa löytää sen positiivisen puolen armeijasta, ehkä se antaa aivoille aikaa olla lomalla?

Itse näen itsenäisyyden näin...

"- Miksi sinut kauas karkoitin?
  - Kauempaa näät ehkä paremmin?"

Näin lauloivat suomalaiset Jarkko ja Laura monesti kultaiseksi kutsutulla 60-luvulla. Silloin alettiin olla Suomessakin kansainsvälisiä. Sodanvastaisuus oli muotia. Ja yhä enmmän Vietnamin sodan laajennettua.
Tuo vanha sanonta kaukaa näkemisestä  voi pitää joskus paikkansa.

Olen ollut poissa Suomesta pian kaksi vuosikymmentä . Kun seuraan maan uutisia, mikä internetin ja television 24/7 -kanavien ym. kautta on yhä helpompaa, en voi sanoa että näkisin silti todella hyvin entisen kotimaani elämään ja ilmiöihin. Pikemminkin päin vastoin.
Maa tuntuu muuttuneen hurjaa vauhtia.
Eikä välttämättä parempaan suuntaan.

Joskus ircin aikoina ihmiset kertoivat joillakin kanavilla kuinka Suomi on menossa hurjaa vauhtia kohti ns. kovia arvoja. "Köyhät kyykkyyn". Ajattelin silloin että ehkä kysymys on vain heidän omista mielipiteistään.
Keskustelut siskojeni ja veljieni kanssa todistivat että mitään radikaalia muutosta ei ollut (ainakaan vielä) tapahtunut. No worries?

Vuosia on kulunut. Maahanmuuttajia vastaan taisteleva puolue sai suuren vaalivoiton. Onko kyseessä siis "äärioikeistolainen, populistinen puolue" kuten esim. Espanjan (ja koko muun Euroopan)
 uutisissa on annettu ymmärtää? Tuskin. Perussuomalaiset itse kutsuvat itseään ei-sosialistiseksi työväenpuolueeksi.  Jätetään se heitto saksalaisesta "työväenpuolueesta" (Arbeiterpartei) sikseen.
Eivät perussuomalaiset natseja ole. Vain (useimmiten) vähän koulutusta ja sivistystä saaneita ihmisiä jotka pelkäävät tulevaisuutensa vuoksi.

Voiko ylipäänsä  olla patriootti, arvostaa maata, kansaa ja kulttuuria olematta natsi tai äärioikeistolainen?
Varmasti. Neuvostoliitossa kutsuttiin Toista Maailmansotaa nimellä Suuri Isänmaallinen Sota.  No, taitaa olla jotakin mitä tuskin kannattaa verrata nykyaikaan?

Miten sitten itse koen suomalaisuuden, isänmaan, isänmaallisuuden?

Monet suomalaiset täällä Espanjassa  kokevat voimakkaasti itsenäisyyspäivän juhlallisuudet, jotka sattuvat samaan aikaan kuin paikallinen Dia de la Constitution eli perustuslain päivä mitä on vietetty Espanjan palattua demokratiaan Francon diktatuurista. Useat Aurinkorannikolla elävät ihmiset ovat eläneet ajan milloin Suomen tulevaisuus itsenäisenä valtiona oli vaakalaudalla. Toki ymmärrän heitä.

Olen elänyt miltei  koko elämäni maassa joka on demokraattinen. Suomessa.  Missä ihmisiä ei ole laitettu vankilaan poliittisten mielipiteiden tai "väärän" uskonnon vuoksi. Isäni on taistellut sekä talvi- että jatkosodassa.
Miksi, kuitenkin, tunnen että kun juhlitaan itsenäisyyttä, ei juhlita sitä tavalla joka (minun mielestäni) on se paras? Miksi ei juhlita itsenäisyyttä karnevaalin tapaan vaan valutetaan kyyneliä niiden puolesta jotka antoivat  elämänsä?  Kaikki kunnia heille, tietysti. Ehkä voisimme kuitenkin  julistaa Juhannuksen  (tai minkä tahansa kesäviikonlopun?) toiseksi juhlaksi Vapaalle, itsenäiselle, modernille Suomelle? Kylmä, räntäsateinen joulukuun kuudes tuskin on mikään Ilon Päivä.

Älkääkä edes yrittäkö kertoa minulle että itsenäisyys EI olisi  iloinen asia.  Sehän on! Nauttikaa siitä. Kukin tavallanne. Nostan kaljani (espanjalaisen) Suomelle. Kippis!

Sääntöja ja säätöjä

Kun suomipoika tai -tyttö muuttaa Espanjaan, seurauksena on jonkinlainen kulttuurishokki. Tai, jos sana kuulosta liaan rankalta, niin ainakin melkoinen elintapojen ja arvostuksien törmäys.
Usein tuo muutos on kait pikemminkin positiivinen: aurinko paistaa, ihmiset näyttävät iloisemmilta kuin siellä kotimaassa (ainakin jos verrataan väkeä Suomen   marraskuun räntäsateissa paikallisen parinkymmenen asteen lämmöstä nauttiviin espanjalaisiin).
 Erilaisuus kiehtoo. Positiivisia asioita tuntuu olevan paljon enemmän kuin niitä negatiivisia, joita tuskin huomaa.  Aluksi. Sitten alkaa löytyä ärsyttäviäkin asioita.
 Espanja, se eteläinenkin, on muutakin kuin aurinkoa, merta ja mukavia ravintoloita.

Aurinkorannikko ja koko Andalusia on se osa Espanjaa jonka koko olemassaolo perustuu pitkälti turismiin ja vierasmaalaisten olemassaoloon. Siksi ulkomaalaisia joskus kohdellaan silkkihansikkain.
Ulkomaalaisiin nurjasti suhtautumista olen kohdannut lähinnä vain rakennusmiesten taholta,jotka hekin ovat  usein muita kuin espanjalaisia. Pohjoismaalaisia pidetään usein rikkaina; jos jollakin on varaa asuntoon Espanjassa ja toiseen kotimaassa, ihmisen täytyy olla rikas.  Tänä päivänä se ehkä onkin totta, halpojen talojen ja asuntojen aika Espanjassa on ohi, vaikkakin lama on laskenut hintoja jyrkästi.

Elintapojen ja asenteiden erilaisuus ei välttämättä ole ongelma. Suomalainen(kin) oppii ettei niitä kuuluisia hihoja kannata polttaa turhan takia. Kesällähän niitä ei t-paidassa edes ole..

Vaikeinta minulle on ollut hyväksyä se tosiasia että Espanjassa on sääntöjä joista pidetään kiinni ja niitä joista kukaan ei tunnu välittävän, ja ulkomaalainen ei juuri koskaan tiedä mikä on mikä.

Pari esimerkkiä.
. Tuntemani suomalainen rakennutti jokin vuosi sitten talon kauniille paikalle täällä Riviera del Solilla.
. Kaikki meni hyvin. Kunnes joku kaupungin virkamies (rakennustarkastaja tai vastaava) huomasi että paikallisen puhelinyhtiön pykäämä rakennelma oli jalkakäytävällä ja "blokkasi" puolet siitä. Se piti siirtää. Kun kuulema pyörätuolilla (esim.) ei pääse ohi...No, talon omistaja sanoi että koska se on puhelinyhtiön tekemä, heidän pitää se siirtää. Soitto puhelinyhtiöön, joka totesi etteivät he sitä tee. Se on kaupungin asia.
No, lopulta Suomen mies päätti tehdä työn itse. Teki sen, asia kunnossa.

Muutama sata metriä tästä talosta on toinen omakotitalo. Se remontoitiin jokin vuosi sitten, ja  seurauksena kadulta ajetaan autotalliin mikä on pari metriä katutason alapuolella. Ainoa ongelma on että ns. luiska alkaa pari-kolmekymmentä senttiä jalkakäytävää alempaa!  Mitä tapahtuu jos joku näkövammainen tms. ei huomaa pudotusta? Puhumattakaan siitä pyörätuolipotilaasta?! Onko tätä koskaan tarkastettu?
Eivätkä nämä erikoiset luiskarakennelmat ole (valitettavasti) kovinkaan harvinaisia.

Oma lukunsa on sitten posti. Joskus vaaditaan esim. pakettia noudettaessa  henkilöllisyyden todistaminen, toisinaan taas ei.
Ovatko nämä asiat maailman tärkeimpiä? Varmasti eivät. Toisaalta, ehkä olen vain tottunut siihen että säännöt ovat olemassa ja että niitä noudatetaan.

Espanja ja espanjalaiset ovat varmasti eri maata kuin me suomalaiset.  Silti, en hetkeäkään kadu, että asun täällä. Mikään paikka maan päällä ei ole paratiisi.  Ja kuka sinne paratiisiin haluaa, muutenkaan? Sieltähän lentää ulos kuin leppäkeihäs, ja vain ja ainostaan siitä syystä että syö omenan jostakin ihme puusta!

Keisarin aatteet ja koirat

Uutinen kertoi että "Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY on huolissaan maailmankuullun koirakuiskaaja Cesar Millanin saapumisesta Suomeen."

Asialla eivät siis ole ne kuuluisat kukkahattutädit, joiden hössötykseksi yleensä kaikki "huolestuminen" yleensä laitetaan.

" Olemme huolissamme Millanin esityksestä. Suuren yleisön edessä pikaratkaisun hakeminen on mahdotonta ja koiralle stressaavaa."
- SEY:n toiminnanjohtaja Helinä Ylisirniö.

Ymmärrän kyllä että tällainen show tuntuu väärältä paikalta, ja koirat todellakin voivat stressaantua suuren yleisön edessä. Mutta miksi sitten ns. koiranäyttelyt ovat sallittuja? Olen nähnyt joitakin näyttelyitä televisiossa, ja jotkut koirat näyttävät olevan todella sitä mieltä että ne olisivat paljon mieluummin missä tahansa muualla.

SEY:n mukaan asiantuntijat pitävät Millanin käyttämiä koulutustekniikoita haitallisina eläimille.
Keitähän ovat nämä asiantuntijat?

Olen ollut Dog Whisperer -ohjelman (El Encantador de perros) seuraaja useiden vuosien ajan. On innostavaa ja joskus miltei uskomatonta seurata miten Milan saa koirat rauhoittumaan, tottelemaan. Kuten hän itse sanoo, hän ei kouluta koiria vaan ihmisïä.  Koirien omistajia.

Jotkut ovat väittäneet että Eurooppaan tuodaan "leikattuja" versioita. Amerikkalainen facebook-ystäväni kertoo ettei ainakaan hän ole koskaan nähnyt ohjelmaa missä koiria olisi kohdeltu huonosti.

Joskus vuosikymmeniä  sitten punkyhtye Sex Pistols oli tulossa Suomeen. Sen ajan kukkahattutädit yhdessä kommunistinuorten kanssa estivät yhtyeen tulon, koska se kuulema oli natsimielinen, käytti svastikaa ym. Näiltä "hyvää tarkoittavilta" tahoilta jäi tajuamatta että kysymyksessä oli provokaatio jonka tarkoitus oli pikemminkin shokeerata, ei houkutella nuoria totalitarismiin vaan juuri päinvastaiseen. Olemaan yksilöitä. Olemaan rohkeita.

Ruotsalaisille irvisteltiin joskus että he yrittävät olla jonkinlainen Maailman Omatunto.  Suomen maine tiukkapipoisten valtakuntana ei ainakaan vahvistu jos Milanin tulo estetään.

Joskus kun kävin espanjankielen kurssia, tanskalainen "oppilas" vitsaili että Ruotsi on ihan hyvä maa, siellä on vain liian monia ruotsalaisia.
Suomeen monet eivät halua ihmisiä muualta. Olisikohan syytä?
Ehkä se tiukka ja puristava villapipo olisi hyvä ottaa välillä  pois päästä?  Jos sinne pipon alle mahtuisi enemmän ajatuksia, jotakin ihan uutta?  Ja olisiko joskus hyvä olla jonkin asian  puolesta, eikä aina vastaan?