lauantai 1. joulukuuta 2018

Taivaan raapijoita ja muita Ameriikan ihmeitä





Minulla kesti vuosia, ennenkuin "hyväksyin" ns. e-kirjan.
Monen muun tavoin ajattelin, että  vain paperille painettu kirja oli se oikea. Kirjaa voi haistella, sivuja käännellä.
Lopulta ostin Kobe-lukijan, jolla pystyy lukemaan useampia eri formaatteja. (Toki kirjaa voi lukea mm. tabletilla tai läppärilläkin.)
 Tähän mennessä olen lukenut 79 e-kirjaa, mihin olen käyttänyt melkein 700 tuntia.

Kun toisen silmäni kaihi leikattiin, jälkihoito-ohjeessa sanottiin, että tv:tä voi katsella, tietokonetta käyttää ja lukea kohtuudella. 
En kyllä tiedä, mikä on kohtuullista, mutta joka tapauksessa tämä, ja yhä useampien ihmisten esimerkki (mm. oma vaimo) houkutteli kokeilemaan myös  ns. audio- eli kuunneltavaa kirjaa.
Olin  kyllä kuunnellut parikin kirjaa cd-levyltä, jotka eräs FB-ystäväni minulle joskus aiemmin  ystävällisesti, pyytämättäni lähetti (kiitos uudelleen sinulle, S.R., jos luet tätä).

Audiokirjan lukemiseen tarvitaa ns. app,
eli ohjelma, joka on ilmainen.  Sen voi ladata puhelimeen, jos haluaa käyttää puhelinta kuuntelemiseen. Kuulokkeet ovat tarpeen.
Sitten tilaamaan itse "kirjaa".
Audiokirjan ostaminen käy yhtä vaivattomasti kuin e-kirjankin. Minä ostan kirjani Elisa Kirjasta. 

Tilasin pari "tarjouskirjaa".
Yksi niistä oli Antti Tuurin Taivaanraapijat.

Taivaanraapija on rakentajien käyttämä nimi, joka nykysuomella on yhtä kuin pilvenpiirtäjä. Kymmenien, jopa satojen metrien korkeudessa, ilman turvavarusteita kapeilla metallipalkeilla keikkuvat suomalaiset, jotka "ovat valmiita mihin työhön tahansa, josta maksetaan hyvin" ja "intiaanit, jotka eivät pelkää kuolemaa". 

Suomalaisilla on oma kielensä. Haalilla eli salilla (hall) käydään tanssimassa, rakennuksella on kraana eli nosturi (crane), metallipalkkejä yhdistäviä  niittejä kuumennetaan ja heitetään, ja kiinniottaja on kätseri (catcher).

Vuosi on 1907, ja  Kauhavalta kotoisin oleva Jussi Ketola on muuttanut kymmenien tuhansien suomalaisten tavoin New Yorkkiin, Ameriikkaan taaloja vuolemaan. Hän päätyy pilvenpiirtäjälle monen suomalaisen ja parin "intiaanin" seuraan.  Hän on mieluummin sata-parisataa metriä maan yläpuolella, kuin Hudson-joen alla maata kaivamassa.

Ketola on jäyhä pohjalainen, joka tuntuu kuitenkin kovasti viehättävän naisia.  "Poikatalon" eli työmiehille huoneita vuokraavan asuntolan leskirouva houkuttelee miestä talonmieheksi ja vihjaa, että muutakin tehtävää löytyisi. Ketola ei ole kiinnostunut, semminkin kun suomalaiset työkaverit kertovat, että rouvalla on näitä potentiaalisia sulhasmiehiä jo riittänyt aiemmin, ja lisäksi nainen on vanha, "ainakin nelikymppinen".

Myöhemmin löytyy Jussille nuorempikin seuralainen, mutta asiat eivät mene ihan suunnitellulla tavalla, kun naisen entinen poikaystävä väittää olevansa yhä kihloissa tytön kanssa. Ketola saa myös kokea, ettei tuon ajan Amerikassa ollut sijaa armeliaisuudelle, vain vahvat menestyvät.

Mielenkiintoisen osan kirjasta muodostaa Matti Kurikan osuus romaanissa. Kurikka oli yrittänyt eräänlaisen ihanteellisen kommuunin perustamista ensin Australiassa ja sittemmin Yhdysvalloissa, mutta kumpikin epäonnistui.

Viipurin Sanomien entinen päätoimittaja, myöhemmin Suomessa Työmies-lehden päätoimittaja, samanaikaisesti sosialisti, teosofi ja itsenäisyysmies  (hän suunnittelee mm. rahan keräämistä punakaartille Suomeen) Kurikka   ei juurikaan saa Ketolaa innostumaan luennoidessaan New Yorkissa. Ketola kyllä liittyy niin Raittiusseuraan kuin Kurikan "looshiin" nimeltä Antero Vipunen,  hän on jo kotona Suomessa nähnyt isällään mm.  Blavatskyn kirjoja.



Taivaanraapijat on viides, itsenäinen osa Tuurin kehutussa Äitini suku -sarjassa, jossa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten tarinoita.  Olen aiemmin kuunnellut romaanin Kylmien kyytimies, missä samainen Ketola on hevosineen  osallisena (pakotettuna) kansalaissodassa, kuolleiden kuskaajana.

 

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Vapauden kaihi soi!



Elämä on täynnä paradokseja.

Minulle tehtiin kaihileikkaus, että näkökyky paranisi.
Seurauksena oli, että ostin pari äänikirjaa e-kirjan sijaan, kun ohjeissa sanottiin, että lukemista, tv:n katselua ja lukemista voi harrastaa "kohtuudella".
Minä kun en ole kirjojen kohtuukuluttaja vaan suurkuluttaja, ostin äänikirjoja.

Kaihileikkaukseen valmistumisesta näyttää Suomessa olevan hieman eri ohjeet kuin Espanjassa. Suomalaiset sairaalat sanovat, että leikkauspäivänä saa syödä ja juoda normaalisti. Minulle kerrottiin, että en saa syödä ja juoda kahdeksan tuntia ennen operaatiota.

Leikkauksen jälkihoidostakin ohjeet poikkeavat eri sairaaloilla.  Painavien esineiden nosto, voimakas liikunta ja kumartuminen alaspäin sekä luonnollisesti leikatun silmän hierominen on kielletty. Saunoa ei saa, ja veden pääsy silmään pitää estää. Nukkua pitää selällään tai toisella kyljellä (kuin leikattu silmä), yöllä pidän muovista maskia.
Toipuminen kestää kolme viikkoa. 

Jokin sairaala Suomessa antaa ajaa autolla heti leikkauksen jälkeen, jos toisessa silmässä näkökyky on hyvä. 
Minun saamissani ohjeissa autolla ajo kiellettiin. Saunomisen sallii yksi sairaala viikon, toinen kahden viikon kuluttua. Espanjalainen sairaa ei luonnollisesti puhu saunomisesta erikseen.

Yksi sairaala neuvoi ostaamaan silmätipat etukäteen, toisessa neuvottiin käyttämään kahta eri tippaa. Jotkin sairaalat antavat tipat mukaan, näin tapahtui myös minulle. Joku sairaala neuvoo käyttämään tipat loppuun, minulle kerrottiin, että pitää hankkia uusia tippoja tarvittaessa, jos ne loppuvat ennen kolmea viikkoa. 

Internet on paikka, josta löytyy tietoa joka lähtöön. Kuten ajatella saattaa, erilaista informaatiota riittää.
Jokaisen kannattaa varmasti noudattaa niitä ohjeita, mitä leikkauksen suorittanut sairaala antaa.  

https://youtu.be/7zISaRmIQSg

lauantai 24. marraskuuta 2018

Chipsikaljavegaani?

Vaimoni on vegaani. 
Koska hän on perheen kokki (ja minä taas tiskari yhdessä tiskikoneen kanssa), syön vegaaniruokaa usean kerran viikossa.
Yhden kuukauden ajan söin pelkkää vegaaniruokaa, eikä se ollut millään muotoa vastenmielistä.

Olen kuitenkin pikemminkin puolikasvissyöjä.  En syö mitään maitopohjaista (maito, jogurtti, juusto etc.) mutta tykkään kananmunista, kalasta, siipikarjasta ja ajoittain retkahdan syömään lihapiirakkaa tai saksalaista bockwurstia. 




Netistä löytyi ryhmä Vapaamieliset Vegaanit.
"Ryhmä on tarkoitettu vegaanista ruokavaliota ja elämäntapaa suosiville ja/tai eläinoikeuksista kiinnostuneille ihmisille jotka eivät edellytä ehdotonta veganismia eivätkä kannata muiden tuomitsemista."

Liityin ryhmään.
En halua olla minkäänlaisen ajatussuunnan esitaistelija, ehdoton mielipiteissäni. 

Aika näyttää. 
En ymmärrä ihmisiä, joitten mielestä kasvissyönti tai veganismi on  uskonnolliseen lahkolaisuuteen verrattava kultti.
Toisaalta, pelkään, että joittenkin vegaanien äärimmäinen asennoituminen voi aiheuttaa vastareaktion.
Suomalainen kun ei ole koskaan halunnut tulla pakotetuksi johonkin, mitä ei itse halua. 

Vanha totuus on, että ns. käännynnäiset ovat niitä pahimpia.
Juoppo tai huumeidenkäyttäjä, joka pääsee irti riippuvuudestaan, halua pelastaa koko maailman. Jeesuksen löytänyt entinen ateisti haluaa saarnata pelastusta kaikille ympärillään.

En halua syödä kinkkua, pekonia, ja tiedän, että minun pitäisi saman logiikan mukaan lopettaa siipikarjan (kananpoika, kalkkuna) syönti.  Mikään pakko ei ole myöskään ostaa uusia nahkakenkiä tai -asusteita.  Jo omistamani nahkapusakat ja -kengät aion pitää. 

Ei minusta ehdotonta vegaania tule. Eikä edes ehdotonta kasvissyöjää
.
Yhtä vähän kuin minusta tuli kunnon kommunisti, kunnon sosialisti. Kunnon demari? No, ehkä, kun puolueen oman ilmoituksen mukaan puolueessa ovat seinät lavealla ja katto korkealla. 

Mutta politiikallahan on nykymuodossaan aika vähän tekemistä ruuan ja ruuan tuottamisen kanssa. Ehkä vihreitä lukuunottamatta.

Jospa meidän kaikkien pitäisi ottaa asiat (myös Suomessa!) "espanjalaisella asenteella", eli rennosti.  

P.s. Chipsit on kyllä huono juttu. Mutta kyllä jokaisen pitäisi antaa itselleen anteeksi "pienet synnit" - ja ehkä vähän isommatkin?


  

 

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Luen, siis olen.

”Cogito, ergo sum” (latinaa: ”ajattelen, siis olen [olemassa]”) on René Descartesin filosofinen lausuma, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi.


Kun olin pieni poika, äitini vei minua hammaslääkärille pari-kolme kertaa.
Parasta siinä oli se, että lääkärikäynnin jälkeen poikkesimme kauppalan ainoaan kirjakauppaan, mistä sain valita itselleni kirjan.
 Usein se oli yksi Tammen kultaisista kirjoista.

Tammen Kultaiset Kirjat 
oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin, ehdoton suosikkini oli Kippi-Kalle (jota ei pidä sekoittaa Kippari Kalleen). 
Näitä äitini luki minulle jo ennenkuin opin itse lukemaan.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan tikkukirjaimilla jo ennen kouluikää
(menin kouluun kuusivuotiaana).

Ensimmäisen kirjastokorttini hankin luultavasti toisella tai kolmanella luokalla. Kirjasto oli kauppalan kirjaston sivukirjasto, ja se oli samassa rakennuksessa, kuin pieni koulu, jota kävin, auki kahtena iltana viikossa.
Siitä asti lukeminen ja kirjat on ollut yksi intohimoistani. 

Tunnen joitakin ihmisiä, jotka eivät lue ns. fiktiota. Tiedän, että on ihmisiä (kuten esim. pienyrittäjät) jotka sanovat, ettei heillä ole siihen aikaa.
Joku taas katselee mieluummin elokuvia tai tv-sarjoja. 

Jokainen valitsee asiat, joista pitää.

Minulle kirjat, elokuvat, jotkin tv-sarjat ja musiikki ovat kaikki tärkeitä. En muista kuitenkaan nähneeni yhtäkään elokuvaa, joka olisi ollut parempi, kuin kirja, johon se perustuu.  

Ajattelen, siis olen.  

Luen, siis olen olemassa. 
Niin kauan, kuin aivoni toimivat. 

 Lukeminen kannattaa aina! vakuutti aikoinaan suomalaisen kulttuurin monitoimimies Jörn Donnerkin.






lauantai 17. marraskuuta 2018

Kuplavolkkarista sähköautoon ja muihin innovaatioihin.



Joskus kauan sitten (60-luvulla luultavasti)  oli televisiossa mainos, jossa poika katseli tiellä lähestyviä autoja: Volkkari, Volkkari, Volkkari, ÄITI!  Äidin auto oli - tottakai - myös "kupla".

Toisen Maailmansodan jälkeen Suomessa oli paljon rajoituksia tuonnissa. Yksi alue oli autot.   Tuontiautot tulivat  Neuvostoliitosta ja Itä-Euroopan maista: Moskvitsh,  Pobeda, Skoda.  IFA ja EMW (itäisessa Saksassa eli DDR:ssä valmistettu BMW). 

Vuoden 1954 lopussa Suomen yleisimmät henkilöautomerkit olivat Ford (11 633 kpl), Chevrolet (5 146 kpl), Volkswagen (3 946 kpl), Škoda (3 513 kpl) ja IFA (2 882 kpl). 

Tuonti vapautui vasta vuonna 1962, mutta valuutan poisviennin rajoittamiseksi säädettiin väliaikainen  autovero. Joka yhä edelleen on voimassa.

Kuusikymmentäluvulla brittiautojen suosiota kasvatti ralliteillä menestyvä Morris Mini. 

Samalla vuosikymmenellä Suomeen tulivat japanilaisautot, jotka saivat melkoisen markkinaosuuden edullisen hinnoittelun ja (tuohon aikaan) runsaan varustelun ansiosta.  Kesti vuosia, ennekuin jotkut hyväksyivät "riisipussit" autoiksi.
Neuvostoliitossa alettiin valmistaa Fiat 124 -malliin perustuvaa Ladaa, josta tuli lähinnä halvan hintansa vuoksi yksi Suomen eniten myydyistä autoista 1970-luvulla.  Traktoria mukavuudeltaan muistuttava kulkuneuvo oli monille maalaisisännille selkeä vaihtoehto joskus vaikeakulkuisille hiekkateille. Joillekin toki myös ideologinen valinta...

Seitsemänkymmentäluvulta lähtien auto on ollut Suomessa lähes jokaisen sitä haluavan hankittavissa, vielä 50- ja 60-luvuilla se oli lähinnä varakkaiden kulkupeli. Tuolloin joukkoliikenne eli lähinnä bussiliikenne toimi vielä tehokkaasti niin paikkakuntien sisällä kuin niiden välilläkin.

Auto on useimmille tänä päivänä "vain" kulkuväline.  Joidenkin autolehtien enemmän tai vähemmän kieli poskessa tekemien huomioiden perusteella on kuitenkin ilmeistä, että joillekin se on jotakin enemmän. 

Ranskalaisen auton omistajaa on pidetty snobina tai hienostelijana, Volvo taas  (osittain syystäkin) on turvallinen mutta hieman tylsä perheauto. Bemarikuljettajan ja kondomin yhtäläisyyksiä vertaava vitsi taas kertoo ehkä (muiden) asenteista ("Mitä yhteistä on kondomilla ja Bemarilla?") 

Japanilaisen auton omistaja on väritön tavis.  Maasturilla ajava taas on röyhkeä tyyppi.  

Korealainen auto on "halpis", italialainen (urheiluautoja ja muutamaa muuta kallista merkkiä lukuunottamatta) on yleensä FIAT, joka on pröystäilemätön ajoneuvo eli vain kulkuneuvo.

Auton värilläkin on merkitystä. Harmaa tai vihreä on huomaamaton, punainen taas sopii urheilulliseen menoon, ja iso limusiini pitää luonnollisesti olla musta. 

Kaikesta teknisestä kehityksestä huolimatta (tietotekniikan ja muun elektroniikan lisääntyminen) autotekniikka  on viime vuosiin asti säilynyt hyvin pitkälle samanlaisena. Ilmaston muutos on saanut ihmiset ja viranomaiset (ja sitä kautta autonvalmistajat)  kiinnostumaan erilaisista vaihtoehdoista perinteisen polttomoottorin korvaamisesta luontoa vähemmän kuormittavilla ratkaisuilla.

Ongelmia silti riittää.   Kaupunkien ruuhkat ja pysäköintivaikeudet. 

Espanjalaisille auto on lähinnä kulkuväline. Yksityisautoilu on lisääntynyt vuosi vuodelta. Samoin liikenneruuhkat.  Siksi skootteri on etenkin nuorille parempi vaihtoehto.

En ole koskaan ollut mikään "petrol head". Eli auto ja ajaminen ovat olleet minulle vain ajoittain (kuten aikoinaan lomamatkoilla) huvia, ja minusta oli aikoinaan Suomessa  hauskaa pestä ja puunata sitä omaa peltilehmää viikonloppuisin omakotitalon pihamaalla. (Nythän se taitaa olla kiellettyä useimmissa maissa?) 

Itse asiassa uskoin kauan, etten ikinä hankkisi autoa. Naimisiin menon jälkeen ja lasten tultua auto tuntui jokseenkin välttämättömältä, varsinkin kun tyttärilläni oli varhaisesta teini-iästä lähtien paljon harrastuksia.  

Espanjassa (ainakin Andalusiassa) joukkoliikenne on hyvin järjestettyä ja edullista.
Olimme jossakin vaiheessa ilman omaa autoa, ja varsinkin kauppareissut olivat hankalia, vaikka monet liikkeet toimittavatkin tavarat kotiin, joissakin tapauksissa ilmaiseksi, mikäli loppusumma on tarpeeksi suuri.

Tänä päivänä annan vaimon olla kuski, mikäli hän vain joutaa.















maanantai 12. marraskuuta 2018

Pinkki, punainen vai punavihreä?





Olen joskus aiemminkin (ehkä usein?) todennut, että ns. sosiaalisen

 median (some)  nimi pitäisi ehkä sittenkin olla epäsosiaalinen media (epsome).

Monien (ei toki kaikkien) keskustelijoiden motiivina (tai ainakin käytäntönä) kun tuntuu olevan kaikin tavoin osoittaa omaa paremmuuttaan, parempaa kielellistä lahjakkuuttaan tai parempaa
tietämystään kustakin keskusteltavasta asiasta.

Jätetään pois selkeät trollit ja tahallisen virheellisen tiedon (epätiedon)  levittäjät.

Jäljelle jäävät ne "ihan tolkun ihmiset".

Yksi ilta, kun suosikkijoukkueeni FC Barcelona  pelasi Champion´s League  -otteluaan, joukkue oli pukeutunu kokopinkkiin peliasuun.
Erehdyin sanomaan, että "toivottavasti väri ei kuvaa joukkueen asennoitumista peliin. "

Lähes samaan hengenvetoon totesin (valitettavasti!), että kokemukseni mukaan erityisesti naiset pitävät pinkistä ja punaisesta väristä vaatteissaan. 

Seuraus oli jokseenkin  raju.

Yksi "ystävistäni" näki tässä koko naisurheilun halveksimista.  Tarkoitukseni oli kuitenkin sanoa, että pinkki on vaimea väri. Ei voittajan väri, kuten esim. punainen.

Toinen totesi minun olevan "mies edelliseltä vuosituhannelta", nykyisin kun niin miehet kuin naisetkin saavaat (!) pukeutua ja käyttäytyä kuten haluavat. 

Jotkut myös huomauttivat, että profiikuvassani minulla itselläni on punainen paita.  Totta.

En missään vaiheessa ole sanonut, että mielestäni naisten tai miesten pitäisi pukeutua tietyllä tavalla.
Empiirinen (hieno sana, eikö vain?) kokemukseni vain on, että melkoisen monet naiset pukeutuvat pinkkiin tai punaiseen, kun haluavat "näyttää hyvältä".   Jotkut taas tykkäävät mustasta.

End of.

Muuten, uskoisin, että sen enempää FB- kuin IRL-ystävissäni ei ole yhtään 2000-luvulla syntynyttä.  Taidamme kaikki olla viime vuosisadan jengiä?

lauantai 20. lokakuuta 2018

Kotimaani ompi Suomi - tai ainakin se toinen





Kun olin lapsi, suomalaisuudesta  ja isänmaasta puhuttaessa piti aina muistaa, että meillä suomalaisilla on hyvät ja luottamukselliset suhteet naapurimaahamme Neuvostoliittoon.
Sehän oli sementoitu YYA- eli ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksella. YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948.

Vuosien kuluessa presidentti Urho Kekkosesta tuli näiden suhteiden symboli.   Näin erityisesti 60- ja 70-luvuilla.

Viisikymmentäluvun kouluissa isänmaallisuudesta puhuttiin kyllä vielä vapaammin: meidän 3-4 -luokkien nuori sijaisopettaja opetti meille Gaudeamus igitur -laulun latinaksi, laulatti myös Ateenalaisten laulua ("Kaunis on kuolla kun urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin") Laulettiin myös : "
Meidän on uudesta luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa.

Vuosina 1960–1979 muuttoja Ruotsiin tehtiin 322 000.

70-luvulla poliittinen ilmasto oli muuttunut.  Monet älymystöstä ja taiteilijoista näkivät Neuvostoliiton ihanneyhteiskuntana.  

Isänmaallisuus oli miltei kirosana, tärkeämpää oli puhua työväenluokan yhtenäisyydestä, solidaarisuudesta kapitalismia vastaan.   

80- ja 90-luvulla puhuttiin vain rahasta. "Rahalla ei ole isänmaata".

Noista vuosista on kulunut paljon aikaa. Miten ovat asenteet muuttuneet? 

Ketkä 2000-luvulla puhuvat isänmaallisuudesta?  

Minulle on vuosia ollut parikin siniristilippua, jotka olen ostanut laittaakseni puseron tai takin hihaan. En ole kuitenkaan (ainakaan vielä) sitä tehnyt. Miksi?

Koska isänmaallisuuden (tai, jos halutaan "patriotismin") ovat omineet tatuoidut, nahkapäiset pilottipuserohörhöt, joiden harrastuksena on antaa turpiin erivärisille tai vika kieltä puhuville ihmisille. Tai paremman puutteessa vihervassareille ja homoille.

En enää asu Suomessa, mutta sen tulevaisuus, politiikka ja jokapäiväinen elämä kiinnostaa yhä. Internet antaa siihen mahdollisuuden.  

En häpeä suomalaisuuttani. Kun katselen suomalaista urheilua, nautin menestyksestä, suren tappioita.  Suomalainen kulttuuri on jotakin, mistä voi olla ylpeä. 

Ehkä jonakin päivänä laitan siniristilipun hihaani.  Ja kannan sitä ylpeänä.  Ilman, että ajattelen olevani yhtään parempi kuin kuka tahansa muu.
  m




Bates Motel