Onko niin, että me (ihmiset) haluamme kaikkein mieluimmin puhua Omasta Itsestä? Toki, jokainen meistä luultavasti tuntee jonkun, jonka tavatessaan ajattelee: Voi ei, ei oo totta, nyt se alkaa puhua itsestään ja kaikesta mitä on tehnyt, höystettynä sillä mitä mies/vaimo/lapset/serkut/kumminkaimat ovat tehneet/sanoneet tms. sitten viime näkemän.
Mutta nämä ihmiset sikseen. Onko niin, että me KAIKKI haluamme puhua enimmäkseen tai pelkästään omista asioistamme?
Kun joskus aloittelin blogiani, mietin usein, osaanko/voinko sanoa jotakin, mikä kiinnostaisi muitakin kuin sukulaisia ja lähimpiä tuttuja. Niinpä laitoin linkin suomalaiselle sivustolle Espanjassa.
Vastaanotto ei juurikaan rohkaissut. Jotkut sanoivat, että blogin kirjoittajat ylisummaan ovat ihmisiä, jotka haluavat huomiota. Joilla ei ole lahjoja, eikä tarpeeksi itsekritiikkiä jotta tajuaisivat olla tekemättä itsestään naurettavia. Eipä ollut kovinkaan rohkaisevaa, vaikka toki toisenlaisiakin kommentteja löytyi.
Mitä siiten on blogi? Paikka missä kirjoittaja kertoo omia mielipiteitään, omia tuntemuksiaan. Jos hän kirjoittaa jonkun toisen kannalta, sitä kutsutaan fiktioksi. Näin tekevät kirjailijat, novellistit.
Joskus, kun olin nuori, olisin halunnut tehdä monia asioita jotka ovat kuitenkin jääneet tekemättä. Kirjoittaa kirjan, soittaa rock- tai jazzbandissa. Tulla toimittajaksi, ehkä rock- tai musiikkilehteen.
Muusikkoa minusta ei tullut, luultavasi ainakin osaksi siksi, että en tuntenut ketään joka olisi halunnut muodostaa bändin. Bassoa soittelin, mutta myin sen pois. Tuskin minusta mitään Jack Brucea tai Jaco Pastoriousta olisi tullut
Harjoittelu ei innostanut.
. Ei myöskään rock-kriitikkoa.Varmaan olisin voinut ainakin yritttää? Netissä kirjoitin muutamia arvosteluja albumeista jotka koin tärkeiksi. Sivusto luultavasti teki rahaa, minä en.
Joskus kymppivuotiaana halusin myös tehdä sarjiksia. Mutta: kauheesti työtä, enkä ollut edes varma oliko minulla ideoita tarpeeksi. Ylipäänsä: kuvataide ei tainnut olla mua varten?
Jossakin vaiheessa haaveilin kirjailijan urastakin. Mutta kun ikää on parikymmentä vuotta, elämää ja kokemuksia ei ole kirjan aineistoksi. Elllei nyt sitten ole tunnettu jalkapalloilija tai muu julkkis. Kuka toisaalta lukee parikymppisen jalkapalloilijan tai formula 1- kuljettajan muistelmia? Varsinkin, kun ne on kirjoittanut ns. haamukirjoittaja. No, jotkut, ilmeisesti, tuskin niitä muuten julkaistaisiin.
Kun luin todellisten mestarien teoksia, tuli rimakauhu. Eipä minusta olisi ollut nobelistiksi. Tai edes menestyneeksi suomalaiseksi kirjailijaksi.
Kun menin avioon, lapsia tuli, turhat (?) haaveet jäivät. Elämä itse riiitti, aikaa ja energiaa ei ollut muuhun. Oma elämä oli se romaani, täynnä odottamattomia käänteitä, mutta myös arkea, pettymyksiä ja iloa.
Miksikähän sitten on niin kovin vaikeaa myöntää että on vain se TAVIS? Ilman mitään suurta lahjaa, mitä jollakin tai joillakin ei olisi, ja paljonkin enemmän? Vai, olisiko niin, että meillä taviksillakin voisi olla jotakin, joitakin ajatuksia, ideoita, mitkä eivät vain pääse näkyviin, koska jotkut muut osaavat "myydä" itsensä, olematta yhtään parempia? Ja se "tavallinen" elämä, voihan sekin olla täynnä elämyksiä, kokemuksia, haaveita jotka joko toteutuvat tai jäävät toteutumatta.
En kirjoita blogiani osoittaakseni mitään. Kenellekäänn. Edes itselleni. Kirjoitan, koska toivon että se mitä sanon, herättäisi mielipiteitä. Joko puolesta tai vastaan. Eräänlaista ääneen ajattelua. Hieman harkitumpaa kuin se "läppä" mitä tulee heitetyksi esim. Facebookissa.
"Jokainen ihminen on laulun arvoinen" väitti joskus laulaja Veikko Lavi. Tiedä hänestä. Tuskin minunkaan elämästä laulun aiheeksi on. "Jokainen elämä on tärkeä". Siihen kyllä uskon.
Se nyt vaan on niin, että olen tavis. Ei se ole hassumpaa. Ehkä on niin että me olemme se "maan suola"?
Mutta. Uskon kuitenkin että me tavikset, lopulta, ollaan ne ihmiset, jotka tuntee vahvimmin, elää todellista elämää. Me, todella, ollaan se Elämän suola.
Niin hyvin sanottu ja ajateltu!!! Paljolti samoja juttuja tuumaan ja pohdin...
VastaaPoista