Istun autossa matkalla Tampereen Pirkkalan lentoasemalta Mänttään. Kaksi minua vanhempaa siskoa on tullut vastaan. Mäntän kaupunkia ei tosin enää ole: jossakin vaiheessa kuntaliitoksen myötä on syntynyt nimihirviö Mänttä-Vilppula. Mielessä käy kuinka joskus vuosia ja jopa vuosikymmeniä sitten naapurikunta Vilppula ei millään halunnut suostua kuntaliitoksiin, kun taas toinen naapuri, Kuorevesi olisi ollut halukkaampi. Kuorevesi kuitenkin suostui myöhemmin toisen kunnan kosintaan, ja on nykyisin osa Jämsää.
Vaan ei kai nimi kaupunkia pahenna kun ei se (ainakaan sanonnan mukaan) pahenna miestäkään. Tai naista.
Tuntuu miltei oudolta puhua suomea; "livenä"· kun Espanjassa kieltä käytän erittäin harvoin (facebookissa ym.kyllä useammin). Siksi taidan pulputtaa liikaakin automatkan aikana.
Majoitun "ison" siskon luokse, muutama kilometri keskustasta, Tammikankaalle, paikkaan joka syntyi ns.asevelikylänä sotien jälkeen. Nyt alueella asuu toisen tai kolmannen polven mänttäläisiä tai muualta tulleita. Rauhallinen alue, järvi "rannassa". Ihanteellinen lapsiperheelle tai eläkeläiselle.
Peti on petattu. Kaikki on valmista. Asetun taloksi. Täysi ylläpito. On fiilis kuin piispalla pappilassa!
Siskon mies kuoli muutama vuosi sitten. "Meni hyvä mies!" sanoi isoveli. Niin teki. Kaipaan miestä.
Seuraavan kahden viikon aikana tapaan monia tuttuja ja sukulaisia. Pikkusisko miehineen, tytärkin sattuu olemaan käymässä. Monet kasvot ovat tuttuja. Nimi ei vain usein tahdo tulla mieleen. Ja, kummasti ovat kaikki vanhentuneet! Kuinka kummassa! Minäkin?!
Entinen hölkkä- ja punttisalikaveri tulee varta vasten käymään torilla kuin soitan siskon kännykällä (oma ei toimi Suomessa, onneksi numero löytyy.) Koulua käytiin yhdessä, Rolling Stonesia kuunneltiin, sitten molempien elämä muuttui; naimisiin, lapsia. Ne tavalliset jutut. Mies ei ole enää työelämässä, vaikka on terve. Soittelee huuliharppua duona toisen pelimannin kanssa, ikivihreitä, ja kansanmusiikkia omassa yhtyeessä. Käy lenkillä, pyöräilee, käy salilla, edelleen. Monet muut ikätoverit ovat varhais- tai työkyvyttömyyseläkkeellä.
Entäpä vanha kotikaupunki? Muuttunut, todella. Sokkari on kokonaan uudessa paikassa. Tokmanni, varsinainen hehtaarihalli, on linja-autoaseman vieressä, mikä taas on siirtynyt jonkin verran ja siis kokonaan uusi myös.
Kiinalainen ravintola on keskellä kylää, ja käymme siellä puffetitssa eli seisovassa pöydässä. Hinta on yllätys, ja - todellakin - positiivinen! Ihan kohtuullisella hinnalla saa syödä vatsan täyteen. Ja ruoka on hyvää.
Myllyrannassa on myös lounasravintola, ja yhtenä päivänä tapaan siellä entisiä työtovereita. Naiset näyttävät säilyneen miehiä paremmin - vuodet voivat myös olla lempeitä. Häpeän tunnustaa, mutta kaupungin ylpeyteen ,Kuvataideviikkoihin en tutustu. Kirjastossa, entisessä työpaikassa toki käyn, parikin kertaa. Siellä on enää yksi "vanha" työtoveri työssä. Paikka on sama,ulkoseinät miltei ennallaan, sisällä on moderni, ajanmukainen monitoimikeskus. Muutostyöt valmistuivat muutama vuosi muuttoni jälkeen, mutta olen vieraillut siellä kyllä aikaisemminkin, viime suomenvierailulla myös.
Yhtenä päivänä pyöräilen (ensi kerran yli kymmeneen vuoteen!), vastaan tulee polkupyörällä kaksi tummaihoista naista huiveineen, luultavasti somaleita.
Grillaaminen, sauna, olut. Nehän suomalaiseen kesään kuuluvat. Ja saunasta nautinkin useampaan otteeseen. Velipojan kanssa saunotaan, maistellaan mahdottoman kallista mutta laadukasta suomalaisolutta ja puhutaan musiikista, muistellaan tietysti vanhoja rockfestareita, vanhoja kavereita.
Nuorin veli tulee kaupunkiin viikonlopuksi, ja uljas veljesryhmä syöksyy pohjoishämäläisen mertopolin yöelämään lauantaina, kun yökerhon lauteille nousee paikallinen, mutta myös valtakunnallista suosiota nauttiva bändi RoXanna. Soitto menee komeasti, jykevämmin kuin levyllä.
Seuraavana päivänä tapaan jälleen yhden lapsuuden- ja nuoruuden kaverin, jota en ole nähnyt ehkä pariin vuosikymmeneen. Kumma kyllä, hän näyttää melkein samalta, pieniä vuosirenkaita vatsan ympärillä lukuunottamatta. Puhumme musiikista (mistä muusta?) ja saan muutaman CD:n ilmaiseksi ("Tiedän että olet köyhä", hän sanoo...(?.) Mies kiertää Tampereen musiikkia myyvät supermarketit ja muut viikoittain metsästäen tarjous- ja poisto-CD:itä, enimmäkseen uudelleenjulkaisuja.
Seuraavalla viikolla "muutto" Tampereelle. Omat tyttäret ovat asettuneet kaupunkiin opiskelujensa jälkeen.
Jossakin vaiheessa teinitytöistä on kasvanut täysiä naisia, joilla on oma elämä...
Laukontorilla koetaan karvas pettymys: Risteilyt Viikinsaareen ovat kesältä ohi, ja Tapolan mustamakkarakioski on kiinni. (No, mustaamakkaraa söin jo aiemmin Mäntässä.) Syömme myöhemmin illalla ranskalaisravintolassa.
Tampereen katukuva on muuttunut: kaikenvärisiä ihmisiä tulee vastaan. Koskikeskuksen nurkalla kaksi nuorta, kiinalaisen näköistä naista menee ohi, toinen työntäen lastenvaunua; aksentti on niin tamperelainen, niin tamperelainen.
Nuoremman tyttären ja aviomiehen yhteinen koti on moderni: mustaa ja valkoista, metallia. Käyn saunassa, tottakai. Nukun vierashuoneessa. Kaikki on uutta ja siistiä. Kaksi kissaa pyörii ympärillä.
Vanhempi tytär kutsuu tietysti myös kotiinsa. Katselemme kuvia mm. matkoilta ympäri Eurooppaa ja New Yorkiin. Myöhemmin menen hänen kanssaan urkukonserttiin Tampereen tuomiokirkkoon. Nautin musiikista, Bachia, tietenkin, mutta myös suomalaista. En koe uskonnollista elämystä, nautin silti musiikista. Se on todellista, aitoa. Sitten syömään, nyt tex-mex -ravintolaan nuoremman tyttären ja hänen miehensä kanssa.
Olen toivonut näkeväni myös facebook-ystäviä.Monien yhteensattumien vuoksi olen tavannut ainostaan muutaman. Hekin ovat itseasiassa "oikeita" kavereita tai puolituttuja jotka ovat löytyneet netin kautta. Joku on yleisurheilusta tuttu, silloin teini-ikäinen, nyt aikamies.
Kaksi viikkoa alkaa olla täynnä.
Mitä olen kokenut, miltä Suomi näyttää, ihmisestä joka on jo tavallaan ulkopuolinen? Kuinka paljon se on muuttunut? Kaksi viikkoa on varmasti liian lyhyt analyysiin;
varmasti paljon muutosta on tapahtunut. Suurin osa ihmisistä tuntuu ottavan muutoksen luonnollisena, pieni (toivon ainakin) ryhmä pelkää (tai teeskentelee pelkäävänsä) muutosta. Mikään ei ole yhtä pysyvää kuin muutos.
Ei Suomi ole mahdottomasti muuttunut. Ainakaan kaikki. Vakuutun siitä, kun tytär ennen työhönmenoaan heittää minut lentoasemalle. Ensimmäinen lento lähteen puolen päivän aikaan, eivätkä ovet ole vielä auki. Odotan siis oven avausta. Kun nainen lopulta tulee avaamaan, toivotan hyvää huomenta. Nainen ei edes katso, ei vastaa. Lentoselvitystä odottaessa ainoat ihmiset jotka puhuvat ovat pieni joukko espanjalaisia. No, tyttö joka on lähtöselvityksessä on ystävällinen.
"Suomalainen puhuu vain kun on asiaa", sanotaan. Niin kait. Eli ei kovin usein?
Koneessa istun suomalaisen nuoren parin (ehkä 18-vuotiaita) viereen, joka keskittyy juomaan ripeään tahtiin sika-kalliita juomia. He eivät humallu vahvasti, mutta ihmettelen miksi kannattaa ottaa halpa lento ja käyttää rahaa alkoholiin, kun on matkalla halpojen juomien maahan, ja lento lähtee puolilta päivin.
Olen matkalla maahan, joka on nykyinen kotimaani. Siltä tuntuu.
Parasta Suomessa? "Lapset" ja sukulaiset.. Tietenkin. Heitä kaipaan. Ruisleipää, saunaa? Hm. Tuskin. Molemmat löytyvät täältäkin. Jopa rasvaiset lihapiirakat, varmasti epäterveelliset. Ja karjalanpiirakat.
Valkeat yöt, juhannus, "perkeleet kun puissa soi". Niitä ei Espanjassa ole, vaikka San Juan on juhla täälläkin.
Vuoden päästä uudelleen? Toivottavasti. Inshallah, eli jos luoja suo...
¡ Hasta la vista !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti