Talo Elben rannalla

Asun Aurinkorannikolla (Costa del Sol), jossa asuu kymmeniä tuhansia ei-espanjalaisia; naapureinamme  on mm. suomalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia,  saksalaisia, belgialaisia,  latvialaisia...

Yksi naapureistamme on saksalainen sinkkunainen, jolla on 13-vuotias poika.
Istuimme kerran  lähellä olevassa ravintolassa,  nainen   nauttien lasin tai pari valkoviiniä, minä   oluen tai pari,  pojan tyytyessä luonnollisesti coca-colaan.

Koska suomalaisena en tyydy pelkkään small talkiin, puhuimme jonkinverran  ihan asiaakin...
Niinpä  kysyin (en muista miten asiaan päästiin), onko nainen koskaan keskustellut poikansa kanssa Toisesta Maailmansodasta, natseista ja Hitleristä.  Saksan jälleenrakentamisesta, maan kahtiajaosta. 
  Pieneksi yllätyksekseni hän sanoi, ettei ole. Hänen mielestään se on historiaa ja sen opettaminen on koulun asia (poika käy paikallista Saksalaista koulua). 

Tämä kävi mielessäni, kun aloin lukea kirjaa Talo Elben rannalla.
Kirja kertoo brittiläisestä upseerista, joka sodan jälkeen matkustaa pahoin pommitettuun Hampuriin "organisoimaan maan jälleenrakentamista ja saksalaisten uudelleenasuttamista". Alue on brittijoukkojen miehittämä.
Upseeri perheineen  asettuu asumaan suureen taloon, jonka omistaja jää asumaan talon ylimpään kerrokseen.

  Yleensä talot pakkolunastettiin (voittaja kun sanelee ehdot), ja omistaja sai      etsiä majapaikan muualta.

Maa on sodassa  totaalisesti lyöty;  monet talot raunioina, tehtaita tuhottu,  kaikesta on pulaa.  Samaan aikaan maata miehittävillä  briteillä on kaikkea. Orvot saksalaislapset kaduilla yrittävät pärjätä kerjäämällä ja varastamalla. Savukkeet  (joita he kerjäävät miehitysjoukkojen  sotilailta) ovat monella lapsella  syrjäyttäneet rahan "maksuvälineenä". 
Niitä voi vaihtaa vaikkapa leipään. 

Eversti ei osaa vihata saksalaisia, hänen mielestään kansakunta on jo kärsinyt tarpeeksi.  Siksi hän antaa perheen jäädä taloonsa. Hän haluaa myös tutustua perheeseen.
Hänen vaimonsa on vaikeampi hyväksyä saksalaisia, perheen vanhempi poika kun on saanut surmansa saksalaisten pommituksessa sodan aikana. Jännitteitä on miehittäjien ja saksalaisten, kuten myös eri  miehittäjien välillä. 

 Neuvostoliiton miehittämästä alueesta syntyi Itä-Saksa eli DDR, brittien, amerikkalaisten ja ranskalaisten alueesta Saksan Liittotasavalta. 

 Kirjan päähenkilöihin kuuluva upseeri ei liene tyypillinen upseeri (jos sellaista onkaan). Hänen kykynsä ymmärtää myös saksalaisia ("Eivät he enää ole vihollisiamme!") on ihailtava.
Kylmä sota oli alkava vasta myöhemmin. Iso-Britannian pääministeri  Winston Churchill sanoi aikoinaan, että vaikka läntinen maailma olikin taistellut yhdessä Neuvostoliiton kanssa natseja vastaan, seuraava sota saattaisi olla taistelu kommunisteja vastaan.

Toisesta Maailmansodasta on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja niin dokumenttia kuin fiktiotakin.
Saksan jälleenrakentamisen alkuajoista voittajien kannalta en ole lukenut mitään aikaisemmin.


Kirja on hyvin kirjoitettu, ja vakavasta aiheesta huolimatta ns. helppolukuinen. 

 Rhidian Brook: Talo Elben rannalla
  Otava 2014, 410 sivua
  Alkuteos: Aftermath 2013
  Suomennos: Ilkka Rekiaro

 Myös e-kirjana:
 kirja.elisa.fi

It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry. Bob Dylan ja Nobel-palkinto

Robert Allen Zimmerman syntyi  melko pienessä Duluthin kaupungissa, Minnesotassa, Yhdysvalloissa toukokuun 24. päivänä 1941. Hänen sukunsa tuli Itä-Euroopasta. 

Robert eli Bob kirjoitteli runoja jo kymmenvuotiaana, rakasti musiikkiohjelmia ja länkkäreitä televisiossa.
14-vuotiaana hän osti halvan kitaran, ja opetteli soittamaan sitä.
Vuosien myötä Bob soitteli erilaisissa kokoonpanoissa rock and rollia. Hän toivoi koulunsa vuosikirjassa  vuonna 1959 "voivansa joskus soittaa Little Richardin bändissä". 

Rock-innostus väheni, ja muutettuaan Minneapolisiin opiskelemaan yliopistossa Bob innostui folk- eli kansanmusiikista ja esiintyikin akustisen kitaran kanssa muutamissa klubeissa.  Hän keksi tarinoita kiertelystään ympäri USA:ta esiintyen satunnaisesti. (Myöhemmin samantapaista legendaa itsestään levitti vasta kypsällä iällä kuuluisuuteen kohonnut bluesmuusikko  Seasick Steve).

Vuonna 1961 Bob tapasi suuren idolinsa Woody Guthrien sairaalassa, missä laulaja vietti viimeiset elinvuotensa vakavan sairauden takia.  
Bob Zimmermannista tuli Bob Dylan. Joissakin haastatteluissa mies on kertonut nimenmuutoksen olleen kunnianosoitus runoilija Dylan Thomasille.


Vuonna 1962 julkaistu ensimmäinen  albumi ei vielä herättänyt kovin suurta huomiota, sen sijaan  seuraavana vuonna julkaistu  The Freewheelin’ Bob Dylan sisälsi klassikoiksi myöhemmin osoittautuneita lauluja, kuten Blowin´ in the Wind. 

Dylanin paluu rockiin muutaman vuoden kuluttua ei kaikille faneille ollut mieleen; hänen konserteissaan jopa buuattiin. Folk-mies oli myynyt itsensä kaupallisuudelle! 

Bob Dylanin vaikutus populaarimusiikkiin on ollut valtaisa.  Boy meets girl -tyyppisten iskelmäsanoitusten lisäksi  ja sijaan rock-musiikki on saanut uusia ulottuvuuksia. Dylaninen musiikki sai aikaan ns. protestilaulusuuntauksen (jota tosin ei kestänyt kauaa)   ja muutenkin sanoituksiin tuli lisää "elämän makua". 
Beatle John Lennon kirjoitti laulun I´m a Loser ja myönsi laulun saaneen suuria vaikutteita Dylanin folk-musiikista.  Ja että kappaleen nimi kertoo hänen senhetkisistä tuntemuksistaan (Dylanin kolme peräkkäistä albumia oli ollut Britannian top 10 -listalla, Freewheeling...ykkösenä). 

Dylanin vaikutuksesta (ainakin osittain) rock-maailmaan ilmestyi yhä enemmän ns. laulaja-lauluntekijöitä.
50-luvulla ja 60-luvun alussa useimmat laulajat tyytyivät laulamaan tunnettujen lauluntekijöiden kappaleita.
  Esim. Elvis Presley ei koskaan todella säveltänyt laulujaaan, vaikka hänen nimensä tekijänä mainitaan, koska hänen agenttinsa "eversti" Parker sai näin suuremman osan royalteistä.
 
Dylanin ansioista saada arvostettu palkinto on kuitenkin oltu montaa mieltä.
 
The Swedish Academy said it had awarded the honor to Dylan for "having created new poetic expressions within the great American song tradition."

Tuohon ainakaan minulla ei ole muuta lisäämistä kuin se, että miehen runokokoelmat eivät ole herättäneet suurta innostusta. 

Toisaalta, hiljattain edesmennyt Leonard Cohen  olisi puhtaasti runoilijana ansainnut Nobelin siinä missä Dylankin. Päin vastoin kuin Dylan, joka halusi folk- ja sittemmin rock-laulajaksi, Cohen siirtyi laulajaksi oltuaan "lupaava runoilija  jo 50-luvulla."

Viimeisten tietojen mukaan itse herra laulaja-lauluntekijä ei aio "muiden sitoumustensa vuoksi" saapua vastaanottamaan palkintoa.

Bob Dylan aka Robert Zimmerman kulkee omia teitään. 

 

Paikka vapaana

Vuosia sitten, kun vielä olin Suomessa ja työskentelin kirjastossa, ihmettelin joskus sitä suosiota, mitä Harry Potter -kirjoilla tuntui olevan. Niin meillä kuin muuallakin.
Niin nuoret kuin hieman vanhemmatkin tuntuivat ahmivan näitä kirjoja. Varauksia tehtiin, ja kirjakauppojen edessä maailmalla oli jonoja, kun uusi kirja ilmestyi, usein keskiyöllä.
Sen verran tiesin, että kyseessä oli eräänlainen "noituus" tai muu epätodellinen juttu. Ei siis minua varten. Enkä lukenut yhtään. Edes kokeeksi.  Ehkä olisi pitänyt?

Tuleva vaimoni oli lukenut kaikki julkaistut kirjat ja luki myös tulevat.  Hän sai minut myös tulemaan kanssaan elokuviin katsomaan kirjoihin perustuvat leffat.
Ne olivat ihan "jees" eli ihan hauskoja.
Mutta eivät nekään saaneet minua innostumaan kirjojen lukemisesta.

Jokin aika sitten löysin divarista J.K.Rowlingin aikuisille tarkoitetun romaani Paikka vapaana (The Casual Vacancy). 

Kirja vaikutti heti mielenkiintoiselta. En malttanut olla lukematta kirjan saamia arvosteluja; ne olivat varsin erilaisia.  
Helsingin Sanomien arvostelu on tosi rankka: 
 
Ilman Potter-romaaneista tuttua satukontekstia monisanaisuus on usein jaarittelua – aivan kuten henkilömääräkin on realistiseen ja moderniin romaaniin ylimitoitettu.
Kirja tuntuu olevan täynnä sivuhenkilöitä, eikä yksikään heistä ole kovin kiinnostava.

Ja edelleen:
...... on kuin malliesimerkki nuorten aikuisten kirjallisuudesta, joka ei suinkaan ole uudenlaista kirjallisuutta, vaan pelkästään uusi nimi kirjoille, jollaisia on ollut aina, siltana lastenkirjoista kaunokirjallisuuden eri lajeihin, tyyleihin ja kerrontatapoihin.

Muunkinlaisia (ja nimenomaan kiittäviä) arvostelujakin on toki ollut.

Kieltämättä (kuten eräs blogisti kirjoittaa), alkuun suuri henkilögalleria voi tuottaa vaikeuksia, mutta pitemmälle lukiessa henkilöt tulevat tutuiksi ja juonen mutkat vievät mukanaan.

Pikkukaupungin  poliittisia kiemuroita ja toisaalta ihmisten henkilökohtaisia ongelmia Rowling käsittelee taidokkaasti.  Nuorten ja heidän vanhempiensa ongelmat eivät ole kliseisiä ja mm. pikkukaupungin ihmisten kylmä suhtautuminen huumeiden käyttäjiin tulee selvästi ilmi:
 Jos huumeidenkäyttäjät ovat kunnon ihmisiä, miksi he eivät yksinkertaisesti lopeta piikittämistä ja mene töihin? Miksi heidän pitää saada valtion varoilla metadonia? Miksi heidän lapsensa, nuo rääväsuiset ja likaiset villi-ihmiset, ovat meidän lastemme kanssa meidän koulussamme?

Paikka vapaana ei ole varsinaisesti "hauska" 

kirja. Siinä kun  eivät noidat lentele luudilla eikä

 muutakaan "pottermaista" siitä löydy. 

 Sen sijaan on voimakasta yhteiskuntakritiikkiä (ilman poliittista paatosta). 

 Samaan aikaan se on vetävä ja melko helppolukuinen (vaikka HS:n arvostelija syyttääkin jaarittelusta!)

Varmasti monet ihmettelevät, olisiko J.K. Rowling päässyt suuriin painoslukuihin "aikuisten kirjoillaan"  ilman Harry Potter -kirjojen tuomaa mainetta. 

Toisaalta, luultavasti Potter-kirjailijan viitta tulee pitkään pysymään  yhteiskunnallisesti tiedostavan kirjailijan hartioilla pitkään.

 

Suomalainen perusjuntti?

Kuusikymmentäluvulla populaarimusiikki koki suuria muutoksia.  Ensin "brittiläinen invaasio", Beatles ja Stones ja kaikki muut, sitten amerikkalainen  Bob Dylan, jonka tekstit muuttivat pop- ja rock-lyriikkaa enemmän kuin ehkä mikään muu sitä ennen.

Toki Suomikin seurasi perässä.  Ns. folk-musiikki oli ollut suosittua jo pitkään, Finn Trio ja Hootenanny Trio esittivät ajoittain  jopa aitoa suomalaista kansanmusiikkia. Amerikkalaisen Dylanin ja brittiläisen Donovanin  akustinen lippalakki-folk synnytti tarpeen luoda suomalaiset versiot: Depraveds-yhtyeen laulaja Antti Hammarbergista tuli sujuvasti Irwin Goodman. Hämeenlinnasta löytyi toinenkin "folkkari": Folk-Fredi (Matti Siitonen). 

Folk-innostus muotina hiipui aikoinaan. Bob Dylan alkoi esittää laulujaan rock-yhtyeen kanssa (saaden yleisön alkuun buuaamaan).   Irwin Goodman lähti tekemään suomalaista iskelmää, voitti pari Syksyn Sävel -kisaa.  Folk-Fredin nimestä pudotettiin pois Folk-  ja musiikki muuttui perusiskelmäksi. Mm.  italohitit tekivät miehestä supersuosistun.

Irwin Goodmanista tuli jonkinlainen kansanjuntti.  ( Typerämpää laulutekstiä saa hakea.)                                                                          "Outo kansa korvessansa rällästi ja joi
Ja lämpimikseen muijiansa turpiin mukiloi.
Selvin päin ei turhaa sanaa kuultu niillä main
Ja juovuksissa kiroiltiin ja puukoteltiin vain."


Monelle suomalaiselle miehelle junttius on ilmeisesti sama kuin miehekkyys.
Suomalainen tosimieshän  juo kaljaa ja kossua, syö lenkkimakkaraa  ja makaroonilootaa eikä koske kaninruokaan eli salaatteihin.  
 Jopa tunnettu suomalainen teollisuusjohtaja totesi aikoinaan (80-luvulla) jotenkin siihen tapaan, että ei väliä jos joskus pöytää kaatuu, kunhan kauppoja syntyy. Venäläisten /neuvostoliittolaisten  kanssa neuvottelut olivatkin ilmeisesti usein hyvinkin "kosteita". 

Perussuomalaiset tekivät junttiudesta poliittisen hyveen: puolueen puheenjohtaja  Timo Soini tykkää makkarasta, vihaa vihreitä  ja feministejä ja kaikkia liian akateemisia tai älyllisiä ihmisiä.   Hän on kirjoittanut kirjan Maisterisjätkä...plokin pitäjä kun on kansanmies... 

Suomalaiset sanovat mielellään, että eivät välitä small talkista. Että suomalainen on luonnostaan rehellinen ja maanläheinen.  
Junttius on kuitenkin eri asia,  lähinnä typeryyttä.  Ei mitään, mistä pitäisi olla ylpeä. 

Jokin aika sitten muutamat perussuomalaiset ihmettelivät, miksi kummassa tiedotusopin opiskelijoissa on niin paljon vihreitä ja/tai vasemmistoa kannattavia opiskelijoita. Ja vain muutama persu...

Turha ihmetellä. Nuorisossa on tulevaisuus.