Vu cumpra -miehiä ja manteroja

Kuten jokainen espanjankävijä - vakiasukkaista  puhumattakaan - tietää, erityisesti Andalusian auringon alla voi helposti  löytää valkoisilla hampaillaan iloisesti hymyilevän miehen, joka myi edulliseen hintaan  design-käsilaukkuja, -aurinkolaseja ja  kopioita elokuvista ja cd-levyistä.

Laukut ja aurinkolasit ovat tietysti ns. piraattituotteita eli kopioita, eikä DVD- ja CD-levyjä ole (enää) edes vaivauduttu tekemään “aidon” näköisiksi, eli ne myydään vaatimattomassa muovikuoressa, valokopioitu  kansi mukana. Jokainen ostaja tietää ostavansa laittoman tuotteen. 

Olen lukenut viimeisen parin vuoden aikana useita Donna Leonin kirjoittamia jännitysromaaneita. Kirjat kertovat komisario  Guido Brunettista, joka tutkii rikoksia  Venetsian  sesonkiaikana turisteja täynnä olevassa kaupungissa.  

Huolimatta siitä, että kaupunki on maailmankuulu ja matkailijoiden suosima, se silti vaikuttaa miltei pikkukaupungilta. Sattuneesta syystä kun autoliikennettä ei ole.  Verrattuna Italian suuriin kaupunkeihin, ihmiset tuntuvat elävän miltei idyllisen rauhallisessa paikassa.  Mafiaa ja ammattimaista rikollisuutta ei ole, ja huumeiden käyttäjiäkin on vain muutama.

Rikollisuutta toki esiintyy, ja henkirikoksia myös.

Kirjassa Verikivet afrikkalainen katukaupustelija murhataan kylmästi. Tavalla, joka viittaa ammattitappajiin.  Komisario Brunetti saa tapauksen
tutkittavakseen, mutta asiat mutkistuvat varsin yllättävällä tavalla.  Loppu jääköön salaisuudeksi; joku (toivottavasti monetkin) ehkä innostuvat etsimään kirjan käsiinsä (“Kysy kirjastosta!”)  ja lukemaan itse mitä tapahtuu.

Se mikä  on mielenkiintoista, on komisarion mietiskely siitä, miten  paikalliset asukkaat - niin poliisi kuin tavalliset kansalaisetkin - suhtautuvat vilttiensä päälle levittämiään  tavaroita myyviin afrikkalaisiin. Suurin osa asiakkaista on toki turisteja, joille “designer”- laukku tai ranta-Rolex on halpa matkamuisto. Mutta myös paikalliset asukkaat  ostavat näitä tavaroita, ja useimmat tuntuvat ajattelevan, että  nämä afrikkalaiset ovat kohteliaita, jopa nöyriä, eivät väkivaltaisia, eivät juo eivätkä käytä huumeita (muslimeita kun ovat), eli toisin sanoen ovat kutakuinkin harmittomia. Jos heille sanoo, ettei halua ostaa mitään, he (päinvastoin kuten esim. monet marokkolaiset) eivät jää tuputtamaan ja väenväkisin myymään.

Poliisin ja muiden viranomaisten suhtautuminen on monimutkaisempaa - toisaalta tavallinen poliisi tuntee turhautumista kun (yleensä) laittomasti ja ilman työlupaa maassa olevia henkilöita ei voida todellisuudessa karkoittaa maasta, vaikka näille annetaankin virallinen käsky poistua maasta.  Ja vaikka laittomat tavarat takavarikoidaan, samat kaupustelijat palaavat kadulle muutaman päivän sisällä. Uutta, samaa tavaraa kaupustelemaan.

Espanjassa olevat  “manterot” (nimi tulee espanjakielen sanasta manta, viltti; yleensä kaupustelijat levittävät tavaransa viltille, jolloin ne on helppo nopeasti koota nostamalla kaikista neljästä nurkasta  nyytiksi,  kun poliisi lähestyy) ovat pääosin kotoisin Senegalista, ja samoin tuntuvat olevan Italiassa asuvat “vu cumprát (nimi joka on hieman halventavan oloinen komisarion mielestä, kuten brittien usein käyttämä looky-looky-men).

Espanjalaisten suhtautuminen kaupustelijoihin on hyvin samantapainen kuin italialaisten. Kun jälleen joukko nälkiintyneitä ja janoisia afrikkalaisia ajautuu rannikolle, kuvat naisista ja lapsista (heitä tosin on selkeä vähemmistö)  hellyttävät ja saavat ihmiset säälimään noita pakolaisia, jotka riskeeraavat henkensä saavuttaakseen paremman elämän maassa, mikä ei takaa heille varmuutta hyvinvoinnista vaan vain tilaisuuden selviytyä. Monet kuolevat matkalla tai sen seurauksena. 

Olen ostanut useita kelloja (miksi maksaisin kellosta paljon kun samalla rahalla voin vaihtaa uuteen vaikka useita kertoja vuodessa) aurinkolaseja (nehän menevät rikkki tai hukkuvat) sekä ( varsinkin aikasemmin) musiikkia filttimiehiltä. Yksi näistä on jopa -  jos nyt  ei ihan ystävä - niin ainakin kaveri. Tuskinpa koskaan ostaisin ihan oikeata rolexia tai ray-baneja.  Ja musiikkiahan saa ladata ihan laillisestikin ilmaiseksi netistä. Eli  haluan auttaa häntä ja muita afrikkalaisia. 

Toki en voi olla miettimättä joskus - kuten komiario Brunetti - kuka lopulta saa suurimman  osan siitä rahasta, mitä nämä ihmiset keräävät, ja onko se syynä ettei sinänsä laitonta toimintaa tunnuta todella haluttavan lopettaa. Onko takana voimia jotka haluavat toiminnan jatkuvan? 

En ole komisario, en poliisi. Joten, en edes yritä tietää. 

Leonin kirjan päähenkilö , komisario Brunetti on virkistävän erilainen moniin muihin jännityskirjojen sankareihin verratttuna (sankari hän ei omasta mielestään varmasti ole).
Siinä missä monet jännityskirjojen poliisit tai etsivät ovat työhönsä ja ylipäänsä rikollisuuteen väsyneitä, turhautuneita miehiä, jotka usein ovat eronneita, juovat liikaa ja tupakoivat, syövät pääasiassa roskaruokaa, Brunetti on älykäs, herkkä, oopperamusiikkia rakastava aviomies ja perheenisä. Hänellä on kaksi varhaisessa teini-iässä olevaa, koulunsa vakavasti ottavaa lasta ja oppinut, sarkastinen ja älykäs, ilmeisen rakas vaimo, joka laittaa hyvää ruokaa. Hänen intohimonsa on historia, musiikin lisäksi. 

Komisario Brunetti on realisti. Hän tietää, että Italiassa monet asiat etenevät epävirallisia teitä, ja monesti rikollisuus voidaan lakaista maton alle. Siitä huolimatta hän uskoo työnsä tarpeellisuuteen. 

Ja seuraavaksi "uusi"  Donna Leonin kirja. Kun vain saan käsiini.  

  Siitä ehkä jokin toinen kerta.

Brunetti-kirjasarjaa on käännetty monille kielille, mutta ei italiaksi, koska Leon haluaa pysyä tuntemattomana nykyisessä kotimaassaan.