Mies roikottaa käsistä ikkunan ulkopuolella potkivaa ja kiroilevaa tyttölasta. "Senkin Simppa!" tyttö huutaa. Muun muassa...
"Sano Tsimppa, sano Tsimppa!" ärsyttää mies. Läsnäolevista lapsista suurin osa ei tiedä mitä tehdä ja ajatella, toiset naureskelevat, jotkut huutelevat tytölle kannustusta. Ikkunan alapuolella, monta metriä alempana, ovat kelllariin johtavat betoniportaat. Tilanne palaa kuitenkin normaaliksi. Tyttö on takaisin luokkahuoneessa. Kukaan ei loukkaannu.
Kun olin silloisen kansakoulun (peruskoulu tuli vasta myöhemmin) kolmannella luokalla, meillä oli, sanoisinko omalaatuinen opettaja. Ylläkerrottu tapaus on jäänyt erikoisesti mieleen. Mikä siihen johti on kadonnut mielestä. Oliko kyseessä omalaatuinen "kurinpalautus" vai jonkinlainen pila?
Opettaja, nimeltään Simo "Simppa" Varis (nimi muutettu) saattoi tulla tunnin alussa luokkaan, ottaa Valitut Palat, nostaa jalat pöydälle, ja alkaa lukea. Me, kolmas ja neljäs luokka, saimme usein kuluttaa tunnin (ja joskus melkein koko päivän) miten tahdoimme. Tuolloin, pienissä kouluissa oli tavallista, että opettaja opetti kahta luokkaa samanaikaisesti, ja silti oppilaiden määrä oli pieni. Joidenkin lasten mielestä (varmasti olisi tänäkin päivänä) meidän silloinen opettajame oli varsinainen toive-ope!
Luonnollisesti kerroimme (ainakin jotkut meistä) opettajasta ja tunneista kotonamme, ja opettaja joutuikin
lopulta vastaamaan koulun johtokunnalle omalaatuisista "opetusmetodeistaan". Isäni kuului silloin tuohon johtokuntaan, ja hän yhdessä muiden vanhempien kanssa ehdotti opettajan vapauttamista tehtävistään eli suomeksi sanottuna antamaan hänelle potkut. Byrokratia toimi tuolloin(kin) varsin hitaasti, ja kun opettaja ei ollut syyllistynyt mihinkään selkeästi määriteltyyn virkavirheeseen, erottaminen oli vaikeaa. Ilmeisesti po. opettaja oli uransa alussa toiminut ns. normaalin henkilön ja opettajan tavoin, ehkä ollut jopa hyväkin opettaja.
Kokouksessa, missä pyynnöstä hänen erottamisekseen tehtiin päätös ja siirrettiin lopullinen päätösvalta korkeammilla viranomaisille, opettaja ei reagoinut mitenkään, ei "ihmetellyt" tai kiistänyt olleensa epäpätevä tai laiminlyöneensä opetusvelvollisuuksiaan. Luultavimmin hän joutui käymään läpi joitakin testejä, joissa hänen mielenterveytensä tai sen puute todettiin. Olin tuolloin vain 9-vuotias, enkä voi muistaa, en enkä edes tietää.
Koko prosessi kesti kuukausia, mutta kevätlukukauden alkaessa meillä oli uusi, nuori sijaisopettaja, opiskelija, joka oli ehkä parikymmentävuotias. Matti M. Hänellä oli luultavasti 20 vuotta vanha auto, jota me joskus työnsimme käyntiin. Kantti kertaa kantti, sitä kutsuttiin silloin.
Kuinka kauan Simo V. laiminlöi opetusta ja sitä kuinka monta oppilasta jäi kunnollista opetusta vaille ja kuinka kauan, en tiedä (tai muista). Omalta kohdaltani kyse oli vain yhdestä syyslukukaudesta. "Uusi" opettaja oli onneksi innokas, melkein kuin isoveli, ja sai puolessatoista vuodessa kurottua kiinni sen, mitä me kolmasluokkalaiset olimme menettäneet. Sitten, neljänneltä luokalta osa meistä pyrki ja pääsi oppikouluun.
Viime viikkoina keskustelu Suomessa on käynyt kuumana tietyn opettajan väitetyn oppilaaseen kohdistaman "liiallisen voimankäytön" ja sitä seuranneen erottamisen vuoksi. Useimmat ihmiset (erityisesti lasten vanhemmat) tuntuvat olevan enemmänkin huolissaan oppilaiden oppimisen turvaamisesta häirikköjen viedessä työrauhan, ja opettajien rajoitetuista rajoitetuista mahdollisuuksista pitää järjestys luokkahuoneessa.Toki on aina vanhempia, jotka vannovat: ei meidän poika/tyttö voi olla mikään häirikkö!
Ajat ovat muuttuneet. Minun lapsuudessani ei ollut juurikaan " häirikköjä" (tunnettiinkohan koko sanaa?), vain joitakin "villejä" oppilaita, useimmiten poikia. Opettajat onnistuivat yleensä hallitsemaan tilanteet ilman karttakepillä-sormille-taktiikkaa, mitä ainakin joissaklin kouluissa oli ilmeisesti tapahtunut joskus aikaisempina vuosikymmeninä. Kohdalleni sattui opettaja, jota ehkä voisi nimittää eräänlaiseksi häiriköksi. Psykiatriassa on varmasti termi henkisestä häiriöstä, joka selittää hänen käytöksensä. Hän jatkoi elämäänsä varhaiseläkkeellä, uskoakseni asuen samalla paikkakunnalla elämänsä loppuun saakka.
"Sano Tsimppa, sano Tsimppa!" ärsyttää mies. Läsnäolevista lapsista suurin osa ei tiedä mitä tehdä ja ajatella, toiset naureskelevat, jotkut huutelevat tytölle kannustusta. Ikkunan alapuolella, monta metriä alempana, ovat kelllariin johtavat betoniportaat. Tilanne palaa kuitenkin normaaliksi. Tyttö on takaisin luokkahuoneessa. Kukaan ei loukkaannu.
Kun olin silloisen kansakoulun (peruskoulu tuli vasta myöhemmin) kolmannella luokalla, meillä oli, sanoisinko omalaatuinen opettaja. Ylläkerrottu tapaus on jäänyt erikoisesti mieleen. Mikä siihen johti on kadonnut mielestä. Oliko kyseessä omalaatuinen "kurinpalautus" vai jonkinlainen pila?
Opettaja, nimeltään Simo "Simppa" Varis (nimi muutettu) saattoi tulla tunnin alussa luokkaan, ottaa Valitut Palat, nostaa jalat pöydälle, ja alkaa lukea. Me, kolmas ja neljäs luokka, saimme usein kuluttaa tunnin (ja joskus melkein koko päivän) miten tahdoimme. Tuolloin, pienissä kouluissa oli tavallista, että opettaja opetti kahta luokkaa samanaikaisesti, ja silti oppilaiden määrä oli pieni. Joidenkin lasten mielestä (varmasti olisi tänäkin päivänä) meidän silloinen opettajame oli varsinainen toive-ope!
Luonnollisesti kerroimme (ainakin jotkut meistä) opettajasta ja tunneista kotonamme, ja opettaja joutuikin
lopulta vastaamaan koulun johtokunnalle omalaatuisista "opetusmetodeistaan". Isäni kuului silloin tuohon johtokuntaan, ja hän yhdessä muiden vanhempien kanssa ehdotti opettajan vapauttamista tehtävistään eli suomeksi sanottuna antamaan hänelle potkut. Byrokratia toimi tuolloin(kin) varsin hitaasti, ja kun opettaja ei ollut syyllistynyt mihinkään selkeästi määriteltyyn virkavirheeseen, erottaminen oli vaikeaa. Ilmeisesti po. opettaja oli uransa alussa toiminut ns. normaalin henkilön ja opettajan tavoin, ehkä ollut jopa hyväkin opettaja.
Kokouksessa, missä pyynnöstä hänen erottamisekseen tehtiin päätös ja siirrettiin lopullinen päätösvalta korkeammilla viranomaisille, opettaja ei reagoinut mitenkään, ei "ihmetellyt" tai kiistänyt olleensa epäpätevä tai laiminlyöneensä opetusvelvollisuuksiaan. Luultavimmin hän joutui käymään läpi joitakin testejä, joissa hänen mielenterveytensä tai sen puute todettiin. Olin tuolloin vain 9-vuotias, enkä voi muistaa, en enkä edes tietää.
Koko prosessi kesti kuukausia, mutta kevätlukukauden alkaessa meillä oli uusi, nuori sijaisopettaja, opiskelija, joka oli ehkä parikymmentävuotias. Matti M. Hänellä oli luultavasti 20 vuotta vanha auto, jota me joskus työnsimme käyntiin. Kantti kertaa kantti, sitä kutsuttiin silloin.
Kuinka kauan Simo V. laiminlöi opetusta ja sitä kuinka monta oppilasta jäi kunnollista opetusta vaille ja kuinka kauan, en tiedä (tai muista). Omalta kohdaltani kyse oli vain yhdestä syyslukukaudesta. "Uusi" opettaja oli onneksi innokas, melkein kuin isoveli, ja sai puolessatoista vuodessa kurottua kiinni sen, mitä me kolmasluokkalaiset olimme menettäneet. Sitten, neljänneltä luokalta osa meistä pyrki ja pääsi oppikouluun.
Viime viikkoina keskustelu Suomessa on käynyt kuumana tietyn opettajan väitetyn oppilaaseen kohdistaman "liiallisen voimankäytön" ja sitä seuranneen erottamisen vuoksi. Useimmat ihmiset (erityisesti lasten vanhemmat) tuntuvat olevan enemmänkin huolissaan oppilaiden oppimisen turvaamisesta häirikköjen viedessä työrauhan, ja opettajien rajoitetuista rajoitetuista mahdollisuuksista pitää järjestys luokkahuoneessa.Toki on aina vanhempia, jotka vannovat: ei meidän poika/tyttö voi olla mikään häirikkö!
Ajat ovat muuttuneet. Minun lapsuudessani ei ollut juurikaan " häirikköjä" (tunnettiinkohan koko sanaa?), vain joitakin "villejä" oppilaita, useimmiten poikia. Opettajat onnistuivat yleensä hallitsemaan tilanteet ilman karttakepillä-sormille-taktiikkaa, mitä ainakin joissaklin kouluissa oli ilmeisesti tapahtunut joskus aikaisempina vuosikymmeninä. Kohdalleni sattui opettaja, jota ehkä voisi nimittää eräänlaiseksi häiriköksi. Psykiatriassa on varmasti termi henkisestä häiriöstä, joka selittää hänen käytöksensä. Hän jatkoi elämäänsä varhaiseläkkeellä, uskoakseni asuen samalla paikkakunnalla elämänsä loppuun saakka.
