Yksi maa, yksi kansa?

Kuva yksi: Jalkapallopaitoihin pukeutunut kansa laulaa kadulla: "Campeones, campeones, olé olé olé!
Kuva kaksi: Samaan tapaan pukeutuneet ihmiset hoilaavat: "Yo soy español,español, español!"

Kuva kolme: Keltapunaraitaisia lippuja kadulla. Kylttejä joissa sanotaan: "No somos españoles, somos catalán"
 - emme ole espanjalaisia vaan katalonialaisia.

Kun Espanjan maajoukkue voitti toisen kerran peräkkäin Euroopan mestaruuden jalkapallossa, oli tottakai  hienoa olla espanjalainen. Oli oikein olla ylpeä maastaan.
On hyvä muistaa, että maajoukkueen pelaajista suuri osa tulee (FC) Barcelonasta. Varmasti jokainen näistä pelaajista nautti täysin siemauksin menestyksestä joukkueen mukana.

Kun Espanja oli diktaattori Francon vallan alla, erityisesti Katalonia ja Baskimaa kärsivät fasistihallituksen hallinnosta. Omaa kieltä ei saanut käyttää, muista yksilönvapauden rajoituksista puhumattakaan.
Baskimaassa syntyi väkivaltaista vastarintaa, ETA perustettiin vuonna 1959.
 Järjestö on monta kertaa solminut "rauhan", aloittaakseen yhä uudelleen esim. pommi-iskut, jotka osoitetaan vallan symboleita eli sotilaita ja poliisia vastaan. Järjestön jäsenet kokevat olevansa vapaustaistelijoita.
Baskimaassa on myös demokraattista pyrkimystä eroon Espanjasta, vaikka esim. ETA:n poliittiseksi siiveksi leimattu  Batasuna on ollut kielletty maassa vuodesta 2003.
 Baskin kieli (euskadi) on täysin erilaista kuin espanja. Se on kuitenkin tätä nykyä vähemmistökieli.

Myös Kataloniassa on ollut aina halua erota Espanjasta. Aseellista toimintaa (terrorismia) ei ole kuitenkaan esiintynyt. Vaikka katalonialaispuolueet ovat kaikki kansallismielisiä, kaikki eivät kuitenkaan kannata eroa Espanjasta.
Viime kuukausina puheet erosta ovat lisääntyneet. Miksi siis juuri nyt? Joidenkin katalonialaisten poliitikkojen mielestä vauras Katalonia maksaa liikaa koko Espanjan hyvinvoinnista. Yhdessä Baskimaan kanssa se onkin maan teollistuneinta aluetta.  Toisaalta, Katalonian kieli on  hyväksytty maan toiseksi viralliseksi  kieleksi yhdessä kastilian (mitä yleensä käytetään puhuttaessa espanjasta) kanssa.

Onko Baskimaalla ja/tai Katalonialla oikeutta tai mahdollisuutta itsenäisyyteen?  Molemmilla mailla on jo autonomia, mikä antaa niille suuren liikkumavapauden politiikan ja talouden suhteen.
Itsenäisyyden toteuttaminen  mitä luultavimmin olisi taloudellisesti raskasta. Monet byrokratian osaset joutuisivat uusiutumaan.

Itsenäisyyttä ei voi syödä, ei juoda, ei pukea ylleen.
Toisaalta, kansallistunne on jotakin mikä on ihmisen sisällä - tai sitten ei.

Eurooppa ja koko maailma  on kokenut valtavia muutoksia muutaman viime vuosikymmenen aikana.  Neuvostoliitto on hajonnut, Tsekkoslovakia jakautunut. Jugoslavia jakautunut useisiin itsenäisiin valtioihin.
Samanaikaisesti Euroopan Unioni (ehkä toisinaan  melko huonoin tuloksin) yhdistää Eurooppaa.

Espanja on kokemassa kovia aikoja. Valtaapitävän Partido Popularin eli oikeistopuolueen johtaja vaatii kansalta yhtenäisyyttä, jotta lama voidaan voittaa. Myöskään sosialistit eivät halua Espanjan hajoavan.

Aika näyttää. Riittävätkö separatistien voimat? Mitä kansa, tavalliset ihmiset, haluavat?
 Toivottavasti  keskusteluja voidaan käydä rakentavassa hengessä. Väkivallasta kärsivät viime kädessä kaikki.

Päivän nopeat: Syrjäytyminen. Dopingia...joko taas?

Suomalaisten libertaarien ja muiden oikeistopopulistien viime aikoina usein toistetun analyysin mukaan

Syrjäytymisen syy on hyvinvointivaltion kehityksessä. Liian pitkälle viety sosiaaliturva takaa toimeentulon, vaikka työtä ei tekisikään.  Miksi siis hakeakaan sitä? Tai opiskella? 

Jaaha. Miksikähän sitten syrjäytyminen on erittäin yleistä Espanjassa?  Espanja kun ei varsinaisesti ole tunnettu korkeasta sosialiturvastaan.
Maahan on viime vuosina syntynyt ns. ni-ni -sukupolvi, ei-eikä -sukupolvi. Se ei tee työtä mutta ei myöskään opiskele.

Kaarlo Kangasniemi on kertonut jutelleensa vuonna 1975 saunassa dopingista Juha Miedon kanssa.  Mietaa oli kysellyt dopingista, ja Kalle oli kertonut kuinka paljon mömmöjä voi ottaa niin etteivät lihakset kasva liikaa. Mietaan Jussi kertoi paljonko hän oli ottanut päivittäin.

Jaaha. Siinäpä sitä sitten meni taas yksi sankari jalustalta.  No, luultavasti juttu ei jää tähän.  Todettakoon ettÄ Kangasniemen voittaessa olympiakultaa painonnostossa vuonna 1968, anaboliset steroidit eivät vielä olleet kiellettyjä. Hän tunnusti itse käyttäneensä  Keksimättä juttuja  "pahkakupeista" ja vahingossa annetuista ruiskeista.

Tähdenvälejä.

*****
Kun olin muutama vuosi sitten sairaalassa, toipumassa toisesta vakavasta sydänleikkauksesta, minulle annettu ruoka oli luonnollisesti  superterveellistä: vain vähän punaista lihaa, vähän suolaa ja rasvaa, paljon vihanneksia ja hedelmiä. Kahvikin oli kofeiinitonta.
Pyysin vaimoa tuomaan minulle "oikeaa kahvia" läheisestä kahvilasta. Kun join sitä, tunsin miten kofeiini sai aivoni ja koko elimistön taas toiminaan! Vasta vuosia myöhemmin vaimoni myönsi, että kahvi oli ollut "descafeinado" ei kofeiinitonta...

*****
Tänään (22.09.) uutiset TV:ssä kertoivat mielenosoituksista Libyassa.  Vaikka (vai koska?)  ne olivat "ääri-islamilaisuutta" vastaan, niihin ei lännessä reagoitu vahvasti.  Tavalliset, keskivertomuslimit ovat saaneet tarpeekseen riehunnasta.  Se taas ei  ole jotakin mistä repiä otsikkoja?

*****

Sunnuntaina 23.9. kirpparipäivä.
Tulos oli jälleen huono. Espanjalaisilla ei ole "ylimääräistä" rahaa, ja toisaalta myyjiä on paljon, ja kaikilla melko tavalla samaa tavaraa. Kodin tarvikkeita. Vaatteita. Leluja. Kirjoja. Musiikkia, elokuvia.
Tulos on ollut jo kauan jopa neljännes tai puolet siitä mitä "hyvinä aikoina".

*****

Viime viikolla teknikko tuli katkaisemaan sähköt. Lasku oli maksamatta. Vaimon charmi auttoi kundia olemaan tekemättä katkaisua, kun vaimo kertoi, että maksaisimme laskun ensi tilassa.
Syy aikaisemmin   oli  yksinkertainen: kun joskus lasku oli tarkoitus maksaa suoraveloituksena, tilillä ei ollutkaan rahaa! Sen sijaan että pankki olisi informoinut meitä, lasku meni takaisin sähköyhtiöön, mistä lähetettiin teknikko raakasti katkaisemaan sähkö.  Kesti kaksi (2) päivää saada sähkö takaisin.
Olimme nyt siis "viisaampia" ja halusimme maksaa laskut, kun ne tulevat. Vaan jostain syystä, se ei onnistunut. Tai, olimme yksinkertaisest unohtaneet!
 Yritimme maksaa minun pankkikortillani  (kuten joskus aikaisemmin) Ei onnistunut, minun nimeäni kun ei ollut laskussa! Eri virkailija, ilmeisesti. Aikaisemmin ongelmaa ei ollut...
No, eikun heidän toimistoonsa, odottamaan kolme (3) tuntia. Vain saadaksemme selville, että vaimolta puuttui paperi,mikä osoittaa että hän on asunnon omistaja!
No, seuraavana päivänä se lasku lopulta onnistuttiin maksamaan. Kun kaikki tarvittava dokumentti oli mukana. Vaan, olenko jotenkin outo, vai miksi ihmettelen, miksi kummassa joku haluaisi maksaa jonkun toisen sähkölaskun? Olkaa siis varovaisia, ihmiset. Tsekatkaa! Ehkä naapurinne on salaa maksanut laskunne!

*****
Minun täytyy tehdä karmea tunnustus: Olen katsellut ohjelmia kuten X-factor, The Voice....etc.
Toki tiedän että epäilemättä esim. Mick Jagger, Rod Stewart, Bob Dylan ja Neil Young olisivat, epäilemättä,  olleet ulkona jo ensimmäisen audition jälkeen. "Tuomarit" olisivat sanoneet jotakin hauskaa, kuinka olisi parempi löytää jokin muu, parempi,  ammatti.
Onko koko "formaatti" oikea? Ennen sanottiin että pitää mennä tyvestä puuhun. Nyt esim. X-factor-voittaja saa sopimuksen, mikä käytännössä takaa "joulu-ykkösen".
Ovathan jotkut (monet, voi joku sanoa) löytäneet paikkansa pop-maailmassa.
Maailmassa missä musiikkia tehdään samaan tapaan kuin hampurilaisia tai pizzoja.
Missä keino myydä musiikkia on tehdä video missä on vähäpukeisia naisia, "tanssimassa".
Silti olen, ainakin ns. sivusilmällä, katsellut noita ohjelmia. Toivoen, että niistä löytyisi joku ihan oikea kyky.  Lahjakkuus. Odotan edelleen. Enkä toivo liikaa.

Me, myself and I : Taviksen tunnustuksia eli onko jokainen ihminen laulun arvoinen.

Ns. painetussa sanassa (mitä ilmeisesti on suhteellisesti ottaen yhä vähemmän) ja internetin eri sivustoilla törmää aika usein sanontaan: " ja nyt siihen kaikkein suosituimpaan aiheeseen, eli minuun (itseeni)". Vaikka tuo on sanottu luultavasti  ns. pilke simäkulmassa, se pysäyttää.

Onko niin, että me (ihmiset) haluamme kaikkein mieluimmin puhua Omasta Itsestä?  Toki, jokainen meistä luultavasti  tuntee jonkun, jonka tavatessaan ajattelee: Voi ei, ei oo totta, nyt se alkaa puhua itsestään ja kaikesta mitä on tehnyt, höystettynä sillä mitä mies/vaimo/lapset/serkut/kumminkaimat ovat tehneet/sanoneet tms.  sitten viime näkemän.

Mutta nämä ihmiset sikseen. Onko niin, että me KAIKKI haluamme  puhua enimmäkseen tai pelkästään   omista asioistamme?

Kun joskus aloittelin blogiani, mietin usein, osaanko/voinko sanoa jotakin, mikä kiinnostaisi muitakin kuin sukulaisia ja lähimpiä tuttuja.  Niinpä laitoin linkin suomalaiselle sivustolle Espanjassa.
Vastaanotto ei juurikaan rohkaissut. Jotkut sanoivat, että blogin kirjoittajat ylisummaan ovat ihmisiä, jotka haluavat huomiota. Joilla ei ole lahjoja, eikä tarpeeksi itsekritiikkiä jotta tajuaisivat olla tekemättä itsestään naurettavia. Eipä ollut kovinkaan rohkaisevaa, vaikka toki toisenlaisiakin kommentteja löytyi.

Mitä siiten on blogi? Paikka missä kirjoittaja kertoo omia mielipiteitään, omia tuntemuksiaan. Jos hän kirjoittaa jonkun toisen kannalta, sitä kutsutaan fiktioksi. Näin tekevät kirjailijat, novellistit.

Joskus, kun olin nuori, olisin halunnut tehdä monia asioita jotka ovat kuitenkin  jääneet tekemättä.  Kirjoittaa kirjan, soittaa rock- tai jazzbandissa. Tulla toimittajaksi, ehkä rock- tai musiikkilehteen.
   Muusikkoa minusta ei tullut, luultavasi  ainakin osaksi  siksi, että en tuntenut ketään joka olisi halunnut muodostaa bändin. Bassoa soittelin, mutta myin sen pois.  Tuskin minusta mitään Jack Brucea tai Jaco Pastoriousta olisi tullut
  Harjoittelu ei innostanut.
. Ei myöskään rock-kriitikkoa.Varmaan olisin voinut ainakin yritttää? Netissä kirjoitin muutamia arvosteluja albumeista jotka koin tärkeiksi.  Sivusto luultavasti teki rahaa, minä en.

Joskus kymppivuotiaana halusin myös tehdä sarjiksia. Mutta:  kauheesti työtä, enkä ollut edes varma oliko minulla ideoita tarpeeksi.  Ylipäänsä: kuvataide ei tainnut olla mua varten?

Jossakin vaiheessa haaveilin kirjailijan urastakin. Mutta kun ikää on parikymmentä vuotta, elämää ja kokemuksia ei ole kirjan aineistoksi. Elllei nyt sitten ole tunnettu jalkapalloilija tai muu julkkis. Kuka toisaalta lukee parikymppisen jalkapalloilijan tai formula 1- kuljettajan muistelmia?  Varsinkin, kun ne on kirjoittanut ns. haamukirjoittaja. No, jotkut, ilmeisesti, tuskin niitä muuten julkaistaisiin.
 Kun luin todellisten mestarien teoksia, tuli rimakauhu. Eipä minusta olisi ollut nobelistiksi.  Tai edes menestyneeksi suomalaiseksi kirjailijaksi.

Kun menin avioon, lapsia tuli, turhat (?) haaveet jäivät. Elämä itse riiitti, aikaa ja energiaa ei ollut muuhun. Oma elämä oli se romaani, täynnä odottamattomia käänteitä, mutta myös arkea, pettymyksiä ja iloa.

Miksikähän sitten  on niin kovin vaikeaa myöntää että on vain se TAVIS?  Ilman mitään suurta lahjaa, mitä jollakin tai joillakin ei olisi, ja paljonkin enemmän?  Vai, olisiko niin, että meillä taviksillakin voisi olla jotakin, joitakin ajatuksia, ideoita, mitkä eivät vain pääse näkyviin, koska jotkut muut osaavat "myydä" itsensä, olematta yhtään parempia? Ja se "tavallinen" elämä, voihan sekin olla täynnä elämyksiä, kokemuksia, haaveita jotka joko toteutuvat tai jäävät toteutumatta.

En kirjoita blogiani osoittaakseni mitään. Kenellekäänn.  Edes itselleni. Kirjoitan, koska toivon että se mitä sanon, herättäisi mielipiteitä. Joko puolesta tai vastaan. Eräänlaista ääneen ajattelua. Hieman harkitumpaa kuin se "läppä" mitä tulee heitetyksi esim. Facebookissa.

"Jokainen ihminen on laulun arvoinen" väitti joskus laulaja Veikko Lavi.  Tiedä hänestä. Tuskin minunkaan elämästä laulun aiheeksi on. "Jokainen elämä on tärkeä". Siihen kyllä uskon.

Se nyt vaan on  niin,  että olen tavis. Ei se ole hassumpaa.  Ehkä on niin että me olemme se "maan suola"?

Ja, ainakin tiedän (vai luulenko vain?) että ihminen voi olla tavis, mutta ei pahis?  Pahis tuskin olen. No, annan muiden päättää siitä.

Mutta. Uskon kuitenkin että me tavikset, lopulta, ollaan ne ihmiset, jotka tuntee vahvimmin, elää todellista elämää.  Me, todella, ollaan se Elämän suola. 

Tähtilippu palaa taas...

Uutiset ovat jälleen kerran  kertoneet mellakoista kaikkialla ns. muslimimaailmassa. USA:n liput palavat taas, kansa riehuu kaduilla. Mitä uutta? Tätähän tapahtuu aika-ajoin. Vaan miksi juuri nyt?

Näennäinen syy on jokin elokuva tai video. En edes halua tietää mikä. Tehty USA:ssa.

Kun Geoge W. Bush ja Toni Blair julistivat ristretken terrorismia vastaan, tarkoituksena oli löytää ne "massatuhoaseet" mitkä, lännen tiedustelupalvelujen mukaan,  löytyisivät jostakin Irakista.

Niitä ei koskaan löydetty. Silti "koalition" joukot hyökkäsivät suvereeniin maahan, ilman virallista sodanjulistusta.  Irak kuului maihin, joista Bush käytti termiä access of evil.

Mutta. Olihan se sentään kai hyvä että Saddam Husseinista päästäisiin eroon? Vai?   Ja päästiinkin.

Ja jonkin aikaa kaikki olikin hyvin. Muslimit tappoivat vain toisiaan.  Ja yhä tappavat. Jee!

Entä nyt? Ihmisiä kuolee yhä Irakissa, Afgnistanissa, Pakistanissa. Who cares?

Mutta: USA:ssa on tulossa vaalit. USA tarvitsee aina vihollisen. Kun se ei ole enää Neuvostoliitto, niin melkein  mikä tahansa käy.
Helppo juttu;  luodaan  taas jotakin, mikä aiheuttaa liikehdintää muslimimaailmassa. Hullut kiiihkouskovat ovat pian  jälleen osoittamassa uskomatonta vihaansa Amerikkaa ja amerikkalaisia kohtaan.
USA tarvitsee  siis vahvan presidentin, ei mitään mustaa miestä joka voi olla jopa jonkinlainen muslimien ymmärtäjä. Taustakin afrikkalainen!

Amerikkalaisessa kulttuurissa on paljon hyvää;  musiikki, esimerkiksi. Vapaus, ainakin teoriassa, sanoa mitä haluaa. "Amerikkalainen unelma" ei ole pelkkä kupla, mutta on hyvä muistaa, ettei se ole "oikein" ja kaikki muu väärin.
Ja  kuka niille antoi luvan toimia maailmanpoliisina?  Demokratia ei ole vientitavaraa. Ei varsinkaan kun kauniiden puheiden takaa näkyy ahneuden pukinsorkka. Ja, kaiken lisäksi, demokratian sijasta "autetut" maat tuntuvat ajautuvan yhä pahempaan kriisin. 

Espanja, EU...missä mennään?

Olin tänään taas "baratillolla" eli  suomeksi kirpputorilla.
Normaalista se poikkesi siinä, että vaimo, joka oli vilustunut (täh? lämpötilat on edelleen lähellä 30 celsiusta, no, muutakaan ilmaisua ei kipeälle kurkulle ja yskälle ole), joten olin yksin.
Alku oli tavalliseen tapaan hiljainen, vasta lähempänä puolta päivää onnistuin myymään jotakin. Pari ensimmäista tuntia kuluu kun autosta levittelee tavarat pöydille ja maahan, vilteille.

Ilahduttavaa oli, että monet nuoret perheet ostivat leluja ja lastenkirjoja (joita saimme englantilaiselta tuttavaltamme, kohtuullista korvausta vastaan), vaikka, kuten he myönsivät, ajat ovat huonot.
Lapset ovat vanhemmilleen tärkein asia maailmassa. Kaikkialla. Niin myös Espanjassa, missä pienet tytöt puetaan ferian aikana kuten prinsessat, pojat kuten hidalgot.

Kun joskus facebookissa sanoin, että mielestäni on hyvä, että espanjalaiset, kaiken laman ja huonon ajan keskelläkin jaksavat uskoa elämään, jatkaa fiestojaan , tuli melko nopeasti vastaua: " No on se hyvä että jaksavat juhlia meidän rahoilla."  No, vaikka en mikään talousmies olekaan, Espanjan BKT on "hieman "
suurempi kuin Suomen. Jos ja kun Espanja on talouskriisissä, pieni Suomi, edes Nokian avulla, ei todellakaan pelasta Espanjaa.  Euroopan Unioni, ehkä.

Espanjassa on toisaalta tapahtunut asioita jotka pelottavat.
On syntynyt ryhmiä, jotka menevät supermarketteihin, keräävät kärryn täyteen, ja menevät  ulos. Maksamatta. Vaikka  kysymyksessä ovat ryhmät (joilla on jopa t-paita joka kertoo keitä he ovat!), turvamiehet eivät voi pysäyttää kaikkia heitä. Mutta, koska turvakamerat ovat toiminnassa, syylliset löytyvät, ja monet heistä odottavat oikeudenkäyntiä.

Miten tämänkaltaiseen toimintaan pitäisi suhtautua?  Demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen tottuneena: tuomita. Anarkismia! Yhteiskunta ei voi sallia omankädenoikeutta, ei edes silloin, kun joku sanoo, että  hänellä ei ole rahaa ostaa edes peruselintarvkkeita.

Jos tämänkaltainen toiminta jatkuu, seurauksena on poliisin ja ehkä jopa armeijan väliintulo.  Onko Espanja uuden sisällissodan edessä?  Miten reagoivat EU ja Saksa? Franco varmasti myhäilee haudassaan: "Minähän sanoin, demokratia johtaa ainoastaan anarkiaan!"

Oliko/onko EU ollut vain jotakin mitä ns. suuri raha, kansainväliset, ylikansalliset yhtiöt halusivat, ja saivat?  Ja meitä "taviksia" kustiin rankasti silmään?!

En minä tiedä. Minä vain myyn tavaroita kirpparilla. Hengenpitimikseni.  Ja, aina välillä, kirjoittelen näitä blogeja. Joita joku, toivottavasti, ainakin joskus, lukee.

Kaksi viikkoa Suomessa. Onko mikään muuttunut - vai kaikki?

Istun autossa matkalla Tampereen Pirkkalan  lentoasemalta Mänttään. Kaksi minua vanhempaa siskoa on tullut vastaan.   Mäntän kaupunkia ei tosin enää ole: jossakin vaiheessa kuntaliitoksen myötä  on syntynyt nimihirviö Mänttä-Vilppula. Mielessä käy kuinka joskus vuosia ja jopa vuosikymmeniä sitten  naapurikunta Vilppula ei millään halunnut suostua kuntaliitoksiin, kun taas toinen naapuri, Kuorevesi olisi ollut halukkaampi. Kuorevesi kuitenkin suostui myöhemmin toisen kunnan kosintaan, ja on nykyisin osa Jämsää.

Vaan ei kai nimi kaupunkia pahenna kun ei se (ainakaan sanonnan mukaan) pahenna miestäkään. Tai naista.

Tuntuu miltei oudolta puhua suomea; "livenä"· kun Espanjassa  kieltä käytän erittäin harvoin (facebookissa ym.kyllä  useammin). Siksi taidan pulputtaa liikaakin automatkan aikana.

Majoitun "ison"  siskon luokse, muutama kilometri keskustasta, Tammikankaalle,  paikkaan joka syntyi ns.asevelikylänä sotien jälkeen. Nyt alueella asuu toisen tai kolmannen polven mänttäläisiä  tai muualta tulleita.  Rauhallinen alue, järvi  "rannassa". Ihanteellinen lapsiperheelle tai eläkeläiselle.

 Peti on petattu. Kaikki on valmista. Asetun taloksi. Täysi ylläpito. On fiilis kuin piispalla pappilassa!
  Siskon mies kuoli muutama vuosi sitten. "Meni hyvä mies!" sanoi isoveli. Niin  teki. Kaipaan miestä.

Seuraavan kahden viikon aikana tapaan monia tuttuja ja sukulaisia. Pikkusisko miehineen, tytärkin sattuu olemaan käymässä.  Monet kasvot ovat tuttuja. Nimi ei vain usein  tahdo tulla mieleen. Ja, kummasti ovat kaikki vanhentuneet! Kuinka kummassa! Minäkin?!

Entinen hölkkä- ja punttisalikaveri tulee varta vasten käymään torilla kuin soitan siskon kännykällä (oma ei toimi Suomessa, onneksi numero löytyy.)  Koulua käytiin yhdessä, Rolling Stonesia kuunneltiin, sitten molempien elämä muuttui;  naimisiin, lapsia. Ne tavalliset jutut.  Mies ei ole enää työelämässä, vaikka on terve. Soittelee huuliharppua duona toisen pelimannin kanssa, ikivihreitä, ja kansanmusiikkia omassa yhtyeessä. Käy lenkillä, pyöräilee, käy salilla, edelleen. Monet muut ikätoverit ovat varhais- tai työkyvyttömyyseläkkeellä.

Entäpä vanha kotikaupunki? Muuttunut, todella. Sokkari on kokonaan uudessa paikassa. Tokmanni, varsinainen hehtaarihalli, on linja-autoaseman vieressä, mikä taas on siirtynyt jonkin verran ja siis kokonaan uusi myös.
Kiinalainen ravintola on keskellä kylää, ja käymme siellä puffetitssa eli seisovassa pöydässä. Hinta on yllätys, ja - todellakin - positiivinen! Ihan kohtuullisella hinnalla saa syödä vatsan täyteen. Ja ruoka on hyvää.
Myllyrannassa on myös lounasravintola, ja yhtenä päivänä tapaan   siellä  entisiä työtovereita. Naiset näyttävät säilyneen miehiä paremmin - vuodet voivat myös olla lempeitä. Häpeän tunnustaa, mutta kaupungin ylpeyteen ,Kuvataideviikkoihin en tutustu. Kirjastossa, entisessä työpaikassa toki käyn, parikin kertaa. Siellä on enää yksi "vanha" työtoveri työssä.  Paikka on sama,ulkoseinät miltei ennallaan,  sisällä on moderni, ajanmukainen monitoimikeskus. Muutostyöt valmistuivat muutama vuosi muuttoni jälkeen, mutta olen vieraillut siellä kyllä aikaisemminkin, viime suomenvierailulla myös.

Yhtenä päivänä pyöräilen (ensi kerran yli kymmeneen vuoteen!), vastaan tulee polkupyörällä  kaksi tummaihoista  naista huiveineen, luultavasti somaleita.

Grillaaminen, sauna, olut. Nehän suomalaiseen kesään kuuluvat. Ja saunasta nautinkin useampaan otteeseen. Velipojan kanssa saunotaan, maistellaan mahdottoman kallista mutta laadukasta suomalaisolutta ja puhutaan musiikista, muistellaan tietysti vanhoja rockfestareita, vanhoja kavereita.
Nuorin veli tulee kaupunkiin viikonlopuksi, ja uljas veljesryhmä syöksyy pohjoishämäläisen mertopolin yöelämään lauantaina, kun  yökerhon lauteille nousee paikallinen, mutta myös valtakunnallista suosiota nauttiva bändi RoXanna. Soitto menee komeasti, jykevämmin kuin levyllä.

Seuraavana päivänä tapaan jälleen yhden  lapsuuden- ja nuoruuden kaverin, jota en ole nähnyt ehkä pariin vuosikymmeneen. Kumma kyllä, hän näyttää melkein samalta, pieniä vuosirenkaita vatsan ympärillä lukuunottamatta. Puhumme musiikista (mistä muusta?) ja saan muutaman CD:n ilmaiseksi ("Tiedän että olet köyhä", hän sanoo...(?.) Mies kiertää Tampereen musiikkia myyvät supermarketit ja muut viikoittain metsästäen tarjous- ja poisto-CD:itä, enimmäkseen uudelleenjulkaisuja.

Seuraavalla viikolla "muutto" Tampereelle. Omat tyttäret ovat asettuneet kaupunkiin opiskelujensa jälkeen.
Jossakin vaiheessa teinitytöistä on kasvanut täysiä naisia, joilla on oma elämä...
 Laukontorilla koetaan karvas pettymys: Risteilyt Viikinsaareen ovat kesältä ohi, ja Tapolan mustamakkarakioski on kiinni. (No, mustaamakkaraa söin jo aiemmin Mäntässä.)  Syömme myöhemmin illalla ranskalaisravintolassa.
Tampereen katukuva on muuttunut: kaikenvärisiä ihmisiä tulee vastaan. Koskikeskuksen nurkalla kaksi nuorta, kiinalaisen näköistä naista menee ohi, toinen työntäen lastenvaunua; aksentti on niin tamperelainen, niin tamperelainen.
Nuoremman tyttären ja aviomiehen yhteinen koti on moderni: mustaa ja valkoista, metallia. Käyn saunassa, tottakai. Nukun vierashuoneessa. Kaikki on uutta ja siistiä. Kaksi kissaa pyörii ympärillä.
Vanhempi tytär kutsuu tietysti  myös kotiinsa. Katselemme kuvia mm.  matkoilta ympäri Eurooppaa ja New Yorkiin.  Myöhemmin menen hänen kanssaan  urkukonserttiin Tampereen tuomiokirkkoon. Nautin musiikista, Bachia, tietenkin, mutta myös suomalaista. En koe uskonnollista elämystä, nautin silti musiikista. Se on todellista, aitoa. Sitten syömään, nyt tex-mex -ravintolaan nuoremman tyttären ja hänen miehensä kanssa.

Olen toivonut näkeväni myös facebook-ystäviä.Monien yhteensattumien vuoksi olen tavannut ainostaan muutaman. Hekin ovat itseasiassa "oikeita" kavereita tai puolituttuja jotka ovat löytyneet netin kautta. Joku on yleisurheilusta tuttu, silloin teini-ikäinen, nyt aikamies.

Kaksi viikkoa alkaa olla täynnä.
 Mitä olen kokenut, miltä Suomi näyttää, ihmisestä joka on jo tavallaan ulkopuolinen?  Kuinka paljon se on muuttunut?  Kaksi viikkoa on varmasti liian lyhyt analyysiin;
  varmasti paljon muutosta on tapahtunut. Suurin osa ihmisistä tuntuu ottavan muutoksen luonnollisena, pieni (toivon ainakin) ryhmä pelkää (tai teeskentelee pelkäävänsä) muutosta. Mikään ei ole yhtä pysyvää kuin muutos.

Ei Suomi ole mahdottomasti  muuttunut. Ainakaan kaikki.  Vakuutun siitä, kun tytär ennen työhönmenoaan   heittää minut lentoasemalle. Ensimmäinen lento lähteen puolen päivän aikaan, eivätkä ovet ole vielä auki. Odotan siis  oven avausta. Kun nainen lopulta tulee avaamaan, toivotan hyvää huomenta. Nainen ei edes katso, ei vastaa.  Lentoselvitystä odottaessa ainoat ihmiset jotka puhuvat ovat pieni joukko espanjalaisia. No, tyttö joka on lähtöselvityksessä on ystävällinen.
 "Suomalainen puhuu vain kun on asiaa", sanotaan.  Niin kait. Eli ei kovin usein?

Koneessa istun suomalaisen nuoren parin (ehkä 18-vuotiaita) viereen,  joka keskittyy   juomaan ripeään tahtiin sika-kalliita juomia. He eivät humallu vahvasti, mutta ihmettelen miksi kannattaa ottaa halpa lento ja käyttää rahaa alkoholiin, kun on matkalla halpojen juomien maahan, ja lento lähtee puolilta päivin.

Olen matkalla maahan, joka on nykyinen  kotimaani. Siltä tuntuu.
  Parasta Suomessa? "Lapset" ja sukulaiset.. Tietenkin. Heitä kaipaan. Ruisleipää, saunaa? Hm. Tuskin. Molemmat löytyvät täältäkin. Jopa rasvaiset lihapiirakat, varmasti epäterveelliset. Ja karjalanpiirakat.
 Valkeat yöt, juhannus, "perkeleet kun puissa soi". Niitä ei Espanjassa ole, vaikka San Juan on juhla täälläkin.

Vuoden päästä uudelleen? Toivottavasti. Inshallah, eli jos luoja suo...

¡ Hasta la vista !

Madridin viikko futiksessa

Menneen viikon jalkapallokaupunki Espanjassa oli selkeästi Madrid. Mikään varsinainen yllätys tuo tuskin kenellekään on, kun kaksi madridilaisjoukkuetta oli pelaamassa. kahdessa loppuottelussa.

FC Barcelona oli voittanut Supercopan ensimmäisen ottelun kotonaan 3-2. Kun ottelu Madridissa päättyi kotijoukkue Real Madridin voittoon 2-1, joten lopputulos 4-4 antoi ns. vierasmaalisäännön perusteella sille Super Copan voiton. Ottelussahan ovat vastakkain viime kauden mestari (Real) ja Copa del Reyn eli Espanjan cupin voittaja FC Barca.

El año que tú naciste on kirjasarja, joka kertoo tietyn vuoden tapahtumista, ja se on hauska lahja ihmisille joka on syntynyt tiettynä vuonna.  Kun minä synnyin, Atletico Madrid voitti Espanjan mestaruuden toisen kerran peräkkäin. Joukkue on ollut yksi Espanjan menetyksekkäimpiä, vaikkei maan mestaruutta ole voittanutkaan viime vuosina. Kansainvälistä menestystä on kuitenkin tullut.

Euroopan Super Cupin ottelussa 31.8.  Atletico Madrid kohtasi  viime kauden Mestareden Liigan voittajan Chelsean. Ennen ottelua jopa espanjalaiset kommentit eivät Atleticolle paljoa luvannut: Chelseata pidettiin selvästi ennakkosuosikkina, ja espanjalaisjoukkueen mahdollisuutena pidettiin pistohyökkäyksiä.
Ottelun alku näytti heti, ettei joukkue itse tähän halunnut tyytyä. Chelsea ei näyttänyt saavan peliään käyntiin, kun sen sijaan Atletico kolisteli maalipuuta ja sen jälkeen teki avausmaalin. Toisen maalin jälkeenkään tuskin moni uskoi ottelun olevan ratkaistu, mutta kun kolmas maali tuli sopivasti ennen puoliaikaa, alkoi olla selvää että yllätys oli tulossa.
 Toinen puoliaika oli  miltei muodollisuus. Chelsean kavennus n. 15 min. ennen ottelun loppua  tuli aivan liian myöhään.  Ottelu päättyi lukemiin 1:4  Atleticolle. Kolumbialaispelaaja Falcao hattutempulla eli kolmen ensimmäisen maalin tekijänä oli ottelun sankari. Koko joukkue pelasi kuitenkin erittäin organisoidusti ja sai Chelsean näyttämään tosi hengettömältä.

Espanjan La Liga on vuosien ajan ollut kahden jättiläisen, FC Barcelonan ja Real Madridin kilpajuoksua mestaruudesta. Toivottavasti toisen madridilaisjoukkueen upea esitys ennakoi sitä että mestaruudesta kilpailisi   myös Atletico, jonka historia on täynnä menestystä.