Barca lopetti kauden cup-mestaruuteen

FC Barcelona voitti Espanjan cupin, jota maassa kutsutaan nimellä Copa del Rey eli kuninkaan cup.
Ottelu ei kohonnut legendaariseksi, lähinnä siksi, että Madridissa pelatussa ottelussa Barcelonan vastustaja, Ahtletic Bilbao ei fanien raivoisasta kannustuksesta huolimatta koko aikana ollut lähellä voittoa.

Aikainen avausmaali (Pedro), toinen (Messi) ja kolmas maali (Pedro, taas) jo ennen puolta tuntia, ja peli oli käytännössä ratkaistu.

Mielenkiintoista ottelussa oli se, että toinen joukkue on Kataloniasta, toinen Baskimaasta. Molemmat ovat autonomisia alueita, joissa osa ihmistä puhuu muuta kuin "espanjaa" eli kastiliankieltä (castellano). Katalonian kieli on läheistä sukua perusespanjalle, baskin kieli taas on täysin erilaista.

Katalonialaiset ovat ylpeitä taustastaan, ja korostavatkin olevansa ensisijaisesti katalaaneja ja vasta toiseksi espanjalaisia. Siitä huolimatta, todellista separatistista liikettä on hyvin vähän.

Baskimaan kohdalla asia on toisin. Maalla on pitkät perinteet pyrkimyksessä itsenäiseksi, ja se perustuu vahvasti Francon fasistihallinnon aikaiseen vainoon. Baskin kieli oli  tuolloin virallisesti kielletty. Baskien separatistijärjestö ETA on tehnyt  50-luvulta lähtien useita terrori-iskuja, yleenä sotilas- ja poliisiviranomaisia vastaan.

Vaikka baskien nationalismi on voimakasta, vain noin vajaa kolmannes maan hieman yli kahdesta miljoonasta kansalaisesta puhuu baskinkieltä kotikielenään.

Cupin loppuottelussa kansalliset tunteet tuntuivat kuohuvan voimakkaina. Siinä missä Katalonian ylpeyden Barcan fanit ottivat ilon irti heti alusta asti, osa Athleticin kannattajista käyttäytyi  (valitettavasti) jälleen täysin sopimattomasti. Espanjan kansallishymnin soidessa (siinähän ei ole lainkaan sanoja), baskifaneista suuri osa buuasi ja vihelsi (!) koko musiikin ajan.

Madridin provinssin presidentti  oli vaatinut, että jos näin tapahtuu, koko ottelu tulee peruuttaa. Näin ei tietenkään tapahtunut, sen sijaan samat fanit huusivat kuorossa Hijo de puta (huoranpenikka) !  kun mies saapui stadionille. Täysin sopimatonta, epäurheilijamaista käytöstä.
Tuskin baskit tällaisella käytöksellä keräävät sympatiaa itsenäisyyspyrkimyksilleen.

Barcelonan kapteeni Carlos Puyol (joka ei itse osallistunut peliin vammansa takia) saapui ottelun jälkeen joukkueen bussille kantaen sekä Katalonian että Baskimaan lippuja. Viimemainitun oli hänelle antanut nuori Bilbaon fani. Poika tosin saapui myöhemmin pyytämään lipun takaisin. Syykin selvisi: Isä kertoi että lippu on seurannut häntä (heitä)  kaikkialle, joten siihen liittyy paljon muistoja. Isä kiitti Pyolia lipun antamisesta takaisin, ja lopuksi halattiin ja toivoteltiin onnea, molemmin puolin. Ottelusta jäi näin lopulta hyvä maku suuhun. Toki monet Athleticon kannattajat olivat kyynelissä ottelun jälkeen, mutta monet myös myönsivät että vastustaja oli vain liian kova, luultavasti maailman taidokkain seurajoukkue.

Urheilu, ja varsinkin joukkueurheilu, synnyttää voimakkaita tunteita. Jalkapallo-ottelu, jääkiekko-ottelu on kuin elämä supistettuna pariin-kolmeen tuntiin. 

Every day I have the blues...eli musahullun tunnustuksia.

No. Ei nyt sentään, jos bluesilla tarkoitetaan  että on "feeling blue".
Blues musiikkina sen sijaan kuuluu päivään jokaiseen, kuten "suomalaisen bluesin" eli tangon edustaja Eino Grön aikoinaan lauloi.

Kun olin pieni poika, musiikillisia suosikkejani olivat tietystikin Georg (Jori) Malmstenin lastenlaulut, Pikkuoravat, eli tuon ajan lastenlaulut. Mutta muitakin oli: Tapio Rautavaaara, Olavi Virta.

Sitten tuli Elvis ja rock and roll. Tuohon aikaan (50-luvun lopulla) YLEllä ei ollut nuortenohjelmia. Ainoa aika, jolloin nuoria (ja meitä lapsia...) lellittiin, oli lauantaina klo 16 - 16.30 soinut Nuorten ULA. (Nuorille ihmisille kerrottakoon että ns. ula- eli ultralyhyet aallot tairkoitti samaa kuin FM tänään, eikä se ollut edes stereo...)
Lahden asema lähetti yhä kohisevaa ohjelmaa ns. pitkillä aalloilla.

Elvis muuttui kuitenkin pian  ihan liian pehmeäksi. Elokuvat olivat tylsiä, musiikki alta arvostelun, joitakin kohokohtia lukuunottamatta, kuten vaikka Devil in Disguise vuonna 1963. Vasta vuonna 1968 Elvis tuli "takaisin" TV-shown myötä.

Mutta sitä ennen tapahtui, ja paljon....

Tuli The Beatles. 1963.  Kummat tukat. Rasvat oli pesty pois. Korvia tuskin näkyi.  Moppitukaksi sitä kait silloin kutsuttiin. Vielä Hampurissa soittaessaan Silver Beatles(?) oli pukeutunut mustaa nahkaan ja tukka oli elvistyylin kammattu taaksepäin.

Musiikki; no, oli osittain ihan " jees". Chuck Berry-covereita, ihan OK versio biisistä Please Mr. Postman.  Kundit hymyilivät PR-kuvissa. Niillä oli siistit kuteet, bleiserit ja solmiot. Koko vanha rock and rollin imago, nahkarotsit ja "kovat kundit" oli poissa. Vanhemmatkit tykkäsivät. Kivoja poikia.

Sitten,Rolling Stones! Musiikki paljon rankempaa, imago samoin.  "Would you let your daughter go out with a Rolling Stone?!"

Se oli menoa, se! Pekka Gronow soitti radiossa (YLE) jazzia, mutta myös bluesia. Lehdet kertoivat Rolling Stonesien suosikeista, joita he ylistivät estoitta: John Lee Hooker, Muddy Waters, Chuck Berry. Löysin bluesin! Jo veljeni (joka muutti Saksaan melko varhain) jättämä musiikkikokoelma oli  jo aikaisemmin  saanut minut kiinnostumaan myös jazzista.  Maailma tuntui olevan täynnä fantastista musiikkia!

Musiikki ei kuitenkaan ollut halpaa; LP-levy oli kallis, samoin "sinkku". Eli pieni musta levy jossa oli yksi kappale molemmilla puolilla.

Sitten tuli "seiskytluku". Heavy metal. Progessive rock. Jazz rock (fusion).  Disco. Funk.  Glam rock. Folk rock.  Country rock. Punk.  Jokaiselle tuntui olevan oma musiikki jonka sai valita.
C-kasetille voi äänittää musiikkia radiosta. Tai kopioida kokonaisen LP:n.

80-luvulla tuli "uusromantismi" eli puudeleilta näyttävät syntetisaattoribändit. Nätit pojat.  Uusi hevisukupolvi.   Rapin ja hip hopin nousu.

90-luvulla "Brit pop"eli oikeastaan uusi brittiläinen rock-sukupolvi.

Entä 2000-luku? Tuntuu että musiikki tänään  on enemmän kuin koskaan "kulutustavaraa" Sen ostaminen on kuin ostaisi hampurilaisen.  CD kirpparilla maksaa euron. Musiikkia voi ladata joko tosi halvalla tai täysin  ilmaiseksi.

Eli, mitä "geriatrinen hippi" kuten minä saa irti tämän päivän musiikista?  Black Rebel Motorcycle Club, Queens of Stone Age, Kings of Leon. Eli toki monta hyvää rock-bändiä on edelleen olemassa.  Enää rock ei kuitenkaan  ole Se Juttu. Musiikkia mikä saa ihmiset tanssimaan. Ja edellä mainitut bändit ovat olleet olemassa jo vuosia. Eivät siis uusia.

  Bluesia ja blues-rockia soittavat tänään enimmäkseen  valkoiset artistit ja yhtyeet.
Monet "vanhat"  yhtyeet ovat tehneet come backin. Koska fanit haluavat? Ehkä. Vai koska uusia, lahjakkaita kykyjä ei ole?  Ja koska pankkilin saldo näyttää siltä että  "jotain tarttis tehrä"?

 Kaikenlaisten "talent show"-ohjelmien vuoksi kaikki haluavat huipulle HETI.  Ei vuosien keikkailun ja oppimisen kautta. Kuten "silloin ennen".

OK. Klisee tai ei, mutta tosi on, että Bob Dylan, Mick Jagger, Rod Stewart, kukaan heistä ei olisi X-factorin kaltaisissa ohjelmissa edennyt finaaliin. Nehän olisi naurettu ulos!


Kaikkien näiden vuosien, ja vuosikymmenien aikana en ole menettänyt kiinnostustani myöskään  suomalaiseen musiikkiin.   Edes niiden yli kymmenen vuoden aikana, minkä olen asunut poissa Suomesta.  Jukka Poika. Hevibändit, kuten Nightwish, Stratovarius, Sonata Arctica...ja tietysti ne wanhat suuret
nimet.

Jazz, klassinen musiikki. Ne ovat aina olemassa, ja toisinaan on kiva kuunnella rauhallista, kaunista kamarimusiikkia. Tai svengailla kunnon jazzin tahtiin.

Elämässäni on muutama intohimo. Musiikin lisäksi  kirjat. Elokuvat. Urheilu.  Ilman niitä, ja ilman ihmistä joka on läheinen, en selviäisi.  Unohtamatta koiraani. Joka juuri nyt odottaa pääsyä ulos.  Eli se on menoa nyt!

Mutta. Kohta alkavat jalkapallon EM-kisat.  Euroviisut? Heh...tokihan nekin pitää katsella.   Jospa joku yllättäisi? Onhan siellä, vuosien saatossa, ollut ihan kohtuullistakin musiikkia tarjolla.

Superviikonloppu.

Viime viikonloppu eli la-su 19. - 20, toukokuuta oli urheiluhullun taivas. Tai ainakin melkein.
Jääkiekossa jaettiin MM- mitalit, jalkapallossa pelattiin Champions Leaguen eli Mestarien Liigan loppuottelu.

Ei tarvitse ilmeisestikään olla jääkiekkofani Suomessa, että tietää että Leijonat eivät ottaneet kultaa kotikisoissaan. Eivät niitä himmeämpiä mitaleitakaan. Kuinka moni todella, "aikuisten oikeesti", siihen uskoi? Toivoahan aina voi, ja pitää.

Se, että  paras joukkue voitti, on fakta. Venäjä oli ylivoimaisesti paras joukkue kisoissa . Kaikilla osa-alueilla.
Suomen sijoitus, neljäs, on "pahin" mahdollinen. Pronssi olisi ollut lohtu, vaikkakin melko laiha. No, rakkain vihollinen Ruotsi jäi mitalipelien ulkopuolelle, samoin supertähtien Kanada.

Lippujen hinnoista on puhuttu ilmeisesti tarpeeksi.  Ja.  toivon mukaan, järjestäjät ottivat opikseen. Seuraavat kisat kun ovat Ruotsissa ja Suomessa. Jälleen.

Jalkapallossa maalit ovat usein tiukassa. Siinä missä kiekossa parin-kolmen maalin johto voi kääntyä tappioksi (Suomi jos kuka tämän tietää!), jalkapallossa yksi ainoa onnistunut hyökkäys voi olla tarpeeksi.
Chelsea pääsi loppuotteluun oltuaan jyrän alla molemmissa otteluissa FC Barcelonaa vastaan.
Loppuottelu Bayern Müncheniä vastaan  jatkui samaan tapaan. München hallitsi.  1 : 1 varsinaisella peliajalla, jatkoajalla ei maaleja.
Rangaistuspotkukilpailu toi voiton  Chelsealle.

Chelsean faneja lukuunottamatta kukaan tuskin uskoo että joukkue on Euroopan paras.
Cup-systeemi on raaka.
Mutta. Tässähän   on urheilun "kauneus".  Kukapa haluaisi seurata urheilua, missä se "parempi" takuuvarmasti voittaa? No, joukkueen fanit, totta kai...

No, Neuvostoliitto voitti vuonna 1986 maailmanmestaruuden isäntänmaana. Ja kuinkas kävi? Koko Neuvostoliitto hajosi   muutama vuosi sen jälkeen!

Ensi vuonna jatketaan. Mutta, sitä ennen: jalkapallon Euroopan mestaruuskisat! Niin, ja onhan ne euroviisutkin kuulema tulossa...

Nukkuukohan Kalervo Kummola yönsä hyvin?

Vuoden 2012 Jääkiekkoilun Maailmanmestaruuskisat ovat edenneet välieriin saakka. Suomen ja Ruotsin jakamat kisat eivät ole varmaankaan sujuneet järjestäjien toiveiden mukaan.

Sekä Suomessa että Ruotsissa ovat lippujen hinnat herättäneet närää; monella tavallisella kiekkofanilla ei ole ollut mahdollisuutta seurata kisoja paikan päällä. Samanaikaisesti sponsoroidut ryhmät ovat ollee kaikkea muuta kuin todellisia kiekkoilun  ystäviä;  se että  minuuttia ennen ottelun loppua aletaan valua pois, kun tilanne on vielä tiukka 1 :0, osoittaa että lopputulos ei ihmeemmin kiinnosta, tai että ei tajuta että maali voi tulla viime sekunneilla.
Kun Suomen katsomot ovat olleet puolityhjiä, sama ilmiö on tapahtunut naapurissa. Lehtitietojen mukaan vain Ruotsin ottelu Venäjää vastaan oli loppuunmyyty. Edespuoliväriottelu Tsekkiä vastaan ei katsomoa täyttänyt.

Nyt kuulema "vaaditaan päitä vadille" Ruotisssa.

Ruotsin kiekkojohtajien tuskaa lisää tietysti Ruotsin putoaminen jatkosta.
Siinä missä Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtaja varmasti meidän  kaikkien lailla iloitsi Leijonien upeasta voitosta USA:sta, "verivihollisen" tappio ei varmaankaan ole hyvä uutinen Suomen kisajärjestäjille. Tuhannet ja taas tuhannet ruotsalaisfanit jäävät tulematta loppuotteluihin. Unelmafinaali olisi tietysti ollut Suomi - Ruotsi.

Mitenkä on sitten Suomessa. Putoaako päitä, vai tapahtuuko sama kuin maan politiikassa: "Otan täyden vastuun!" sanoo poliitikko, ja pitää pallinsa.
No, katsellaan kisat loppuun.
Jos Leijonalauma yllättää(?)  ja ensin  menee loppuotteluun ja  siinä tuo kultaa, fanien muisti on lyhyt ja kultahuumassa ollaan pitkämielisiä. Jos matka olisi jo katkennut, tilanne olisi varmasti toinen.

Raha ei tee onnelliseksi. Toisaalta väitetään  että kurjuutta on helpompi kestää jos sitä on...
 Sanotaan myös että ahneella on p*****nen loppu.  Suomen jääkiekkomaajoukkue voi tuoda mainetta ja kunniaa maalle ja iloa ja itsetuntoa suomalaisille. Suomen Jääkiekkoliitosta huolimatta.

What a wonderful world?

Kävelen Billy-koirani-kanssa, aurinko paistaa, on toukokuu, ja ilmat ovat lopultakin sitä mitä niiden pitäisi  olla Etelä-Espanjassa tähän aikaan vuodesta. Eli suloisen lämmintä. Kello on melkein seitsemän illalla, mutta aurinko on vielä korkealla. Kohta olemme kotona,  ja siellä odottavat meksikolaiset tortillat ja olut...      Tuntuu että elämä ei voisi tarjota paljonkaan parempaa.  

Melkein toivoo,  että olisi mahdollista klikata jotakin mikä tallentaisi  tuon hetken.   Jonnekin kirjanmerkkeihin, tai muualle, mistä sen voisi halutessaan "avata".  

Mieleen tulee vanha laulu. Ja sen laulun takana oleva, todella värikäs henkilöhistoria, vaikkei laulu olekaan Armtrongin itsensä kirjoittama eikä siis ole "elamäkerrallinen".

Lous Armstrong lauloi joskus aikoinaan laulun What a wonderful world. Siinä hän kertoo kuinka hyvä  maailma itse asiassa  on, paikka missä lapset kasvavat, ruusut kukkivat,  ystävät tapaavat kadulla, maailma on ihana.

 Tuohon aikaan (1968)  oli muodikasta kristisoida kaikkea, piti  olla tiedostava,  ja laulu sai jotkut kuulijat takajaloilleen.  Niinpä Armstrong levytti myös version missä hän kertoi  johdannossa että hn on kyllä  tietoinen monista ongelmista ja vääryyksistä maailmassa. Nälästä, sodista.  Mutta se ei estä häntä nauttimasta  ajoittain elämästä, sen hyvistä ja kauniista puolista. Ja hän nautti, varmasti.

 Köyhistä oloista noussut, jo nuorena  isättömäksi jäänyt  musta poika nousi kuuluisuuteen ja sai arvostusta ja, tietysti, myös sen myötä, rahaa.
12-vuotiaana lastenkotiin joutunut Louis (hän laukaisi aseen uudenvuoden yönä, luoja tietää mistä hän sen sai!) oppi siellä soittamaan musiikkia, ja se  koitui lopulta  hänen pelastuksekseen.

Armstrongin ura, joskus aikoinaan eturivin jazz-muusikosta "viihdyttäjäksi" osoittaa kuinka monet rehelliset jazzmuusikot leimattiin  kaupallisiksi. Radikaalit, rotutietoiset afro-amerikkalaiset  ihmiset nimesivät  hänet systeemin pelleksi, setä Tuomoksi.  Kriitikotkaan  eivät enää ylistäneet.

  Toki taiteellisesti Armstrong olikin parhaimmillaan 30-40-luvuilla. Moderni jazz syrjäytti monet alkuaikojen muusikot eturivistä. Vanhassa pitäytyvien musiikkia alettiin kutsua dixielandiksi, viitaten sen juuriin Syvässä Etelässä. Jotkut pystyivät uudistumaan, Armstrong ei. Tuskin halusikaan  Hän siirtyi  sen sijaan yhä lähemmäksi ns. iskelmämusiikkia, mikä oli jazz-puristille kauhistus. What a Wonderful World oli viimeisin suurmenestys, muita myöhäisiä oli tietenkin Hello, Dolly.  Jo aikaisemmin Armstrong lauloi usein konserteissa ja levytti  Ella Fitzgeraldin kanssa ns. jazz-standardeja.

Joskus tuntuu että tänäänkin on jotenkin väärin sanoa että on onnellinen omassa, pienessä maailmassaan.   Vanhetessa ei kuitenkaan enää jaksa  kantaa koko maailman vääryyksiä harteillaan. Toisaalta, minun on joskus vaikea ymmärtää joittenkin  nuorten (tai vanhempienkin) kylmää, itsekeskeistä ja materialistista ajattelua.  Tämän päivän maailmassa nopeat tuntuvat syövän hitaat, ja sääli on sairautta. Kovat arvot ovat kunniassa.

Siksi tarvitsen noita aurinkoisia, ihania päiviä, koirani kanssa.  Voin unohtaa maailman murheet. Ja edes hetken tuntea että maailma on ihana.  Onhan se?  Ainakin ohikiitävän hetken.