Olen kävelyllä Billy-koirani kanssa ja ohitamme talon jonka autokatoksessa seisoo vanha Ford Sierra. Auto on pölyn peitossa, ja takaluukun ja katon päällä näkyy kissantassujen jälkiä.
Rekisterinumero on helppo muistaa: MA-xxxx-AM. Siitä huolimatta, auton omistaja ei varmaankaan sitä muista. Hän tuskin muistaa että hänellä autoa onkaan. Sen enempää kuin taloa. Tai edes omaa nimeään?
Joskus vuosia sitten, kadulla liikkui pohjoismaalaisen näköinen, kookas, vanha mies. Kävelykepin kanssa. Kulku näytti vaikealta. Tervehdimme ohittaessamme.
Enää miestä ei näy. Ei ole näkynyt vuosiin. Lähellä asuva suomalainen pariskunta tiesi joskus kertoa, että mies on ollut jo monta vuotta espanjalaisessa hoitokodissa. Ei kuulema tunne enää ketään.
Talon tien puolella oleva aita on hajonnut. Murtunut. Pudonnut osittain tontin puolelle maahan. Kukaan ei tunnu välittävän.
En osaa edes kuvitella millaista on talon sisällä. Talossa jossa kukaan ei ole asunut vuosiin.
Missä ovat miehen omaiset? Lapset (nyt jo keski-ikäisiä), missä lapsenlapset? Ehkä lapsenlapsenlapset?
Miten kukaan voi olla kokonaan unohdettu? Talo rapistuu. Kukaan ei tunnu haluavan sitä. Välittävän tai tietävän että sitä edes on olemassa. Oliko miehellä koskaan omaa perhettä, sitä en tiedä.
Itsekin olen lähempänä vanhuutta kuin nuoruutta. Kun - en sano jos kuten presidentti Kekkosen väitëtään sanoneen - kerran kuolen, toivon että vielä silloinkin tiedän kuka ja missä olen.
Luultavasti kuolenkin jo ennen kuin lakkaan tietämästä.
Joskus aikoinaan ihmiset kuolivat tauteihin mitkä nykyisin on helppo parantaa tai hoitaa; erilaisiin tulehduksiin, sukupuolitauteihin, ruokamyrkytyksiin jne. Ikä milloin ihmiset yleensä kuolivat oli jossakin 40-50 vuoden paikkeilla. Näin monta vuosisataa sitten. Vasta moderni lääketiede on muuttanut tilanteen.
Antibiootit ja monet muut lääkkeet muuttivat maailman. Nyt ihminen on " liian nuori " kuolemaan alle 70-vuotiaana maissa jotka ovat ns. hyvinvointivaltioita, kuten Suomi tai Espanja. Itsekin olisin luultavasti kuollut, ellei olisi olemassa korkeatasoista sydänkirurgiaa ja ammattitaitoisia lääkäreitä ja sairaanhoitajia.
Kuten kai useimmat ihmiset, nautin elämästä vaikka en enää ole nuori. Äitini, viisas ja älykäs ihminen, tapasi leikillisesti sanoa että "kyllä se vanhankin suussa sokeri vielä sulaa". Sokerista en niinkään välitä, mutta monenlainen ruoka ja olut maistuu, vieläkin. Mieluusti toki vielä eläisin jonkin aikaa. Monta monta kirjaa on lukematta. Monta filmiä näkemättä. Monta jalkapallo-ottelua vielä tulossa. Paljon musiikkia kuulematta. Paikkoja näkemättä, uusia asioita kokematta ja oppimatta. Eli, on paljon elämää elämättä. Jos vain sitä elämää riittää.
Mutta, jos valo "ullakolla" joskus sammuu...toivottavasti joku voi sammuttaa sähkön kokonaan. Ainakin siihen asti yritän elää täysillä.
" Ei, minä en tarvitse puolikasta! Anna minulle kokonainen maa ja taivas! Meret, ja joet, ja vuoren harjanteet. Minun, en suostu jakamaan!" -Jevgeni Jevtushenko.
Rekisterinumero on helppo muistaa: MA-xxxx-AM. Siitä huolimatta, auton omistaja ei varmaankaan sitä muista. Hän tuskin muistaa että hänellä autoa onkaan. Sen enempää kuin taloa. Tai edes omaa nimeään?
 |
| Sierra |
Joskus vuosia sitten, kadulla liikkui pohjoismaalaisen näköinen, kookas, vanha mies. Kävelykepin kanssa. Kulku näytti vaikealta. Tervehdimme ohittaessamme.
Enää miestä ei näy. Ei ole näkynyt vuosiin. Lähellä asuva suomalainen pariskunta tiesi joskus kertoa, että mies on ollut jo monta vuotta espanjalaisessa hoitokodissa. Ei kuulema tunne enää ketään.
Talon tien puolella oleva aita on hajonnut. Murtunut. Pudonnut osittain tontin puolelle maahan. Kukaan ei tunnu välittävän.
En osaa edes kuvitella millaista on talon sisällä. Talossa jossa kukaan ei ole asunut vuosiin.
Missä ovat miehen omaiset? Lapset (nyt jo keski-ikäisiä), missä lapsenlapset? Ehkä lapsenlapsenlapset?
Miten kukaan voi olla kokonaan unohdettu? Talo rapistuu. Kukaan ei tunnu haluavan sitä. Välittävän tai tietävän että sitä edes on olemassa. Oliko miehellä koskaan omaa perhettä, sitä en tiedä.
Itsekin olen lähempänä vanhuutta kuin nuoruutta. Kun - en sano jos kuten presidentti Kekkosen väitëtään sanoneen - kerran kuolen, toivon että vielä silloinkin tiedän kuka ja missä olen.
Luultavasti kuolenkin jo ennen kuin lakkaan tietämästä.
Joskus aikoinaan ihmiset kuolivat tauteihin mitkä nykyisin on helppo parantaa tai hoitaa; erilaisiin tulehduksiin, sukupuolitauteihin, ruokamyrkytyksiin jne. Ikä milloin ihmiset yleensä kuolivat oli jossakin 40-50 vuoden paikkeilla. Näin monta vuosisataa sitten. Vasta moderni lääketiede on muuttanut tilanteen.
Antibiootit ja monet muut lääkkeet muuttivat maailman. Nyt ihminen on " liian nuori " kuolemaan alle 70-vuotiaana maissa jotka ovat ns. hyvinvointivaltioita, kuten Suomi tai Espanja. Itsekin olisin luultavasti kuollut, ellei olisi olemassa korkeatasoista sydänkirurgiaa ja ammattitaitoisia lääkäreitä ja sairaanhoitajia.
Kuten kai useimmat ihmiset, nautin elämästä vaikka en enää ole nuori. Äitini, viisas ja älykäs ihminen, tapasi leikillisesti sanoa että "kyllä se vanhankin suussa sokeri vielä sulaa". Sokerista en niinkään välitä, mutta monenlainen ruoka ja olut maistuu, vieläkin. Mieluusti toki vielä eläisin jonkin aikaa. Monta monta kirjaa on lukematta. Monta filmiä näkemättä. Monta jalkapallo-ottelua vielä tulossa. Paljon musiikkia kuulematta. Paikkoja näkemättä, uusia asioita kokematta ja oppimatta. Eli, on paljon elämää elämättä. Jos vain sitä elämää riittää.
Mutta, jos valo "ullakolla" joskus sammuu...toivottavasti joku voi sammuttaa sähkön kokonaan. Ainakin siihen asti yritän elää täysillä.
" Ei, minä en tarvitse puolikasta! Anna minulle kokonainen maa ja taivas! Meret, ja joet, ja vuoren harjanteet. Minun, en suostu jakamaan!" -Jevgeni Jevtushenko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti