€-viisut, niistä 5-veisaanko?

Kohta on taas Se Aika!  Ei, ei se aika milloin kelloja taas siirretään kesäikaan.  Puhumattakaan siitä ajasta auringon jolloin uskon siinä taika on... Vaikka sekin on kohta. Vaan  on se hetki kun  Euroopan paras ja kaunein ja ihanin ja tarttuvin kappale valitaan! Jännittää jo! Ympäri Eurooppaa ihmiset ovat istuneet tv-vastaanottimiensa (tai tietokoneidensa...)  ääressä, kuunnellen, analysoiden, miettien mikä olisi  Se Oikea  Biisi omaa  maata edustamaan! Se, joka voisi  voittaa kilpailun , ja näin tuoda kunniaa ja menestystä maalle ja kansalle. 

Wanhaan Hyvään Aikaan Eurovision laulu- ja soittokilpailun voittaja oli miltei  aina tietystä maasta joka oli aina ennenkin menestynyt, ja Iso-Britannia oli aina vähintään ns. pistesijoilla.Ennestään tunnettuja staroja kuten  Cliff Richard, kliffaa hei! Ranska, Saksa, menestyivät yleensä. Jo pelkästään kielialueen vuoksi.
 Nyt viisi maata (UK, Saksa, Espanja, Italia ja Ranska) ovat  automaattisesti mukana...koska maksavat eniten. No, olkoon. Kuka ikinä sanoi että elämässä kaikki on tasa-arvoista?  Ei kukaan. Kun ei ole.

  Ranskaa puhuvat maat äänestivät aina keskenään, mutta se oli ihan luonnollista.  Suomi antoi aina pisteitä Ruotsille niinkuin muutkin pohjoismaat, mutta harvemmin toisin päin.  Suomi yleensä sai null poeng tai jotain sellaista.

Suomea edusti vuonna  1982 Timo Kojo. Menestys oli taas se "odotettu".  Mies itse suhtautui asiaan huumorilla, kertoen rock-lehti Soundissa   olleensa jääkiekko-ottelussa, johon tuli katsoja hieman myöhässä. Kuuloetäisyyden päässä oleva laulaja kuuli kuinka kaveri totesi ettei ollut  " menettänyt mitään kun peli oli vieläkin kojo-kojo."   Varmasti nauratti?

Saksasta tuli  aina (yllätys yllätys!) paljon ääniä Turkille...olisikohan jotain tekemistä  suuren turkkilaisvähemmistön kanssa?

Ruotsalainen, kalajalostetehtaan sponsoroima Abba voitti vuonna vuonna 1974 kappaleella jossa laulettiin WC:stä (water-loo). Samalla koko kilpailu sai suunnan josta se ei ole vieläkään toipunut.  Joka vuosi ainakin pari tyttö/poika -joukkuetta yrittää tehdä abbat, viime aikoina lähinnä itäeurooppalaiset esiintyjät. Suomikin kerran,  Fredi ja Koivistolaiset . Ei purrut. Sen sijaan tekivät itsestään pellet...
Uransa myöhemmässä vaiheessa ABBA keskittyi ns. karaoke-musiikin tekoon, tunnetuimpana esimerkkinä kappale Dancing Queen, jolla viattomia ravintola-asiakkaita on kiusattu jo vuosikymmeniä.

Anjovis...eikun Abba.

No, Suomikin voitti, sitten, lopulta!  Vuonna 2006 Lordi toi voiton kotiin. Todella upealla, suomalaista sielunmaisemaa kuvaavalla kappalleellaan. Halle lujaa  ja vieläkin lujempaa! Erityisesti miesten ulkomuoto viehätti.  Jotakin todella suomalaista.

Oh, Lordi!

Jo aikaisemmin  Euroopassa oli  tapahunut  kummia: Vuoden 1991 lopussa  Sovjet Uniooni hajosi! Ja koko Varsovan liitto! Ja ne pirut (ex-sovjet-maat ja itä-Eurooppa)  liittyivät (tai liitettiin) pikkuhiljaa Euroopan Uniooniin ja niin ne alkoivat ottaa osaa myös perinteiseen Euroviision Viisukilpailuun. Aivan katastrofaalisin seurauksin! Jumppahuiti!
Nykyisinkin  ne äänestävät  toisiaan voittamaan! Härskisti!  Ihan kamalaa! Eihän kenelläkään ole oikeutta äänestää oman, kansallisen makunsa mukaan! Varsinkaan joillakin itäeurooppalaisilla! Joilla tunnetusti on ihan mahdottomman huono maku! Kasarikamaa, vanhanaikaista diskoa! Aivan uskomatonta. Lailla pitäisi osallistuminen kieltää.

Iso-Britannia (englanniksi Great Britain, great = suuri, mahtava, suurenmoinen) on siksi (muiden ns. länsimaitten tapaan)  monen vuoden ajan yrittänyt saada wanhojen aikojen maineensa takaisin. Milloin laittamalla laulavia/tanssivia tyttöjä vähissä pukeissa (se aina toimi ennen!), milloin palkkaamalla Anrew Lloyd Webberin  kaltaisen hissimusiikkisäveltäjän rustaaman "takuuvarman" voittajan. Ei toiminut. Voihan kökkö.  Ihmiset Britannian ulkopuolella eivät tunnu ymmärtävän mikä on hyvää. Minkäs teet?
Ehkä brittien kannattaisi, urheilun tapaan, aloittaa Kansanyhteisön oma laulukilpailu? Siellä kun voitto tai mitalisija voisi olla miltei  yhtä varma kuin urheilussa.  Vastassa Antigua.Babadua, Belitze, Brunei, Samoa, Seichellit, Salomonsaaret, Togo....etc. Tosin Kanada tai Australia voisi estää juhlat. Sen lopullisen voiton.

Britanniaa edustaa  tänä vuonna Eurovision laulukilpaiussa (toivon mukaan!)  kunniakkaasti mies esiintymisnimeltään Engelbert Humperdinck. Saksasta luultavasti tulee runsaasti ääniä
 

Pelkään kuitenkin että ne ******* itäeurooppalaiset taas äänestävät omia suosikkejaan, kun paremmasta eivät tiedä tai ymmärrä. Ja ihan vika kappale, jostain hevoskyydillä köröttelevien junttien maasta voittaa! Taas!

Ei demokratiaa ehkä olisi pitänytkään niille antaa!

No. Toisaalta. Aika huonostihan tuo on siellä toiminutkin. Se demokratia siis.  Toiveissa onkin että jokin juntta tai vanha kommarisysteemi tai fasismi tai  muu ottaa vallan ja itäinen Eurooppa joutuu/pääsee sinne mihin se kuuluukin. Pois sotkemasta eurooppalaista musiikki-  ja muutakin elämää. 

Loppuu silloin tämä länsimaisten popkilpailujen alasajo, palataan taas ruotuun. 

Engelbert Pumper- eiku Humperdinck

Ding-ding-adong!  Lännellä on vielä toivoa! Enkelipertille onnea!  Legenda jo eläessään. Tähti itse, joka kuulema aikoinaan keräili miltei yhtä paljon naisten ns. nimettömiä lavalta kuin Tom Jones, suhtautuu mahdollisuuksiinsa luottavaisesti. Hän on mm. valkaisuttanut hampaansa (ihan omat!) ja muutenkin uskoo olevansa ns. iskussa. Tukkakin on taas saanut se alkuperäisen, vuosikymmenien  takaisen värinsä ("I´m worth it!").  Kasvoja ei ole kirurgisesti korjailtu mutta toki kaikki mahdolliset voiteet ja muut on käytetty.  Sponsoreita kun löytyy sieltä(kin) suunnalta. 


Jäämme odottamaat spektaakkelia! Paras mies, nainen tai ryhmä voittakoon!

Jaloa kilpaa vai rahastusta?

Kuusikymmentäluku, ehkä vuosi 1965. Olen katselemassa paikallisottelua.  Pienen kaukalon ympärillä muutama sata kiekkofania.  Kiihkeä tunnelma. Tunnelma miltei  kuin  luokkataistelussa.
Ilmeisesti paikkakunnnan parhaan kiekkojoukkueen maine on muutakin kuin olla paras. Jos pelaaja haluaa liittyä "oikeaan " seuraan, se saattaa tarkoittaa parempaa palkkaa. Mahdollisuutta nousta hierarkiassa.  Paperitehdas antaa mahdollisuuden ylenemiseen. Joillekin se riittää.

********

Asuin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet pienellä teollisuuspaikkakunnalla Suomessa, Pohjois-Hämeessä.
Urheilussa, kuten elämässä yleensäkin, oli tuolloin olemassa  selvä jako kahteen.
Olit joko "porvari" tai "duunari".  Porvarin pentu tai duunarin kakara.
Urheiluseurojakin (yleisseuroja)  oli kaksi. Toinen kuului SVUL:ään eli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon.
Toinen Työväen Urheiluliittoon, TUL:ään.
Jako johtui siitä, että kansalaissodan aikana "punaisten" puolella olleet
erotettiin SVUL:stä, ja näin TUL syntyi. Pakosta.
50- ja 60-luvuillakin luokkaerot olivat vielä selvät.

60-luvun lopulla  paikallinen tullilainen seura alkoi olla vahvempi mm.  jääkiekossa, jalkapallossa, ja lentopallossa. Jäsenmäärän suhteenhan  se oli aina ollut paljonkin  suurempi.
  Molemmat seurat  pelasivat tuolloin jääkiekossa  Suomen  toiseksi korkeimmalla tasolla, ns. Suomi-sarjassa,  mikä n. 6000-7000 asukkaan paikkakunnalle oli varsin hyvä saavutus. Keskinäisissä otteluissa oli luokkataistelun tuntua...
Jossakin vaiheessa syntyi ajatus yhteisestä kiekkoseurasta.  Se syntyi, ja uuden  seuran paras saavutus oli karsia mestaruussarjaan. Rahkeet eivät aivan riittäneet.  "Uusi" joukkue Helsingin Jokerit ja  perinteikäs  Turun TPS nousivat. Pienellä paikkakunnalla ei tuolloin ollut edes jäähallia.
Jo aikaisemmin jotkut olivat yrittäneet yhdistää jalkapalloilijoita, mutta uuteen seuraan eivät liiittyneet tullilaisen seuran pelaajat, ja seura kuivui kokoon parissa vuodessa.
Suunnituksessa sen sijaan yhteinen sävel löytyi, uusi seura perustettiin,  ja seurauksena oli useita SM- ja PM- mitaleita sekä yksilö- että joukkuetasolla. Myös  kaksi MM-mitalistia löytyy. Joukkue tekee edelleen kiitettävästi mm. juniorityötä.

Nuo ajat ovat kaukana takana. Niin jääkiekossa, lentopallossa,  kuin jalkapallossakin. Suunnistuskaan  ei enää ole yhtä menestykäs laji kuin joskus ennen.

Tämän päivän urheilua  kun  hallitsee raha.  Niin Suomessa kuin koko maailmassa. Pieneltä paikkakunnalta ei enää ylletä kansalliselle huipputasolle, maailman tasosta puhumattakaan.   Näin on ainakin useimmissa joukkuelajeissa.

Katselin netin kautta Europa Liigan ottelua jossa vastakkain olivat Manchester Unitedin maineikas, tähtiä vilisevä joukkue ja espanjalainen  Athletic Bilbao.Viime mainittu joukkue on Baskimaasta, ja on FC Barcelonan ja Real Madridin ohella ainoa joukkue mikä on ollut aina Espanjan  La Ligassa sen perustamisesta saakka, koskaan putoamatta alemmalle tasolle.
Athletic pelasi ManUn ulos. Voittamalla molemmat ottelut.
Kaikki pelaajat ovat espanjalaisia. Nimen perusteella uskoisin että kaikki ovat baskeja. Yhtään nimekästä, kallista, ulkomaalaista pelaajaa joukkueessa ei ole.

Myös Manchester City, suurella (venäläisellä) rahalla koottu joukkue, putosi jatkosta.

Paluuta aikaan jolloin urheilu oli pelkkä harrastus, tai (kuten esim. jalkapallossa)  ammatti jolla voi  ansaita pari-kolme kertaa enemmän kuin tekemälla töitä tehtaassa, kuten  oli vielä 60-luvulla,  ei ikinä palaa. TV- sponsori- ym. sopimukset takaavat  joukkueille ja yksittäislle urheilijoille, kuten esim.  tennispelaajille, uskomattoman suuret ansiot. Siitä huolimatta, ehkä (ainakin silloin tällöin?) kansallinen ylpeys, halu "näyttää" voittaa Suuren Rahan?
Ehkä ne kyyneleet mitä näkee urheijoiden silmissä voiton hetkellä ovat aitoja, niiden takana ei ole pelkkä tieto sadoista tuhansista euroista jotka tulevat pankkitilille? Näin haluan uskoa.

Nautin urheilusta. Se on parasta viihdettä, voittaa kirkkaasti vaikkapa valmiiksi nauretut sit comit ja elokuvat joissa on väkivaltaa ja/tai uskomatonta tuhoa tai lälläriromantiikkaa.

Silti, vaikka on helpompaa kuin koskaan löytää urheilua esim. internetin kautta, kaipaan joskus aikaa joka oli, monellakin tapaa, viattomampaa, ehkä aidompaa.

Nostalgia ei ole kuten ennen. Niinhän se on.

Elämä. Jalkapallo. Ja kaikki muu.

Heittelin taas kerran Facebookissa tavalliseen tapaani herjaa jalkapallosta, mikä on yksi elämäni intohimoista.  Real Madrid pelasi jatkosta Champions Leaguessa, ja koska olen henkeen ja vereen FC Barcelona -fani, heitin jotakin sarkastista joukkueesta.  Suomalainen facebook-ystäväni  (jonka tiesin olevan Madrid-fan, ihmetteli (?) halusinko mieluummin "ryssien  voittavan kuin Madridin."
Olin aina pitänyt tuota ystävävääni älykkäänä, ns. fiksuna miehenä. Yhäkin haluan uskoa (ja uskonkin)  että hän sitä on.

Oliko kysymyksessä vain huono pila? Testasiko hän minua? Tiedän että  monet ihmiset ajattelevat että kokeilemalla jonkun huumorintajua/toleranssia voi ikäänkuin testata kuinka aitoa ystävyys on.

Olen aikaisemminkin  kirjoittanut blogissani siitä miten "sanat ovat symboleita".
Minulle sanat "ryssä", "nekru",  "japsi",  "ählämi", jne. eivät ole vain hauskoja ilmauksia. Ne ovat rasistisia. Niiden takana on asenteellisuutta.  Vihaa. Tai vähintäänkin epäluuloa.

Ei minun maailmani ole mustavalkoinen. En usko yksinkertaisiin totuuksiin.

Teenkö siis kärpäsestä härkäsen?  Ehkä niin.
Koska, loppujen lopuksi, urheilun pitäisi yhdistää, ei erottaa.

Kulunut , kuulema italialainen, sanonta (jonka oikeellisuutta on syytä epäillä) sanoo että  Elämä on vain osa jalkapalloa. 
Ehkäpä noin on.
Oli miten oli. Koitetaan elää ihmisiksi. Ilman keltaisia tai punaisia kortteja.   Niille jotka nimittelevät kanssaihmsiä, mieluusti näyttäisin keltaista.   Vaikka en mikään elämän erotuomari olekaan.

Mutta ehkä on hyvä muistaa, etta se viimeinen vihellys tulee meille kaikille, eikä kukaan tiedä kuinka paljon lisäaikaa se viimeinen erotuomari antaa. Siihen asti. Ollaan kunnolla.

Sanastoa oppimaan nopeaa on väki etelän....

Kirpparilla tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Varsinkin jos kirppari on Espanjassa  (espanjaksi "baratillo" eli "halpis"). Täällä kun on ihmisiä kaikkialta Euroopasta, kaikkialta maailmasta, itse asiassa.  Toki missä tahansa espanjalaisella markkinatorilla tapaa hauskoja ihmisiä. Suomalaisen ilmeisesti jo tunnistaa jalkaterän asennosta, kielestä puhumattakaan. "Terve terve, mita kuulu? Ei maksa paljo! Toosi halpa! Kitos kitos!"
Tokihan markkinamyjät opettelevat ne muutamat sanat kieltä kuin kieltä. Jopa suomea.

Kirpparilla eri baratillolla pitää käyttää osittain samaa tekniikkaa Monet espanjalaiset (mahdolliset)  ostajat olettavat oikeutetusti että kun he kysyvät hintaa (omalla kielellään), myyjän tulee osata vastata, vaikka olisikin ulkomaalainen. Melko monet britit kuitenkin käyttävät lähinnä sormimerkkejä.  Kuitenkin, jos osaa jutella muutakin kuin hinnan, se  on  aina plussaa. Vielä  parempi jos osaa sanoa  jotakin hauskaa...

Marokkolaiset  ovat iloisesti yllättyneitä jos/kun osaa sanoa vaikkapa  "sukran" eli kiitos arabiaksi. Marokkolaiset ovat  suurin ryhmä myyjistä, heti espanjalaisten jälkeen, ellei peräti kaikkein suurin. Hyvin suuri osa ostajista myös. Saksalaisille  kannattaa tietysti puhua saksaa, briteille englantia. Skandinaaveille "skandinaviskaa" ja suomalaisille tietysti suomea.  Pieni juttutuokio, ja kauppa voi syntyä. Miltei huomaamatta...

Viimeksi kun olimme Benalmadenassa., juttelin mm. hollantilaisen miehen ja hänen vaimonsa kanssa. He ostivat muutaman single-levyn omistamaansa juke-boxiin.  Herja lensi, olimme ilmeisesti ns. samalla aaltopituudella (kuulenko jonkun sanovan: yhtä kahjoja?).
Totesimme yhteisesti että sekä suomalaiset että  hollantilaiset ovat ilmeisesti syntymäfiksuja. Miten muuten voivat jopa pikkulapset oppia niin vaikean kielen kuin mitä me omissa maissamme  puhumme?



Suomen kieli on tunnetusti vaikea kieli. Kaikki tuntemani ei-suomalaiset tietävät että se on "aivan mahdoton kieli oppia". Sen lisäksi he tietävät että Suomessa on talvella uskomattoman kylmää, että ihmiset siellä käyvät kaikki saunassa, ajavat hurjaa vauhtia kaikilla mahdollisilla moottoriajoneuvoilla ja jokaisella on (suomalainen) kännykkä.  Akankanto on kansallislaji, juopottelun lisäksi. Tangomusiikki soi, taukoamatta.

 Mutta palataanpa siihen kieleen. Mahdottoman monimutkaistahan se.
Aikamuodot, sijamuodot. Sanojen taivutukset.
Otetaanpa esimerkki.
Joskus keskustelin netissä Espanjassa asuvien suomalaisten kanssa, pitäisikö sanoa että joku asuu Mijasissa vai Mijaksessa.  Joku siihen.  että "ethän sano että kipua on lihasissa vaan lihaksessa..."  Joopa  joo. Erisnimet taipuvat hiukan eri tavalla kuin substantiivit!
Miten on, matkustammeko Teksakseen, Los Angelekseen, Kansakseen? Ei.
Joskus aikoinaan muistan lukeneeni kuinka jossakin  sen ajan (50-luku) lehdessä puhuttiin Elvisin  elämästä. (Niin, osasin lukea jo miltei esihistoriallisella ajalla eli viisikymmentäluvulla.)
Nykyisin muoto Elviksen on vakiintunut. Samoin on monen muun nimen laita. Se, eli vakiiintunut tapa, usein ratkaisee. Toki sääntöjäkin on olemassa, mutta - kuten säännöt aina - ne eivät määrää kaikkea.

Espanjassa, ja erityisesti Andalusiassa, ihmiset mielellään nauttivat ns. pieniä suolaisia, joita esim, britit kutsuvat nimellä  snack. Espanjalainen nimi on tapa, ja koska niitä  yleensä nautitaan muutama, kutsutaan välipaloja  nimellä tapas. Suomalaiseen kieleen on siksi vakiintunut tapa (heh) sanoa että nautitaan tapaksia.
Siispä  jos menemme Mijasiin, nautimme tapaksia. Emme nauti tapaksia Mijaksessa. Ainakaan minun mielestäni.

Kuinka tärkeitä tällaiset asiat ovat? En minä tiedä. Mutta suomalainen tapa taivuttaa sanoja ei ainakaan auta muita, ei-suomalaisia ymmärtämään meitä "outoja " pohjoisen ihmisiä. Kun jopa nimet ja paikannimmet taipuvat.
Asuttuani yli kymmenen vuotta Espanjassa paikallinen kieli sujuu kohtuullisesti.  Poco a poco, eli pikku hiljaa aina paremmin.
Katselen espanjankielisiä uutisia televisiosta  päivittäin, ja vaimon avulla (jonka espanja on lähes täydellistä) ymmärrän suurimman osan. Kieli on tärkeä osa kulttuuria, ja sen oppiminen auttaa ymmärtämään myös ihmisiä ja ympäröivää kulttuuria.

En ole enää nuori. Silti  haasteet ovat tärkeitä.  Tarve ja halu oppia uutta, kehittyä ei saisi koskaan loppua.  Toivon että vaikka ehkä fyysinen kuntoni mahdollisesti (= ilmeisesti) vuosien myötä heikkenee, ns. järjen valo ei koskaan sammu.  Samaa toivon kaikille muillekin, iästä ja asuinpaikasta huolimatta. Kieli ja sen käyttö on aivojen treenausta.

Olen suomalainen. Mihin pääsee pantteri pilkuistaan?

Kun olin nuori joskus (kauan sitten) ,  ei ollut kovinkaan muodikasta olla isänmaallinen.  Oikeistolaiset ihmiset syyttivät siitä ns. suomettumista. Neuvostoliiton painostuksesta Suomen piti kuulema pitää matalaa profiilia, muuten olisi voitu palata Saksan syliin ja fasismiin. Vasemmistolaisuuteen taas on aina kuulunut kansainvälisyys.
Itse näin asian myös näin: olin nuori, halusin olla "kansainvälinen". Kuuntelin amerikkalaista ja brittiläistä rock/pop - musiikkia. Tango ja suomalainen iskelmä olitvat YÄK. Politiikka ei suuremmin kiinnostanut. Vielä.

Tokihan olin lukenut 10-11 -vuotiaana  Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Se oli jännittävä kirja. Kertoi pienen Suomen ihailtavasta taistelusta monta kertaa suurempaa vihollista vastaan.  En kuitenkaan opetellut ulkoa parhaita paloja, kuten monet koulukaverini  (pojat) kertoivat tehneensä. Tietysti muistin (kuten vieläkin muistan) muutamia henkilöitä: Rokka, Hietanen, Koskela, Lammio, Vanhala.  Ja heidän lausumiaan.
"Khihi-khihi, siellä paloivat ukkoloihe perskarvat, khihi-khihi." (Vanhala).”No kyl mää täl pärjään pual vuat. Kiitoksii vaan kauhian pal” ( Hietanen).

Ei minusta kuitenkaan tullut miestä joka olisi ollut valmis "teit´ isäin astumaan". En halunnut sotilaaksi.  Armeijaan kuitenkin  menin sitten kun käsky kävi. Se oli helpointa.  Ja täytyy (häpeäkseni) myöntää, että turhan usein arvostelin pikemminkin sitä miksi Suomi oli mennyt Saksan rinnalle jatkosotaan kuin että olisin arvostanut  talvisodan uhrauksia. Myöhemmin kyllä tajusin virheeni.  Isäni ja hänen kaltaisensa pelastivat Suomen. Me emme tulleet osaksi Neuvostoliittoa, kuten Viro, Latvia ja Liettua. Emme myöskään joutuneet Neuvostoliiton etupiiriin, kuten monet Itä-Euroopan maat.


Koska minulla oli onni kasvaa vapaassa ja demokraattisessa maassa, isänmaallisuus ja vapaus tai sen puute ei koskaan ollut suuri asia minulle, mutta  jonka tärkeyden tajusin viimeistään sitten   kun olin aikuinen ja vanhenin ja perustin perheen. Katselin jääkiekkoa, ja iloitsin tai murehdin Suomen menestystä. Tai yksittäisten urheilijoitten menestystä tai sen puutetta olympiakisoissa, MM- ja EM- kisoissa. Oli hienoa olla suomalainen, kun menestystä tuli.
 Kävin äänestämässa jokaisessa vaalissa heti kun sain äänioikeuden. Politiikka kiinnosti jo. Uskoin voivani vaikuttaa maan asioihin, omalta pieneltä osaltani. Kukaan ei pakottanut minua omaksumaan vain tiettyä tapaa ajatella. Minua ei pidätetty "väärien mielipiteiden" tai "yhteiskunnalle vaarallisen toiminnan" takia.

Koko nuoruuteni ja varhaisen aikuisuuteni elin  maassa jota myohemmin on usein   nimitetty Kekkoslovakiaksi. Urho Kekkosesta tehtiin eräänlainen  ikoni. Jonkinlainen Maan Isä. Kremlin kanssa hän pelasi jonkinlaista  peliä joka sai Suomen pysymään itsenäisenä, ja  jopa hyötymään ns. idänkaupasta. Ilman syytä ei varmastikaan syntynyt  mm. ilmaus  "punaiset vuorineuvokset". Kauppa kävi, suomalainen laatu yleensä  riitti eikä hinnoista riidelty.  Sisäpolitikassa demarit ja keskusta hallitsivat sulle-mulle -tyyliin. Urho Kekkonen johti Suomea viisikymmentäluvulta eli vuodesta 1956 vuoteen 1982. Joidenkin mielestä hän miltei yksin pelasti Suomen, toisten mielestä taas  hän oli yksi suomettumisen arkkitehdeista. Se kaikkein pahin, itse asiassa.  Mielestäni Kekkonen olikin itsekeskeinen, epädemokraattisesti hallitseva johtaja, miltei diktaattori. Vain hän hyväksyi  poliitikot johtamaan maata ja siksi Kokoomus pysyi oppositiossa.  Mutta, toisaalta, ajat olivat toiset. Ehkä hänen kaltaistaan johtajaa todella tarvittiin, silloin?

Urho Kekkosen valtakauden  jälkeen presidentin merkitys ja valta on jatkuvasti vähentynyt.  Mauno Koivisto jatkoi pitkälti siitä mihin edeltäjä oli maan jättänyt. Martti Ahtisaari valittiin  kansainvälisen kokemuksensa ja hyvän neuvottelijan maineensa vuoksi. Tarja Halonen saa varmasti kiittää valinnastaan  paljolti sitä että naiset huomasivat viimeinkin mahdolliuuden valita naispresidentti.

Nyt elämme uudessa maailmassa. Neuvostoliitto on hajonnut, itäblokkia ei ole. Siitä huolimatta jotkut YYA-ajan poliitikot haluavat yhä olla vallassa. Jopa haluavat  toteuttaa elämänaikaisen unelmansa tulla Suomen presidentiksi. Toisaalta, Perussuomalaisten puolue ja sen menestys lienee oire siitä että monet pelkäävät muutosta, kansainvälistymistä, jopa EU:ta.

Mielestäni suomalaisuuteen (myös  isänmaallisuuteen)  pitää kuulua suvaitsevaisuus, halu ymmärtää ja auttaa lähimmäistä,   taustasta,  ihonväristä tai kielestä välittämättä. Väite että isänmaallisuus tarkoittaisi vain kansallista  itsekkyyttä ja  auttamatta johtaa sotiin ja konflikteihin on asioiden yksinkertaistamista ja liioittelua.
 Monien nuorten kansainvälisyys on ehkä  käytännön sanelemaa: opiskelu ja työ ulkomailla ovat monelle selkeä vaihtoehto. Silti, hekin  varmasti pohjimmiltaan tuntevat olevansa suomalaisia, mutta samalla osa uutta uljasta maailmaa ja Eurooppaa.

Olen isänmaallinen, enkä sitä häpeä. Sana patriootti on mielestäni sille synonyymi ja tarkoittaa sitä että ihminen rakastaa ja arvostaa maata jossa on syntynyt ja jonka arvot on omaksunut, halveksimatta tai vihaamatta ihmisiä joiden ajatusmaailma,  kulttuuri tai  uskonto on toisenlainen.
Nationalisti en tunnusta olevani. Tuo sana kun minulle merkitsee sitä että ihminen pitää itseään ja maanmiehiään ja -naisiaan parempana kuin muut.


Elän Espanjassa. Olen silti ikuisesti  suomalainen. Kun keskustelen ihmisten ( esim. suomalaisten jotka yhä  asuvat Suomessa) kanssa, saan erilaisia vastauksia kysymykseen  millainen on tämän päivän Suomi. Joidenkin mielestä se on mennyt ja menossa huonompaan suuntaan;  "köyhät kyykkyyn". Rasismi ja muukalaisviha kuulema kasvavat. Ammattiyhdistysliikkeen valtaa kavennetaan.  Se yritetään jopa murskata. Jotkut taas sanovat että kysymyksessä on lähinnä  vain median luoma harha.


Vaikka asunkin kaukana entisestä kotimaastani, pyrin seuraamaan maan tapahtumia. Uutisia. Kulttuuria. .Politiikkaa. Viihdettäkin.  Luen suomenkielistä kirjallisuutta, mutta myös englanninkielistä.  Espanjankielen taitoni (valitettavasti) ei riitä nauttimaan täysin  kirjoista, elokuvia ja tv-ohjelmia pystyn seuraamaan (erityisesti uutisia). Uutisia Suomesta on Espanjan mediassa  niukasti; turhan usein ne ovat jotakin akankantoon tai mutajalkapalloon liittyvää "epäuutista". Valitettavasti.

Seurasin  presidentinvaalikeskustelua, ja täytyy myöntää että sen taso oli  mielestäni ajoittain valitettavan huono. Siinä missä  ehdokkaat pysyivät asialinjalla,  julkisuudessa näkyi  todella ala-arvoista loan heittoa.
Toivottavasti vaalien jälkeen palataan takaisin asialinjalle...kuten Veikko Vennamo asian  aikoinaan ilmaisi.

   Vaikuttaa siltä että turhan usein kiinnitetään huomiota asioihin jotka eivät ole, tai  joiden ei pitäsi, olla tärkeitä. Ennen kuin Martti Ahtisaari valittiin presidentiksi, jotkut muistuttivat että hänen poikansa oli siviilipalvelusmies. Miksi se olisi ollut tärkeää?  Jotkut ovat olleet sitä mieltä ettei Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmentaja voi olla siviilipalvelusmies, kuten Alpo Suhonen . NHL:ään hän silti kelpasi. Kukaan ei ilmeisesti kysynyt sotilasarvoa reservissä. Suhonen oli ensimmäinen eurooppalaisssyntyinen valmentaja NHL:ssä 50:een vuoteen. Nytkin siviilipalveluksen suorittanutta miestä epäilivät jotkut huonoksi   johtajaksi. Taas kerran. Ei presindenttiainesta?    Ja julkihomon  valinta olisi monien mielestä ollut katastrofi!



Nyt Suomella on kokoomuslainen presidentti, ensi kerran vuosikymmeniin. Maltillinen porvari?
Venäjällä myös valittiin presidentti. Tulos oli ennalta selvä. Putinin voittoa ei kukaan uhannut.  Mutta, äänestyksen aikana tapahtui väärinkäytöksiä, jotka "eivät kuitenkaan vaikuttaneet lopputulokseen".  Hmm...



Toivon uudelle presidentille Suomessa onnea toimessaan  ja menestystä koko Suomelle. Samoin toivon menestystä Venäjän uudelle johtajalle, ja toivon  että naapurimme Venäjä ja sen kansa oppii myös demokratian säännöt. Suomen, ja koko maailman tulevaisuus riippuu paljolti siitä, muun muassa. 

Kirppuja torilla? Ei, mutta paljon muuta mielenkiintoista

Kun muutin Espanjaan joskus 13 vuotta sitten (kuinka aika kuluukaan!), vaimoni (silloinen  tyttöystäväni) oli ollut työttömänä   jonkin aikaa. Asuntojenmyyntibuumi kuitenkin jatkui, ja hän sai työtä uudessa firmassa.  Asuntoja valmistui ja niitä tunnuttiin myytävän nopeammin kuin mitä niitä valmistui, ja provisiot olivat hyvät.  Rahaa siis tuli. Buumi jatkui. Muutaman vuoden.
Itse tein satunnaisia töitä.   
Sitten ajat muuttuivat. LAMA iski. USA:sta alkunsa saanut talouden romahdus iski pahasti Espanjaan, jonka talous perustuu vahvasti turismiin ja ulkomaalaisten olemassaoloon.


Mikä vielä pahempaa, terveyteni, mikä oli aina ollut hyvä, tuntui menneen. Hengästyin ja väsyin nopeasti. Miehelle, joka oli kuntoillut vuosikymmeniä, tilanne oli outo.
Selvisi että aorttani oli repeämäisillään.  Läppä "vuosi", ja käytetty veri sekaantui puhtaaseen, happipitoiseen vereen. Parin kuukauden odottamisen jälkeen pääsin leikkaukseen.   Selvisin siitä, rimaa hipoen, urheilutermiä käyttääkseni.
Jostakin olin saanut kuitenkin  tulehduksen, ja puolen vuoden jälkeen leikattiin sydän, uudelleen. Jälleen, juuri ja juuri selvisin. Tulehdus tuli luultavasti hammaslääkäristä.

Vaimoni (siinä vaiheessa olimme jo vihitty pari) ei enää etsinyt työtä. Tuskin sitä olisi edes siinä vaiheessa  löytynyt. Hän keskitttyi hoitamaan minua. Olin tosi heikko. En uskonut koskaan toipuvani. Toivuin kuitenkin hyvin ja sain Suomesta työkyvyttömyyseläkkeen mikä ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin selkeästi enemmän kuin esim. paikallinen minimipalkka.


Puolitoista vuotta aikaisemmin  kuin minut ensi kertaa leikattiin, olimme alkaneet myydä tavaroita "baratillolla" (barato = halpa) eli kirpputorilla. Syynä oli se, että anoppini, joka muutettuaan yhden tyttärensä luota Iso-Britanniasta asumaan luonamme, oli muuttanut Espanjasta   Australiaan siellä asuvan kolmannen  tyttärensä luo  ja jättänyt jälkeensä  paljon uutta, käyttämätöntä tavaraa. Paljon niistä   oli  ostettu tv:n ostoskanavilta Iso-Britanniassa,  kun rahaa vielä oli.  Hänen miehensä oli kuollut muutama vuosi sitten, mutta  peritty raha hupeni kovaa vauhtia...

Huomasimme pian että vaikka tavara (esim. kallis espresso/capuccino-keitin)   olisi vielä pakkauksessa, alkuperäisestä hinnasta,  esim. 50 puntaa, kirppiksellä  ei saisi edes kolmannesta alkuperäisestä hinnasta. Lähes kaikki  tuntui liikkuvan alle 10 eurossa. 


. 

Kun vähitellen tervehdyin leikkauksista, jatkoimme kirpparitoimintaa.
Ajat oliva silloin  vielä suhteellisen hyvät, ja ostimme toisinaan halvalla  ihmisiltä, jotka esim. muuttivat pois,   mm.  DVD:itä, LP-levyjä ja single-levyjä, jotka myivät suht. hyvin. LP-levyjen ja -single-levyjen ostaminen oli muodikasta. Hinnat olivat hyviä. Buumi oli olemassa. CD:stä ja DVD:stä voi pyytää (ja saada) 3 euroa, tai 2X5 euroa, jne. Joistakin 60-luvun klassikkosingleistä (Stones, Beatles) sai helposti 3 euroa. Varsinaiset keräilyharvinaisuudet ovat sitten asia erikseen, mutta ne onkin paras myydä esim. internetissä olevilla erikoissivuistoilla. 
Nuo ajat ovat nyt menneet. Toki vieläkin näin esim. Rolling Stonesien eka LP:stä pyydettävän huikeat 40 euroa! Stones,  Beatles, Elvis, Led Zeppin,  alkuperäiset vinyylit ovat yhä hinnoissaan. 


Tämän päivän Espanjassa ihmiset ostavat  lähinnä  tavaroita jotka ovat tarpeellisia. Keittiöön,
 kotiin, asumiseen.  "Helppoa" rahaa ei  juurikaan enää tule.
Silti, menemme yhä baratillolle. Fuengirolaan, Coiniin tai Bedalmadenaan.
Joskus oli helppo kerätä 100-150 euroa kerralla. Nyt saa olla tyytyväinen 50 euroon. Vaatteesta VOI saada jopa (!) kaksi-kolme euroa, usein kuitenkin vain 50 senttiä. 
Vaikuttaa siltä että liian monet ihmiset täällä yrittävät kerätä edes hiukan rahaa, myymällä jotakin mikä ei ole heille enää välttämätöntä.


Asiakkaat voi jakaa selkeästi erilaisiin ryhmiin. "Parhaita" ovat pohjoismaalaiset, saksalaiset ja britit.
Kun heille kertoo hinnan, he miettivät, ja jos se tuntuu hyvältä, maksavat. Kauppa tapahtuu. 
Espanjalaiset voivat tinkiä, ja usein tinkivät.
Sitten tulevat marokkolaiset. Heidän kulttuuriinsa tinkiminen kuuluu luonnollisena osana. Osin perinteestä, osin taloudellisesta tilanteesta johtuen. 
He eivät koskaan maksa pyydettyä hintaa.  Jos hinta on kohdallaan, he usein viime tingassa haluavat jotakin "kaupan päälle." 
Toisaalta, Kerran ostin nahkapusakan josta marokkolainen  myyjä  pyysi alkuun 25 euroa. Sanoin maksavani kymmenen.  Hän pudotti hinnan 20 euroon. Sanoin että 10 on mitä voin maksaa.
Seuraava tarjous oli 15. Sanoin, OK, 12! Kaupat tehtiin, hinta oli pudonnut yli puolella. 

Jonkinlainen nousu varmasti tulee, joskus. Niin Espanjassa kuin koko EU:n alueella. 
Siihen asti on pakko yrittää selviytyä. Kukin tavallamme. Mutta kuinka kauan talous toimii jos /kun vain myymme  käytettyjä tavaroita toisillemme? 


Television uutisissa, internetissä näen palavia autoja, poliisin  pahoinpitelemässä mielenosoittajia Espanjassa, Italiassa, Kreikassa.   Ehkä olen liian pohjoismaalainen, liikaa lakia kunnioittava. Mutta en näe väkivallassa ja tuhoamisessa mitään mieltä.  
Miten tähän jouduttiin? Hajoaako EU?  En  minä tiedä. Elämä jatkuu. Ja toivottavasti palaamme "normaaliin elämään", mitä ikinä se onkin, mahdollisimman pian. 
Kirpparitoiminta jatkuu. Monelle, myös minulle ja vaimolleni se on kutakuinkin välttämätöntä.