Kotimaani ompi Suomi - tai ainakin se toinen

Kun olin lapsi, suomalaisuudesta  ja isänmaasta puhuttaessa piti aina muistaa, että meillä suomalaisilla on hyvät ja luottamukselliset suhteet naapurimaahamme Neuvostoliittoon.
Sehän oli sementoitu YYA- eli ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksella. YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948.

Vuosien kuluessa presidentti Urho Kekkosesta tuli näiden suhteiden symboli.   Näin erityisesti 60- ja 70-luvuilla.

Viisikymmentäluvun kouluissa isänmaallisuudesta puhuttiin kyllä vielä vapaammin: meidän 3-4 -luokkien nuori sijaisopettaja opetti meille Gaudeamus igitur -laulun latinaksi, laulatti myös Ateenalaisten laulua ("Kaunis on kuolla kun urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin") Laulettiin myös : "
Meidän on uudesta luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa.

Vuosina 1960–1979 muuttoja Ruotsiin tehtiin 322 000.

70-luvulla poliittinen ilmasto oli muuttunut.  Monet älymystöstä ja taiteilijoista näkivät Neuvostoliiton ihanneyhteiskuntana.  

Isänmaallisuus oli miltei kirosana, tärkeämpää oli puhua työväenluokan yhtenäisyydestä, solidaarisuudesta kapitalismia vastaan.   

80- ja 90-luvulla puhuttiin vain rahasta. "Rahalla ei ole isänmaata".

Noista vuosista on kulunut paljon aikaa. Miten ovat asenteet muuttuneet? 

Ketkä 2000-luvulla puhuvat isänmaallisuudesta?  

Minulle on vuosia ollut parikin siniristilippua, jotka olen ostanut laittaakseni puseron tai takin hihaan. En ole kuitenkaan (ainakaan vielä) sitä tehnyt. Miksi?

Koska isänmaallisuuden (tai, jos halutaan "patriotismin") ovat omineet tatuoidut, nahkapäiset pilottipuserohörhöt, joiden harrastuksena on antaa turpiin erivärisille tai vika kieltä puhuville ihmisille. Tai paremman puutteessa vihervassareille ja homoille.

En enää asu Suomessa, mutta sen tulevaisuus, politiikka ja jokapäiväinen elämä kiinnostaa yhä. Internet antaa siihen mahdollisuuden.  

En häpeä suomalaisuuttani. Kun katselen suomalaista urheilua, nautin menestyksestä, suren tappioita.  Suomalainen kulttuuri on jotakin, mistä voi olla ylpeä. 

Ehkä jonakin päivänä laitan siniristilipun hihaani.  Ja kannan sitä ylpeänä.  Ilman, että ajattelen olevani yhtään parempi kuin kuka tahansa muu.
  m

Kaikki mulle ja HETI!

Ostin eilen  nettikirpparin kautta viisi kirjaa kympillä (10 €). Aikaisemmin viikolla olin tehnyt jo samanlaiset kaupat.
Kirjat oli ilmeisesti ostettu normaalihinnalla joskus aikoinaan, en tiedä. Kirjan suomalainen kirjoittaja saa teoksestaan 12 - 21 % kappalehinnasta,  e-kirjojen korvaus on 25 %.
 Miten ei-suomalainen saa palkkionsa, ei minulla ole tiedossa.

Olen tehnyt elämäntyöni kirjastossa.  Kirjastot ostavat  suuria määriä kirjoja (montaa runokirjaa tuskin olisi ostettu juuri  muuten kuin  vain kirjailijan jakamina kappaleina tutuille ja sukulaisille) 
ja kirjailijat saavat kirjastokorvaukset  teoksistaan. Kirjastojen varauslistat eivät ole estäneet esimerkiksi Paasilinnan , Päätalon, Ilkka Remeksen ja Laila Hirvisalon (Hietamies)  kirjojen satojen tuhansien, jopa yli miljoonan , kappaleen myyntiä. 



Suomessa ja muuallakin ns. länsimaissa on olemassa ns. piraattipuolueita, jotka  haluavat mm. kaiken internetissä jaossa olevan aineiston olevan  "vapaata". Mitä  silloin tapahtuu teoksen omistajan oikeudelle luomaansa teokseen? 

Toivottavasti olen käsittänyt asian väärin. Tai en 
 ehkä sittenkään: "Kaiken teosten epäkaupallisen kopioinnin, levittämisen ja muun käytön on oltava vapaata teoksen julkaisuhetkestä lähtien. Piraattipuolue uskoo tiedon ja kulttuurin mahdollisimman laajan leviämisen edistävän ihmiskunnan henkistä ja materiaalista hyvinvointia." Ote puolueen ohjelmasta.


Luin puolueen ohjelmaa laajemmaltikin. 

"Piraattipuolueen mielestä politiikan lähtökohtana tulee olla yksilönvapaus. Jokaisella on oltava vapaus toimia haluamallaan tavalla, kunhan ei rajoita muiden vapauksia. Piraattipuolue vastustaa holhousyhteiskuntaa, jossa valtio puuttuu yksityiskohtaisesti jokaiseen elämän osa-alueeseen."

Tuohan kuulostaa ihan järkevältä? 

Piraattipuolue 
haluaa  myös vähentää byrokratiaa ja viranomaiskontrollia ja lisätä ihmisten vapautta päättää omista asioistaan. Muun muassa tämän vuoksi Piraattipuolue haluaa ottaa käyttöön perustulon.

Aina vain  paranee.  Perustulo? Kuulostaa melkein sosialismilta?! 

Kaiken kaikkiaan puolueen tavoitteena on kaiken informaation vapaa levitys.  Tai sitten - todellakin - olen tajunnut kaiken väärin.

Onneksi minulla ei ole materiaalia,  mitä he voisivat jakaa ilmaiseksi demokratian ja vapauden nimessä.  Toisaalta, jos he jakaisivat blogiani, en panisi pahakseni.  Kun en sillä ansaitse nytkään zlotiakaan. ;)
 

Valkoisen paperin kammo

Muistan lukeneeni useankin kirjailijan kertoneen "valkoisen paperin kammosta".
Kirjailija kertoi istuneensa kirjoituskoneen (kuka muistaa mikä se on?) edessä tuskaillen, ellei tekstiä synny. Valkoinen, tyhjä paperi koneessa tuntui ilkkuvan. 

Tänä päivänä kirjailija/kirjoittaja istuu jonkinlaisen sähköisen aparaatin edessä ja työstää tekstiä, jota on helppo muuttaa, tuhota tai jatkaa. Roskakori ei täyty rypistetyistä papereista.

Sama kammo saattaa silti iskeä. Tekstiä ei synny. Ruudulle ei tule mitään.

Silloin toki voi laittaa ruudulle vaikka musiikkia, elokuvan, tsekata uutisia.  Jospa sieltä saisi vinkkiä? 

Luin jälleen yhtä Donna Leonin dekkaria, missä poliisit levittivät sormenjälkijauhetta rikospaikalle.  Ajattelin, että kirjailija oli pudonnut teknisen kehityksen kyydistä. Eivätkö nämä tutkimukset ole niitä, joita tehdään tietyllä valolla? Ilmeisesti monenlaisia tekniikoita on edelleen käytössä. Sormenjälkijauhekin  on siis  edelleen olemassa.
 Kirjailija  muuten vieraili Suomessa hiljattain.
Ja kehui muuten, kuinkas muuten.

Rikoskirjailijan työ on (luultavasti) helpompaa tänä päivänä, kuin vaikkapa Agatha Christien aikana. Aikataulut, kartat, monet muut faktat löytyvät erilaisia hakurobotteja käyttämällä.  

On myös aiempaa helpompaa välttää virheitä.  Luin kirjaa, missä naisen "poltot" alkoivat, ja ajattelin, että sehän on väärä ilmaisu. Sitten tajusin, että ehkä kirjailija käytti sitä osoittaakseen, millä vuosikymmenellä mentiin.  Tai sitten ei.

Joskus tuntuu, että ne blogikirjoitukset, jotka olen kirjoittanut, alkavat olla tarpeeksi. 
Toisaalta, joskus kun herään keskellä yötä, mielessä pyörii asia, josta voisin kirjoittaa. Uskon muistavani seuraavana päivänä.

Joskus muistan, joskus en.

Olisikohan syytä laittaa vaikkapa pieni sinikantinen muistivihko yöpöydälle?  Jotkut kirjailijat kuulema pitävät sellaista aina  mukanaan.

Blogi on ollut minulle lähinnä  jonkinlaista terapiaa.  En ole koskaan haaveillut suuresta määrästä lukijoita, koska en ole julkkis, poppari tai poliitikko. 
Jos joku/jotkut ovat niitä lukeneet, hyvä.  

Ehkä en laita sittenkään vielä "pillejä pussiin".  Onhan maailma aiheita täynnä.