Kun olin pieni eli eikö mikään muutu?

Usein  sanotaan, että ihmislapsi muistaa lapsuutensa tapahtumia kolmivuotiaasta.
Kuinka paljon niitä/niistä ymmärtää, on sitten toinen juttu.

Yksi varhaisimmista muistoistani: 
Yritin ottaa pois hampaani ja pestä ne, kuten näin äitini tekevän. Hän oli jo yli 40-vuotias (siis minusta vanha), ja tuolloin "tekarit" olivat sen ikäisellä tavallisia.
 Kun joskus paljon  myöhemmin olin armeijassa, jotkut varusmiehistä saivat pehmeää ruisleipää sen normaalin vanukan eli panssarintorjuntaleivän sijaan. He olivat parikymppisiä!

Joskus aikoinaan Suomen Yleisradio soitti paljon lähellä kansanmusiikkia olevaa aineistoa. 
Lauantaina iltapäivällä lauloivat Peipposet .

Kuoron ohjelmistoon kuului mm. laulu Jos sais kerran jouten olla.   "Jos sais kerran jouten olla, voita syyä".

Olin luultavasti kolme-neljävuotias   ja  ihmettelin, miten kukaan halusi voita "syödä". Äiti selitti, että ennen aikaan köyhille ihmisille ei voita juurikaan annettu. Se myytiin, ja korkeintaan isäntäväki sitä sai,  eivät piiat ja rengit, jotka olisivat sitä mieluusti laittaneet limpulleen.

Noihin aikoihin minulla oli samanikäinen tai vuoden-pari vanhempi  kaveri.
 Olavi Virta oli levyttänyt kappaleen Istanbul vuonna 1954. Yle soitti  edelleen sitä ahkerasti. 
Kaverini kanssa istuimme rappujen alla piilossa ja lauloimme: "Istanpuuli, Konstanttinopolissa, Istanpuuli, kirjava kollikissa." Kumpi meistä keksi tuon kollikissa-version, en muista. Ehkä kuulimme sen joltakin vähän vanhemmalta lapselta tai joltakin koiranleuka-aikuiselta...

Yhtä asiaa kyllä ihmettelin. Miksi siinä laulettiin: "Nimet muuttuu ain´, ja niillä peitetään". Eihän nimillä voi peittää?  

Paljon myöhemmin opin, että nimillä ja sanoilla kyllä peitetään.  Paljonkin. 

"...ettei  mikään muutu lain, ihminen säilyy entisellään". 





 

Kell´ onni on, se onnen kätkeköön...

...kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.
 Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.

Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.
Eino Leino: Laulu onnesta 

Kansallisrunoilijan ajatus onnesta on usein ymmärretty perisuomalaisen kateuden ilmauksena.
"Kateus vie kalatkin vedestä". 

 Ovatko suomalaiset sitten  todella kateellisia, onko se todellakin jokin perikansallinen ominaisuus?
  Onko niin, että siinä missä jossakin muualla maailmalla esim. naapurin uusi auto innostaa  haluamaan yhtä komean tai jopa hienomman ajopelin, suomalainen pikemminkin  mutisee jotakin siihen tyyliin, että kyllä sitä nyt ollaan polleeta...mistä noikin siihen rahat sai?

Muistan kuinka joskus nuorena poikana (ehkä 6-7 v) sain uudet farkut, ja menin iloisena näyttämään niitä  naapurin saman ikäiselle pojalle. Pojan teini-ikäinen veli veti minut tylysti  maanpinnalle toteamalla kaverilleen: "Toi (siis minä) tuli leuhkimaan uusilla vaatteillaan!"  En voinut käsittää miksi hän oli niin ilkeä. 

Sosiaalisessa mediassa on ollut  jaossa kuva, jossa fiktiivinen henkilöhahmo  Härski-Hartikainen (Spede Pasanen)
väittää, että suomalainen on ainoa ihminen (maailmassa), joka on valmis maksamaan viiskymppiä siitä ettei naapuri saa satasta. Sosiaalista mediaa seuraamalla ei voi välttyä ajatukselta, että monet suomalaiset eivät ainakaan tunne solidaarisuutta ja halua auttaa muita kuin omia  maanmiehiään ja -naisiaan. Jos niitäkään. 
Muistan myös  lukeneeni jostakin tutkimuksesta,  että suomalaiset tuntevat negatiivisia tunteita vahvemmin kuin positiivisia. 

Entäpä se ONNI sitten?  Varsin erilaiset asiat saavat varmasti ihmiset tuntemaan onnellisuutta.  Ehkä useimmat mainitsevat perheen, ihmissuhteet.  Terveyden. Työn jossa viihtyy.  Tuskin  kuitenkaan kukaan on onnellinen kaiken aikaa.

Joissakin tutkimuksissa on todettu lemmikkieläinten omistajien elävän  keskimääräistä vanhemmiksi.  
Takavuosien sarjakuvasuosikki Jaska Jokusen (Charlie Brown)
mukaan "Onni on lämmin koiranpentu". Ressu eli Snoopy on Jaskan usein syvällisiä miettivä koira.

Minulla on ollut elämäni aikana muutama kissa ja kolme koiraa. Juuri nyt yksi molempia.  Molemmat tuntuvat rakastavan minua rajattomasti. Olen siis Jaskan kanssa samaa mieltä.

"I love my dog as much as I love You" lauloi aikoinaan  Cat Stevens (aka Yusuf Islam).

Taidatkos sen paremmin sanoa? Se YOU on tietysti vaimo.   En minä osaa ainakaan  sitä sanoa paremmin.  






 

"Ikähän on vain numero!"

Olen varmasti itsekin ollut toistelemassa otsikon väitetettä. Vuosia sitten.

Nykyisin lisäisin kuitenkin: Vain jos  se numero on tarpeeksi pieni. Alkaen vaikka vitosella. Pienemmistä numeroista nyt puhumattakaan.

Kun muutin Espanjaan, olin 48-vuotias (melkein 49).  
Olin terve, painoin alle 80 kiloa, olin kuntoillut parikymmentä vuotta: hölkkää, hiihtoa, pyöräilyä, kuntosalia. Ruoka maittoi, syödä voin mitä ja miten paljon tahansa painon pysyessä vakiona.

Kuntoilu uudessa maassa jäi vähemmälle (osittain siksi, että asfalttipintaisilla kaduilla korkeuserot olivat suuret, eikä pururadasta tms. ollut tietoakaan), mutta pahin oli silti edessä: sydämestä löytyi ylimääräinen ääni: tsekkauksissa ilmeni, että  aortta oli laajentunut. Voisi revetä koska tahansa! 

Parin leikkauksen jälkeen toivuin, mutta  hitaasti. Kuntoiluajat olivat ilmeisesti  ohi.

Koskaan enää en kokisi "runner´s high"- fiilistä. En myöskään  sitä hyvää oloa, mikä seuraa suht. rankkaa fyysistä rasitusta.

Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat toipuneet syövästä. Kerran. Jopa kahdesti. 

Joku voi sanoa, että kun on ollut lähellä kuolemaa (kuten minä molemmissa leikkauksissani), osaa laittaa ns. arvot kohdalleen. Arvostaa elämää eri tavalla.  Toki arvostan sitä, että olen yhä olemassa, mutta ei tämä ole minusta tehnyt ainakaan parempaa ihmistä. 
Osaanko olla ruikuttamatta turhasta? Hah! 

Sormissa ja polvissa on jäykkyyttä ja kihtikin vaivaa ajoittain, mutta siihen tottuu.
Ja se numero. Se senkun  kasvaa. Joka vuosi. Eikä ole todellakaan pelkkä numero.  

Mutta kasvakoon. Niin kauan kuin menee nollille. 

Puuta ja heinää

Muutama vuosi sitten Aurinkorannikolla julkaistavassa aikakauslehdessä oli yksi kolumnisteista iäkkään puoleinen herrasmies. 
Hän aloitti kuukausittaisen juttunsa yleensä toteamalla: "Päätoimittaja soitti, että pitäisi saada kolumni valmiiksi piakkoin, lehden julkaisupäivä lähestyy."

Juttu oli sitten sen mukainen; kovin paljoa ideoita ei tuntunut miehellä olevan, ilmeisesti oli asunut Aurinkorannalla niin kauan, että "uutta" oli vaikea löytää. Lopussa hän kertoi yhden tai jopa pari vitsiä. Tulivathan ne rivit täyteen silläkin...

Itse olen nyt  asunut Costa del Solilla lähes kaksikymmentä vuotta.

Alun innostus on toki laimennut; asiat, jotka olivat uusia ja jännittäviä, jopa eksoottisia, ovat nyt jokapäiväisiä. 
"Missä palmupuut on puita vaan..." lauloi Virve Rostikin aikoinaan.

Vuosien kuluessa on yhä vaikeampi löytää uusia ja tuoreita aiheita Espanjasta. Toki maassa tapahtuu kaiken aikaan, maa muuttuu. Kehittyy, asiat paranevat. Ongelmiakin on, ei pienimpänä Katalonia.

Ongelma (jos se sitä on) on ehkä se, että ihminen sopeutuu, samaan tapaan kuin ei huomaa kodissaan muutoksia (kuluneita tai likaisia osia) tai omaa vanhenemistaan (peilissä sitä ei huomaa, valokuvissa ehkä sentään).

Eihän minua kukaan patista kirjoittamaan mitään. 
Kun luen paikallisia "ilmaisjakelulehtiä" en voi kuitenkan  olla ajattelematta, miten monet kirjoittavat niissa melkoista roskaa, josta saavat ilmeisesti ihan ok palkkion. 

Olenko siis kateellinen heille?  En toki. Näiden julkaisujen taso on lähinnä surkea. Kieli oppi (siis MIKÄ?) ja oikein kirjoitus ei ole useimminten kirjoittajilla  hallinnassa. (Sarkasmia...)

Pitäkööt tunkkinsa. ;) 
Niin kauan kuin edes joku (ei sukulaiset, he tuskin lukevat blogiani?) lukee, kirjoitan. Tai sitten en.  Joskus minulla voi olla jopa asiaakin. Ehkä jo ensi kerralla.

Tanssi minulle, Zorbas!

Vaikka tein elämäntyöni kirjastossa, ja muutenkin olen lukenut paljon,  on  ns. kirjallisessa sivistyksessäni toki paljon  aukkoja.

En ollut koskaan lukenut esimerkiksi maailmanmenestystä  Kerro minulle, Zorbas. 
Alkuperäinen teos julkaistiin 1954, suomennos 1964.

En myöskään ole nähnyt kirjasta tehtyä menestysfilmiä.

Kukaan tuskin "välttyi" kuulemasta Mikis Theodorakisin  musiikkia elokuvasta vuodelta 1964 (en minäkään). Hyvä niin. Koska musiikkihan oli mahtavaa!

Kun nyt luin kirjan, se vaikuttaa menettäneen jotakin  aikain kuluessa.
Kirjan kertoja  on nuori, elämästä vieraantuneelta vaikuttava  kirjailija, joka perustaa ruskohiilikaivoksen Kreetalle.

Zorbas on puolestaan 65-vuotias paljon  maailmaa nähnyt ja monenlaista kokenut mies jonka omalaatuinen ajattelu ja hurja elämänjano ajaa häntä  yhä paikasta toiseen. Hänestä tulee työnjohtaja. Miesten  välille syntyy selkeä luottamus. Kaveruus. Joka kasvaa, erilaisuudesta huolimatta. Miltei rakkaudeksi...

 Idealistinen, estoinen  "kertoja" vaikuttaa naivilta, kun taas omien halujensa ja viettiensä kautta elävä Zorbas taas on  (ehkä?) nykyajattelun mukaan sovinisti, joka pukee luonnonlapsen imagonsa myyttiin  - "nainen on mysteeri, jonka tarkoitus on sekoittaa miehen pää." Lieneekö jopa paholaisen luoma olento?  Hänen mielestään naiset ovat avuttomia olentoja, jotka tarvitsevat jonkun johtamaan heitä.

Kirjan "minä" oppii jotakin  Zorbasilta. Kuten tanssimaan.  Hän ei kuitenkaan opi elämään luonnonlapsen tavoin.  Hän etsii yhä jotakin, vaikka Zorbas kertoo hänelle, että elämä on tässä ja nyt.   Ettei viisautta löydy kirjoista, ei historiasta. Joskus tanssiminen on parempi keino kertoa, kuin sanat.

Yhdessa miehet kokevat onnistumisia, mutta myös epaonnistumisen.  

Lopulta, mita jää jaljelle?  
 Että elämä on lyhyt. 

Nauti siitä.  Kuin joka hetki olisi viimeinen (sehän voi olla sitä!).