Nykyisin lisäisin kuitenkin: Vain jos se numero on tarpeeksi pieni. Alkaen vaikka vitosella. Pienemmistä numeroista nyt puhumattakaan.
Kun muutin Espanjaan, olin 48-vuotias (melkein 49).
Olin terve, painoin alle 80 kiloa, olin kuntoillut parikymmentä vuotta: hölkkää, hiihtoa, pyöräilyä, kuntosalia. Ruoka maittoi, syödä voin mitä ja miten paljon tahansa painon pysyessä vakiona.
Kuntoilu uudessa maassa jäi vähemmälle (osittain siksi, että asfalttipintaisilla kaduilla korkeuserot olivat suuret, eikä pururadasta tms. ollut tietoakaan), mutta pahin oli silti edessä: sydämestä löytyi ylimääräinen ääni: tsekkauksissa ilmeni, että aortta oli laajentunut. Voisi revetä koska tahansa!
Parin leikkauksen jälkeen toivuin, mutta hitaasti. Kuntoiluajat olivat ilmeisesti ohi.
Koskaan enää en kokisi "runner´s high"- fiilistä. En myöskään sitä hyvää oloa, mikä seuraa suht. rankkaa fyysistä rasitusta.
Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat toipuneet syövästä. Kerran. Jopa kahdesti.
Joku voi sanoa, että kun on ollut lähellä kuolemaa (kuten minä molemmissa leikkauksissani), osaa laittaa ns. arvot kohdalleen. Arvostaa elämää eri tavalla. Toki arvostan sitä, että olen yhä olemassa, mutta ei tämä ole minusta tehnyt ainakaan parempaa ihmistä.
Osaanko olla ruikuttamatta turhasta? Hah!
Sormissa ja polvissa on jäykkyyttä ja kihtikin vaivaa ajoittain, mutta siihen tottuu.
Ja se numero. Se senkun kasvaa. Joka vuosi. Eikä ole todellakaan pelkkä numero.
Mutta kasvakoon. Niin kauan kuin menee nollille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti