60-luvun alussa rock and roll pehmeni popballadeiksi, Elvis oli "kunnon amerikkalainen nuorimies", kävi jopa armeijan.
The Beatles kuusikymentäluvulla hylkäsivät aiemmat nahkarotsit ja hymyilivät kauniisti bleisereissään. Rolling Stonesit ottivat paikan "pahoina poikina.
Woodstock, huumeet...60-luvulla tapahtui paljon. Vietnamin sota sai nuoria radikalisoitumaan.
Joskus seitsemänkymmentäluvulla USA:ssa alettiin puhua AOR-musiikista. Nimitys tuli termistä album oriented rock. Tietyt radioasemat soittivat yhä enemmän yleistyviä albumeita singlelevyjen sijaan. (Jotkut kyllä sanovat, että AOR tulee sanoista "Adult oriented rock". Rockia aikusille.)
"Albumimusiikki" tarkoitti yleensä pitempiä kappaleita 2-3 minuutin sinkkujen sijaan, ja kappaleet monimutkaisempia kuin päivän hitit.
Se oli usein myös "vähemmän kaupallista", soittajat pitkän linjan muusikkoja, monilla studiomuusikon tausta.
Joillekin kriitikoille ja kuuntelijoille AOR, Suomessa "aikuisrock" oli lähes haukkumasana. Sitä pidettiin akateemisena, soittajien taidolla briljeeravana, siitä väitettiin puuttuvan nuoren rock-muusikon ja -musiikin into ja vimma.
Brittien saarilla seitsemänkymmentäluvun puolivälissä syntynyt punk rock oli vastaus tähän.
Se muuttikin musiikin valtavirtauksia ainakin lyhyeksi aikaa. Nuoret soittajat uskaltautuivat tekemään musiikkiaan, vaikka eivät olleetkaan soittimiensa virtuooseja. Myös sanoitukset muuttuivat usein enemmän todellisiksi kuin usein jossakin henkimaailmoissa liikkuva progressiivinen tai sinfoninen rock, rock-oopperat jne.
Punk tuli tottakai myös Suomeen ja se (sekä ns. uusi aalto) toivat näkyviin ja kuultavaksi uusia nimiä, joista tunnetuimmat Pelle Miljoona ja Eppu Normaali. Uudenlaista rockia esittivät myös Hassisen Kone ja Tuomari Nurmio.
Aivan oma lukunsa olivat hieman aiemmin oman paikkansa suomalaisessa rockissa löytäneet Juice Leskinen ja perinteistä rockenrollia uusilla saundeilla vääntänyt Hurriganes.
Viimemainittu menestyi hyvin myös Ruotsissa.
Unohtaa ei toki sovi Hectoria ja Dave Lindholmia.
Suomalaisten rock-yhtyeiden menestys Suomen ulkopuolella oli ollut suhteellisen vaatimatonta ennen hevimetallin uutta nousua. Poppia ja metallia yhdistävä Rasmus sai singlensä top teniin Japania myöten (suurin suosio oli Euroopassa). Nightwish ja HIM olivat suosittuja Keski-Euroopassa ja myös Espanjassa ja Portugalissa. HIMin yksi albumi nousi jopa USA top 10-listalle. Speed metal- yhtye Stratovarius oli jo vuosia ollut suosittu etenkin keikkabändinä Euroopassa.
Tämän päivän "aikuisrockiksi" Suomessa voitaisiin hyvin kutsua Rolling Stonesin kaltaista ikiliikkujaa; ovathan irvileuat kutsuneet esim. bändin vierailuja Helsingin Olympiastadionilla Vuoden Eläkeläistapahtumaksi, eikä ehkä suotta. Rock kun tuntuu olevan nykyisin vanhemman ikäpolven ja toisaalta erilaisten kellaribändien musiikkia.
Toisalta maassa on yhtyeitä, joiden musiikki on eräänlainen sekoitus rockia ja poppia ja 60-luvun kitaramusiikkia. Monet naislaulajat tekevät musiikkia, jossa on lähes pop/diskobiitti, mutta melodia ja sovitukset lähempänä rockia. Jotkut suomalaiset yhtyeet ovat noussee jonkinlaiseen maailmanmaineesen pop/rock -tyylillä.
Ismo Alanko ja Neljä Ruusua jatkaa perinnettä Suomessa.
Rauli Badding Somerjoki oli aikoinaan laulaja, joka seikkaili sekä iskelmän, poprockin että perinteisen rockin maailmoissa. Samoin Kirka Babitzin.
Monet suomirockin veteraanit ovat lisäksi tehneet kokoelmalevyjä, joilla ovat osoittaneet kunnioitustaan vanhoille mestareille; Tapio Rautavaara, Lasse Mártenson.
Aikuisrock ei siis ole välttämättä mikään haukkumasana; pikemminkin päin vastoin.
"Hail hail rock´n´roll deliver me from the days of old!" väitti jo edesmennyt Chuck Berry. Vaikka ei ihan näin olisikaan, ainakin kannattaa uskoa että rock on rajaton riemu.
Kuten Pete Townshend sanoi, esitellessään Rolling Stonesit Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1989: Kundit, mitä ikinä teettekin, älkää vanhetko arvokkaasti!"
Näinpä. En minäkään aio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti