Fakta homma. Faktaa vai fiktiota?

Kasvoin työväenluokkaisessa perheessä.
Isä teki pitkää päivää kirvesmiehenä.
Pitkän, rankan työpäivän jälkeen tuskin  jaksoi tai ehti usein lukea romaaneja. Työn lisäksi kun oli monta muuta asiaa: politiikka, ay-toiminta ym. Lehtiä toki luki ja elämänkertoja.  
Äitini oli suuren perheen äiti. Vuosiin hänkin tuskin jaksoi lukea paljon. 
Hän  opetti minut ja muut pienet lapset lukemaan.

Joskus myöhemmin hän kertoi, että hänen opettajansa oli kannustanut häntä menemään seminaariin, tulemaan opettajaksi.
Uskallus ei riittänyt, ja hän päätyi olemaan "vain äiti".

En usko, että isäni luki kovinkaan monta romaania, vaikka kodissamme oli kirjahylly täynnä suomalaisia klassikkoja.  
Toki hän luki Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla, varmasti  monta muutakin.
Äitini taas oli innokas  lukija. Kun me lapset lähdimme kotoa, hän keskittyi elämäkertoihin. 

Olen tuntenut elämässäni ihmisiä, jotka sanovat, ettei heitä kiinnosta lukea tai katsella elokuvia. "Toisten ihmisten elämää".
Joku huippujalkapalloilijan vaimo, ex-poptähti tuntuu olevan jopa  ylpeä siitä, ettei ole koulun jälkeen lukenut yhtään kirjaa. Jet set -elämä riittää. 

Joissakin tapauksissa kyllä ymmärrän sen. Kuten vaimoni perheen kohdalla. Irakilainen perhe, joka on muuttanut useita kertoja, jonka isä on virunut vankilassa,  ja  jota on kidutettu. Joka on pelännyt niin omassa kuin vieraassa maassa henkensä puolesta. Isä teki omaisuutensa kolme kertaa. Hänen elämänsä oli kuin suuri seikkailu.

Perhe on jakautunut neljälle maanosalle. Heidän tarinassaan olisi ainesta useampaankin romaaniin tai elokuvaan. 

Tämän rinnalla oma elämäni (josta siitäkään ei puutu mutkia ja muutoksia) vaikuttaa melkein tylsältä.   


En kuitenkaan lue romaaneita, katsele elokuvia, paetakseni tylsää todellisuutta. Dokumenttielokuvat kertovat historiallisista tapahtumista, elokuvat ja romaanit kertovat samoja asioita fiktiona.

Lukemalla ja katselemalla voi tavallaan elää monta elämää yhden elämän aikana.  

Ehkä siinä samalla oppiikin  jotakin? Ainakin sen, että elämää on muuallakin kuin niissä pienissä ympyröissä, jossa jokapäiväinen (joskus tylsältä vaikuttava) elämä pyörii?  Ja että  elämä on moninaista, eikä sitä voi eikä saa laittaa  yhteen, ainoaan oikeaan muottiin.  

Vaimoni on innokas lukija. Vaikka hänen elämäänsä mahtuu enemmän tapahtumia kuin meistä useimpien, hän lukee, katselee elokuvia ja sarjoja. 

Hei, ei toi oo oikein! eli Pilkuviilaajan päiväkirja

Katselin tänään Mika Kaurismäen tuottaman ja Veikko Aaltosen ohjaaman elokuvan Tilinteko (1987) 

Huonomminkin voi reilun tunnin elämästään tuhlata.

 Missään ei sanota, mitä vuotta filmissä eletään.  Radiossa (?) soivat 50-luvun iskelmät, kapakassa laulaa Markus Allan. 

Hänen hittinsä osuivat -60 -luvulle.  Miehen vaatetus myös viittaa tähän. 

Autojen (kuten "postibussin") rekisterinumerot ovat valkoisia. Ne muuttuivat mustista valkoisiksi vuonna 1972.  Tämän perusteella tapahtumat ovat tältä vuodelta tai myöhemmin. 

Brittiläisessä TV-sarjassa Life on Mars (2006)  (näytetty myös Suomessa v.2008) ) päähenkilö joutuu auto-onnettomuuten v. 2006 ja herääkin yhtäkkiä  vuonna 1973.

Poliisin työssä on kaikki muuttunut, ja henkilön on vaikea ymmärtää poliisin asenteita ja työtapoja. Kännyköitä ei ole, ja tupakkaa tuprutellaan kaikkiallla. Vuosi 1973 näkyy uskottavana eikä "virheitä" ole.

Goodbye Sweetheart  oli BBC:n sarja, missä "aikamatkaaja" kävelee seinän läpi nykypäivästä (1990-luku) 1940-luvulle, missä hän mm. viihdyttää ihmisiä pubissa soittelemalla Beatles-lauluja ominaan. Kyseessä on siis komedia. Pääsosassa useissa sit comeissa näytellyt 

Nicholas Lyndhurst

Sarjaa ei valitettavasti liene näytetty Suomessa.
1940-luvun rekvisiitta on kohdillaan.

Elokuva The Boat That Rocked  (UK 2009) (Suomessa Merirosvoradio)  perustui pitkälti tositapahtumiin. Mi Amigo -laivalta lähettävä  Radio Caroline oli lähettänyt vuodesta 1964 lähtien rock-musiikkia kansainvälisiltä aluevesiltä, koska tuon ajan yleisradiot (Iso-Britanniassa BBC) eivät soittaneet paljonkaan rock-musiikkia.  Nuoriso otti uudet asemat nopeasti omakseen.

Elokuvan musiikki on jokaiselle -60 -luvun musiikista pitävälle pelkkää herkkua.  Valitettavasti vain melkoinen osa siitä on levytetty myöhemmin kuin vuonna 1966, mistä filmin pitäisi kertoa. 
Mm. Cat Stevensin Father and Son on niinkin myöhään kuin vuodelta 1970.
Näistä "virheistä" huolimatta ihan kelpo leffa, vaikkei ollutkaan suurmenestys.

Yhden, usein toistetun tarinan mukaan, jossakin Ben Hur -elokuvan joukkokohtauksessa vilahtaa rannekello...

En minä elokuvia ja sarjoja katsele löytääkseni niistä virheitä. 
Ihan totta.
Enkä muuten ole varmasti ainoa, joka niitä huomaa. Netissä on useitakin sivustoja, mistä näitä mokia (engl goofs) löytyy.

Sorry.  

King is dead, long live the king.

Tätä kirjoittaessani (16. elokuuta 2017) Elvis Presleyn kuolemasta on kulunut tasan 40 vuotta.  Suurin piirtein kaksi kertaa se aika, kuin rock and rollin kuninkaaksi nimetty laulaja oli kanssamme, tekemässä levyjä ja antamassa konsertteja. 

Nimi rock and rollin kuningas oli toki markkinointia. Samaan tapaan kuin Rolling Stonesia on kutsuttu nimellä Greatest rock´roll band in the world.  
Joskus aikoinaan toinen rockandroll -legenda Jerry Lee Lewis sanoi:  Elvis might be the king, but I am the best. 
Joidenkin mielestä rockin todellinen kuningas oli maaliskuussa  2017 kuollut Chuck Berry.

Elviksen rääkätty sydän petti lopulta. Vuosia jatkunut piristeiden  (niitä hän ilmeisesti oppi käyttämään asepalveluksessa Saksassa) ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö oli lopulta liikaa. Ironista kyllä, Elvis vihasi "huumeidenkäyttäjiä". Hän sai jopa presidentti Nixonilta tunnustuksen (kun itse kärtti sitä) joulukuussa 1970 kiitoksesti työstä huumeiden käytön vastustamiseksi. 

Viimeisessä taltioidussa konsertissa rankasti ylipainoinen laulaja yrittää parhaansa, vaikka ääni ei tahdo riittää ja hengitys ei kulje. 
Aikaisempina vuosina Elvis onnistui aina ennen kiertueita laihduttamaan ja kuntoutumaan.
. 

Elviksen merkityksestä populaarimusiikin ja -kulttuurin kehitykseen on erilaisia mielipiteitä. Joidenkin mielestä (kuten näyttelijä  Marlon Brando) Elvis oli vain "copy cat" joka varasti mustan musiikin ja teki laimeita  kopioita aidoista kappaleista.  

Suurin osa kritiikistä nykyisin  myöntää, että Elviksen alkuaikojen levytykset ottivat  vaikutteita sekä mustasta rhythm and bluesista että  valkoisesta country-musiikista ja tekivät siitä lähes  ainutlaatuista.  Sun Records -levy-yhtiön taiteilijakaarti oli muutenkin laadukas. 

Myöhemmin Elvis (varsinkin muutettuaan suurelle RCA-yhtiölle) alkoi lähestyä mainstream poppia, mutta teki silti monia merkittävia levytyksiä myös armeijan jälkeen. 
Presleyn manageri, omatekoinen "eversti" Parker laittoi miehen tekemään hölmöjä Hollywood-elokuvia, joiden musiikki oli lähinnä tyhjänpäiväistä.

Vuonna 1968 Elvis teki "TV-Specialin", mikä merkitsi miehen paluuta huipulle.  Kiertueita, myöhemmin showt Las Vegasissa. 

Elviksestä v. 1973 eronnut Priscilla Presley (he olivat naimisssa vuodesta 1967) on hyödyntänyt legendaa, ja "kuninkaan" levyjä on myyty moninverroin enemmän miehen kuoltua kuin hänen elinaikanaan. Itse asiassa, ennen kuolemaansa Elvis oli miltei unohdettu, eilispäivän  tähti. 

Maailma on täynnä Elvis-kopioita, joita ajoittain etsitään jopa kilpailuissa. Valitettavasti useimmat keskittyvät miehen myöhemmän kauden eli Las Vegasin tyyliin. 

Eliviksen kuolinpäivänä 16. elokuuta , samoin kuin hänen syntymäpäivänään  8. tammikuuta, eri tv-kanavat muistuttavat miehestä, shoppailukanavat kuten QVC myyvät äänitteitä ja kaikkea mieheen liittyvää ns. memorabiliaa eli muistoesineitä. 

Elvis Presleyn elämästä on julkaistu useita kirjoja. Suositeltavin on Peter Guralnickin  kirjoittama kaksioisainen elämäkerta, josta on ollut saatavissa myös yhteennidottu pokkariversio.

Viimeinen piiri. Kay Scarpettan tutkimukset jatkuvat.

Viimeinen piiri on jälleen yksi  Kay Scarpetta -romaani.

Olen lukenut niitä eri järjestyksessä  kuin ne on kirjoitettu tai ilmestyneet joko englanniksi tai suomeksi. Paras tapa olisi lukea ne "oikeassa järjestyksessä", koska niissä usein viitataan aikaisempiin rikostapauksiin. 

Tässä romaanissa Scarpettan kumppani on jo kuollut, ja hän yrittää yhä koota itseään. Hän tekee työtään kuin robotti. Upottaa surunsa kovaan työntekoon. 

Kay Scarpettan elämä tuntuu muutenkin muuttuvan painajaiseksi. Hän joutuu fyysisen hyökkäyksen kohteeksi, mistä hän selviää, mutta saattaa joutua syytteeseen itsepuolustuksen liioittelusta. 
Hyökkääjä on  ihmishirviö, jolla on karvoitus kuin ihmissudella (?)
Syynä on Scarpettan osuus murhaajan tekojen tutkinnassa.  

Ninkuin tämä ei olisi tarpeeksi, häntä syytetään aikaisemmasta  naispoliisin murhasta. Naisen, jonka ruumiin hän on joutunut tutkimaan ammattinsa puolesta. Hän ja uhri olivat tunnetusti vihamiehiä.

Koko tarina tuntuu kääntyvän horror storyksi.   Onko Scarpettan vainoaja todellakin jonkinlainen hirviö?   Vai onko kaiken takana jonkinlainen salaliitto? Näin tämä hyökkääjä väittää, kääntäen koko tapauksen ylösalaisin.  Väittää jopa, että Scapetta kutsui hänet kotiinsa. 

Kirja on saanut hyvät arvostelut. Joidenkin mielestä se on Patricia Cornwellin paras. 

Minusta tarina on hieman liian monimutkainen.   Siinä missä Scarpetta-tarinat ovat tähän asti olleet jokseenkin uskottavia, nyt liikutaan jossakin kauhutarinoiden tasolla.  

Ihmishirviö, jolla on karvoitus kuin ihmissudella?   

Scarpetta selviää hengissä. Jos se nyt jollekin oli yllätys.  Samoin hänen rakastamansa siskontytär. Supernainen. 

Hänen uskollinen apulaisensa  konstaapeli Moreno, nahkaan pukeutuva, Harrikalla ajeleva rääväsuu samoin. Mies joka  juo ja tupakoi liikaa ja on (ilmeisesti) salaa ihastunut "tohtoriin"


Sarja ilmeisesti jatkuu.

Mikään ei voi estää minua lukemasta seuraavaakin Patricia Cornwell -romaania.  

• Alkuteos: The Last Precinct
• ISBN: 9789511311386
• Suomentaja: Erkki Jukarainen
• Julkaisuaika: 2017
• 464 sivua

Oisko ilmassa jotakin?

En tiedä, olenko se "vain minä", kuten sanotaan.
Joskus tuntuu, että on päiviä, jolloin kaikki ovat hyvällä tuulella.
Sanovat huomenta ja hymyilevät. Kysyvät que tal eli mitä kuuluu.
Sitten taas joinakin päivänä naapuri näyttää menevän ohi, sanomatta sanaakaan. 
Sama jatkuu - koiraansa kävelyttävä puolituttu ei ole huomaavinaan.  Kaupan tyttö, joka yleensä hymyilee, ei ole ystävällinen.
Ihmettelet, onko ilmassa jotakin.  Uutiset eivät ole kuitenkaan  kertoneet mistään katastrofista, verojen korotuksesta tai uudesta leikkauksesta.

Näin yksilötasolla.

Mutta onko mahdollista, että kansallisella ja kansainvälisellä tasollakin on jonkinlaisia "aaltoja"?  Kymmenen tai parinkymmenen vuoden välein kun vaikuttaa tulevan "pahoja fiiliksiä". 

Kylmä sota on ohi. 

Vaan eipäs koittanutkaan ihana rauhan ja rakkauden aika. 
Sotaa ei juuri kukaan tunnusta haluavansa. Silti pieniä tai isompiakin  konflikteja syntyy kaiken aikaa.  Lähi-idän sodat jatkuvat. Terrorismikin jatkuu. 


Kun Neuvostoliitto romahti ja sen mukana ns. itäblokki, maailman tilanne näytti muuttuvan yhtäkkiä peremmaksi.

Ns. maltilliset vasemmistopuolueet ilmeisesti odottivat, että entisissä kommunistimaissa heillä olisi mahdollisuus päästä valtaan.  Ja toden totta, moni kommunistipuolue olikin ykskaks sosialistinen puolue. Tai jotakin muuta hyväksyttävää. Entiset puolueaktiivit käänsivät takkinsa. Nyt oltiinkin kaikki demokraatteja. Ja kansa äänesti, näillä ihmisillä kun oli ainoina kokemusta politiikasta ja taloudesta.

Terävimmät takinkääntäjät huomasivat tilaisuutensa, ja ostivat valtion omaisuutta pilkkahintaan, ihmisillä kun ei ollut taitoa tai halua ns. yrittämiseen. Venäjällä joka oli tärkein ja vaurain osa Neuvostoliittoa, syntyi ns. oligarkia. Poliitikkojen (entisten kommunistijohtajien) ja bisnesmiesten epäpyhä liitto.  Venäjän toivottu demokratia on vaipunut lähes täydelliseen diktatuuriin, ja samaa on tapahtunut useissa muissakin entisissä neuvostovaltioissa.

Läntisissä maissa (Euroopassa) oikeistolaiset, jopa fasistiset ja kansallissosialistiset liikkeet ovat vahvistuneet, osittain EU:n vastustamisen ja pakolaisten tulon myötä. 

USA valitsi presidentiksi äärikonservatiivisen öykkärin, joka on osoittanut halveksuntansa demokratiaa kohtaa erottamalla useita itselleen epämieluisia henkilöitä. Lisäksi hän veljeilee toisen "epädemokraatin", Vladimir Putinin kanssa. 

Suomessa Perussuomalaisten puolue hajosi, mutta ne "peruspersut" jatkavat, johtajinaan avoimen rasistinen puheenjohtaja ja evoluution kieltävä varapuheenjohtaja.

Olisikohan ilmassa sittenkin

jotakin muutakin kuin se kuuluisa lämpeneminen? Jotakin, mikä vaikuttaa terveeseen järkeen ja ajatteluun? 

Yes Sir, siirry sinäkin Bostoniin!

Yleensä ns. käännynnäiset ovat niitä kovimpia saarnaajia.
Entinen juoppo uhoaa viinan kiroista. Huumeista eroon päässyt kertoo (ja varmaan aiheesta) siitä helvetistä, mihin huumeet voivat johtaa.  Joskus kirjaimellisesti ojan pohjalla ollut löytää Jeesuksen. Tottahan siitä haluaa kertoa kaikille.  

Tupakoin ehkä kolmetoistavuotiaasta asti kymmenkunta vuotta. Ensin yhden tai kaksi päivässä (varastin yleensä  isäni askista). Sitten melko paljon  myöhemmin askin tai puoli päivässä. Lopetin kymmenisen vuoden jälkeen. Sittemmin  olen muutaman kerran kokeillut (muutaman kaljan jälkeen), mutta eipä maistu. Onneksi. En kokenut lopettamista aikoinaan  todella vaikeaksi. Siitä huolimatta, että ehkä vuoden ajan näin unia, missä retkahdin polttamaan. Tai jospa se vain tuntuu siltä?

Saarnaajaksi tupakkaa vastaan minä en  tunnustaudu. 
Siitäkin huolimatta, että monivuotinen naapurini ja ystäväni kuoli jokin aika sitten tupakoinnin vuoksi. Tätä blogikirjoitustani kirjoittaessani en vielä tiennyt hänen kuolevan.

Kuolema järkytti.
 Samoin kirja John Grisham: Valamiehet (WSOY 1997).

Kirja kertoo tupakkaoikeudenkäynnistä. Kantaja vastaan tietty tupakkayhtiö.   Kolme rasiaa päivässä polttanut mies on kuollut keuhkosyöpään, ja hänen vaimonsa, joka on jäänyt kolmen opiskelevan nuoren yksinhuoltajaksi, hakee korvausta tupakanvalmistajalta.

Grishamin kertojantaidot ovat tallella. Juoni, ja etenkin oikeudenkäynnin seuraaminen voisi olla tylsää, mutta yritykset vaikuttaa todistajien mielipiteisiin (molemmilla osapuolilla on ns. todistajakonsultteja "lukemassa" valamiesten käytöstä, ruumiinkieltä ym) tekevät tarinasta jännittävän.

Tupakkayhtiöllä on myös apunaan henkilö, joka yrittää kaikin keinoin tehdä joistakin valamiehistä epäluotettavia, poimii heidän yksityiselämästään jotakin, millä valamiehen päätökseen voitaisiin vaikuttaa, vaikkapa puolison kautta. Lopulta mies yrittää suorastaan ostaa valamiehet, yhden sen jäsenen kautta.
Puolustuksen todistajat yrittivät vakuuttaa, että nikotiiniriippuvuutta ei ole, ja että jokainen tupakoitsija tietää, että vastuu on hänen itsensä.  "Kohtuullinen(?) tupakointi ei ole vaarallista". 
Syyttäjäpuoli tuo esille kumoamattomat tilastot tupakan aiheuttamista kuolemista sekä tiedemiesten todistukset tupakan myrkyllisyydestä ja sen aiheuttamasta riippuvuudesta.

Kirjan juonesta  ei sen enempää. Grishamin tuntija varmasti tietää, ettei oikeussalien kuvaaja  petä.

Oli lukija sitten tupakoitsija tai "raitis", on järkyttävää tietää, että tupakkayhtiöt ovat jo 1930-luvulta asti lisänneet nikotiinia riippuvuuden varmistamiseksi.  Mainonnassa näkyi nuoria, urheilullisia ihmisiä tai machomies. Useat Marlboro-miestä esittäneet näyttelijät ovat kuolleet tupakan aiheuttamiin keuhkosairauksiin. 

Suomessa ainakin vielä  kuusikymmentäluvulla myytiin (lähinnä) meille koulupojille "Pikku-Bostonia", kymmen savukkeen rasiaa.

"Puhtaampaa savuketta". Toki vieläkin törkeämpää mainontaa on ollut. No, ei meillä Suomessa kuitenkaan.

Tokihan valinta on jokaisen oma.  Varsinaisten huumeiden lisäksi tupakka kuitenkin lienee ainoa todella vahingollinen, täysin tarpeeton hyödyke, joka on laillisesti myynnissä.  

Ainoastaan sen tuoma verohyöty valtioille  ja (aikaisemmin hyvä lobbaaminen) lienevät syyt, miksi tuosta pahasta tavasta ei ole päästy eroon. Jo kauan, monta turhaa sairastumista ja kuolemaa sitten.