Sic transit gloria mundi eli eikö Mertarantaa rakkaampaa eli väärin sammutettu

Kesäkuu 1960.
Aurinkoinen aamu, olen tullut ulos vanhempieni omakotitalosta.
Naapurin isokokoinen, joskus melkein pelottava "setä" kailottaa suureen ääneen (ilmeisesti pojalleen): "Ingo hävis ku akka!"

Ingo oli tietenkin "Thorin vasara", vuonna 1932 syntynyt ruotsalainen Ingemar Johansson. 
Ottelu oli amerikkalaisen  Floyd Pattersonin ja Johanssonin  20. kesäkuuta 1960 käymä uusintaottelu nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruudesta.
 Ingo oli sensaatiomaisesti voittanut mestaruuden vuotta aikaisemmin.
Johansson oli ottanut kaiken irti uudesta maineestaan, ruotsalainen yleisö halusin nähdä sankarinsa kaikenlaisissa edustustehtävissä. Lisäksi hän oli ollut tekemässä elokuvaa Hollywoodissa. Huhtikuussa hän oli tehnyt tyttöystävänsä kanssa matkan Egyptiin.
Patterson puolestaan treenasi kymmen tuntia päivässä. 

Seurauksena oli tyrmäys viidennessä erässä.
Miehet kohtasivat vielä myöhemmin  kaksi kertaa, Patterson voitti kaikki ottelut.
Ruotsalaiset käänsivät pian selkänsä sankarilleen. 

                                     **********
Suomen voittaessa jääkiekon MM-kultaa ensimmäisen kerran vuonna 1995, otteluita televisiossa selosti Antero Mertaranta.
 Miehen - lievästi sanottuna - innostunut ja usein melko omalaatuisia kielikuvia pursuva selostustyyli tuntui menevän katselijoihin kuin kuuma veitsi voihin, olihan se jotakin muuta kuin Ylen aikaisemmin  usein melkoisen apaattisten tv-selostajien "kunpa nyt Suomi selviäisi nämä erän viimehetket ilman takaiskua" -tyyppiset huokailut. Radion puolella Raimo "Höyry" Häyrinen oli kyllä kiinnostava, monet (minä myös) laittoivatkin aikoinaan  ruudusta äänen pois ja kuuntelivat selostusta radiosta.
Viime aikoina Mertaranta on saanut osakseen yhä lisääntyvää kritiikkiä "melskaamisestaan", monet tuntuvat myös kyllästyneen hänen värikkäisiin kielikuviinsa. 

                                      **********

Vuonna 1995 ilmestyi USA:ssa  Nicolas Evansin kirjoittama romaani Hevoskuiskaaja. Kolme vuotta myöhemmin Hollywoodissa valmistui kirjaan perustuva samanniminen elokuva. Hevoskuiskaaja on mies, joka tuntuu osaavan "puhua" hevosten kieltä. Hänen onnistuu palauttaa onnettomuudessa häiriintynyt hevonen normaaliksi.
Koirakuiskaaja
on vv. 2004 - 2012 tehty tv-sarja, missä USA:lainen Cesar Millan kouluttaa ongelmakoiria, usein niin aggressiivisia, että ainoaksi mahdollisuudeksi on ehdotettu eläimen lopettamista. 
Sarja on palkittu useita kertoja, ja se on saanut miljoonia katsojia ympäri maailman. 
Kuten odottaa sopii, myös vastustavia ääniä on kuultu, ja Millanin metodeja on arvosteltu ankarastikin.  Jopa koirien usein mainittu tarve seurata johtajaa (alfa-uros) on tyrmätty vanhentuneena tietona. 
Kysyin jokin aika sitten saksalaiselta koirakouluttajalta hänen mielipidettään Millanista. Se oli murskaava.
Toisaalta, sama kouluttaja väitti, että koiran kanssa "pelaaminen"  vaikkapa pallolla on "epäsosiaalista"(?). Koirat tuntuvat kuitenkin olevan eri mieltä, noutavat pallon uudelleen ja uudelleen...ja mitä ilmeisemmin nauttivat.

Meille ihmisille tuntuu olevan ominaista nostaa ihmisiä jalustalle, ihailla ja kehua. Sitten seuraa jonkinlainen kyllästyminen, usein vähättely ja lopulta hylkääminen. Kateuskin nostaa usein päätään...
"Väärin sammutettu!" totesi se entinenkin palopäällikkö.

Matka tämän päivän sankarista huomisen luuseriksi on monesti varsin lyhyt.  



 

Urheilu on monta ryyppymiestä pilannut.

Monta hyvää ryyppymiestä on urheilu pilannut.
Ei pilannut minua.  

Ei ettenkö olisi ollut kiinnostunut  urheilusta. Kun Suomeen tuli seiväshypyn maailmanennätys, minä tuhansien poikien lailla halusin tulla uudeksi  Pentti Nikulaksi. 

Rakentelin  pituushyppypaikan ja sulkapallokentän saunan taakse. 

Jääkiekossa pelasin yhden ottelun, C-junioreissa.  Sitten joukkueen neloskenttä pudotettiin pois. No, ei kiekko olisi ollutkaan minun lajini, vaikka olin hyvä luistelija.

Ostin vähillä viikkorahoillani

Urheilun Kuva-Aittaa.  
Oli kiinnostavaa lukea urheilusankareista. 

Jääkiekon ja jalkapallon paikallisia joukkueita toki fanitin myös.

Rakkaus urheiluun on säilynyt. Erityisesti jalkapallo kiinnostaa. Ei vain nykyisen "kotimaan" Espanjan tai Suomen, vaan myös maailmanlaajuisesti.   Afrikan mestaruuskisat (Cup of Nations), eri karsinnat MM- ja EM-kisoihin.

Afrikan karsinnat yleensä saavat minut kiinnostumaan osallistujamaan historiasta. Se on usein "karutonta kertomaa". On maita, jotka ovat olleet Portugalin, Espanjan, Hollannin ja Iso-Britannian vallan alla. Kaikkien vuorollaan. "Kapinat" on lopetettu verisesti.   

Politiikkaa ja urheilua ei pidä sekoittaa, sanovat jotkut. Ei se niin ole.  Niiden yhteyttä ei pidä kiistää.  

Ei silloinkaan, kun näyttää siltä, että jotkut maat käyttävät dopingia jatkuvasti.  Onko joittenkin maitten taito käyttää vilppiä vain kehittyneempi?

En minä tiedä. Joku tietää. Mutta ei kerro.



 

Eläkeläinen on kauhea sana!?

HS eli Helsingin Sanomat kertoi, miten eläkkeelle jääminen voi olla alku kriisille. 


"Kauanko kestää, että eläkkeellä olemiseen tottuu?
Niin Kirsti Tuominen kirjoitti Facebook-statuksessaan, kun oli jäämässä eläkkeelle Kallion kirjastonjohtajan työstä.
Monet eläkkeellä olevat tuttavat vastasivat, että kaksi kuukautta. Toiset, että neljä.

Nyt Tuominen on ollut vuoden ja kolme kuukautta eläkkeellä, eikä ole vielä tottunut.

Hänen on vaikea sanoa olevansa eläkeläinen."

" Suomen Punaisella Ristillä on Täyttä elämää eläkkeellä -niminen hanke, jossa eläkkeelle siirtyviä ja eläkkeellä olevia valmennetaan uuteen elämänvaiheeseen."

Olen ollut poissa työelämästä vuosia. Ennen eläkettä olin työkyvyttömyyseläkkeellä. Kahdesta vaikeasta leikkauksesta toipuminen kesti vuoden.

Koskaan (eläkeaikanani) en ole tuntenut eläväni kriisissä. En kadottanut "identiteettiäni", en tuntenut, että minulla ei ole "arvoa" yhteiskunnassa. 

Olen yhä ihan sama ihminen kuin ennenkin.  Älkää ymmärtäkö väärin, pidin työstäni.  Monet raskasta fyysistä työtä tehneet voivat kokea päässeensä pois työelämästä, nauttimaan ansaitsemaansa eläkettä.  Niin itsekin koin, vaikka työni ei fyysisesti rankkaa ollutkaan.

Joskus tuntuu, että jotkut meistä osaavat tehdä itselleen ongelman  mistä tahansa.  Siitäkin, että (ilmeisesti) ensi kertaa elämässään saa itse päättää omasta elämästään.   

Olisiko tämäkin  eräänlainen luokkakysymys? Keskiluokkaiset ihmiset kun tuntuvat etsivän itseään koko elämänsä? Työväenluokasta lähtenyt tai siinä aina elänyt on oppinut käyttämään käsiään. Vasara ja muut pysyvät kädessä. Harrastuksiin voi kuulua vaikkapa kalastus.   Tai auton tai muun moottorin kunnostus.  Eivätkä nämä sulje pois musiikkia, kirjallisuutta, teatteria... 

Ehkä me tarvitsemme jonkinlaista rutiinia elämässä. Eläkkelle pääsy (joutuminen) antaa mahdollisuuden itse muokata se.  

On niin helppoa tottua onneen...ja alkoholiin?

Millä mittarilla tahansa mitattuna jokseenkin vaatimattoman koulumenestykseni harvoja valopilkkuja oli, että minun oli melkoisen helppo oppia vieraita kieliä. Hieman suuremmalla innostuksella opiskeluun ja koulutyöhön siitä olisi voinut tulla jopa tie ammattiin.

Koulu ei vain kiinnostanut.  Siksi keskikoulun jälkeen ajauduin (aivan oikea sana) kauppaoppilaitokseen. 
  
Kauppaopistossa saksaa opetti pieni, hieman pyöreä mies, jota oppilaat kutsuivat nimellä Putte (vai oliko se sittnkin Patu?). Oikean nimen olen autuaasti unohtanut. Yksi hänen oppilailla käännättämiään sanontoja oli Es ist sehr leicht zu Alkohol zu gewöhnen. On hyvin helppoa tottua alkoholiin. No, olihan niitä varmasti monta muutakin. Tämä vain jäi mieleen, nuori mies (minä) kun mietti, josko oli tarkoitettu varoitukseksi vastaisen elämän varalle...ehkä ope iltaisin laittoi itselleen brandylasillisen tai pari, tai kippasi muutaman saksalaisoluen? Wer weisst? 

Johtuneeko siitä, että olen viime aikoina puhunut saksaa melko paljon (mm. muutamat "koiraihmiset", joita tunnen, ovat saksalaisia ), olen muistanut monta saksalaista "schlageria" vuosien takaa. 

Yksi lauluista on Man gewöhnt sich so schnell an das Schöne.  Olin aivan varma, että kyseessä oli jokin saksalaisen schlagerin eli iskelmän kulta-ajan tuote. Vaan ei, laulu edusti Saksaa Eurovision laulukilpailussa vuonna 1964. Laulaja oli Nora Nova. Menestys ei ollut kaksinen. Aika oli ajanut ohi tällaisesta musiikista.  

Suomeksi laulu levytettiin nimellä On  helppoa tottua onneen.  

Ennen amerikkalaisen ja myöhemmin brittiläisen musiikin maailmanvalloitusta, saksalainen iskelmämusiikki oli hyvin suosittua Suomessa. Samoin italoiskelmä.  

Tänä päivänä angloamerikkalainen musiikki jyrää melkein kaiken alleen, jopa suomalaiset, maailmalla menestyvät yhtyeet  esittävät musiikkia,  (usein  hevimetallia) jossa on  tuskin  mitään "suomalaista" jäljellä. 

On jotenkin raikasta kuunnella välillä  wanhaa hyvää iskelmämusiikkia, ilman nostalgista rautalankasovitusta, kuten on niin usein tämän päivän  suomi-iskelmässä.  Kannattaa muuten muistaa, että 60-luvulla iskelmä ja rock eivät olleet symbioosissa Suomessa.   Itse kuuntelenkin mieluummin Olavi Virtaa kuin niitä, jotka häntä kopioivat tänä päivänä. 

Mutta sehän on jokaisen oma valinta.  

Bei mir bist Du shein.