Hullu vuosi mutta tapahtui jotakin hyvääkin...

Armon vuonna 1968 tapahtui paljon;   vuotta on usein nimitetty Hulluksi vuodeksi 
Prahan kevät alkoi,  päättyäkseen Varsovan joukkojen miehitykseen silloisessa  Tsekkoslovakiassa
Martin Luther King jr ja Robert Kennedy joutuivat salamurhan kohteeksi USA:ssa.
Pariisissa opiskelijat mellakoivat. Suomessakin "Vanha" vallattiin. 
Vietnamin sota oli täydessä käynnissä.
Laivanvarustaja, maailman rikkaimpiin miehiin kuuluvsa Aristoteles Onassis ja presidentin leski Jacqueline Kennedy vihittiin.
Apollo 8 kiersi kuun. Juri Gagarin, maailman ensimmäinen avaruuslentäjä, kuoli tapaturmaisesti.
Meksikossa käytiin kesäolympiakisat. Bob Beamon hyppäsi pituushypyssä 890 cm, mikä paransi maailmanennätystä 55 senttimetrillä. Ennätys pysyi voimassa vuoteen 1991 saakka.

Musiikissakin  tapahtui paljon. 

Maailmalla syntyi useita bändejä jotka kohosivat maailmanmaineeseen: Black Sabbath, Deep Purple, Free, Judas Priest, Nazasreth, Rush, Yes.
Elvis Presleyn tv-show, jota on sittemmin usein nimitetty 1968 Come Back Specialiksi, lähetettiin USA:ssa joulukuun 3. päivänä. 

 Suomessa Mainos-TV:ssä valittiin ensimmäinen Syksyn sävel. Voittaja oli Kristian. Syksyn Sävel säilyi MTV3:n ohjelmistossa vuoteen 2001 ja herätettiin henkiin jälleen vuonna 2011.

Olin aikoinaan, jo -60-luvun alussa,  innostunut bluesista, lähinnä Rolling Stonesien, Animalsien, Kinksien ja muiden brittibandien kautta. Sittemmin, 60-luvun ja 70-luvun vaihteessa  blues tuli yhä suositummaksi Britanniassa ja (heh) sen syntymämaassa USA:ssa. Valkoihoinen yleisö "löysi" tämän musiikin.  John Mayall´s Bluesbreakers, Fleewood Mac (alkuaikoinaan), Groundhogs, Savoy Brown Blues Band,  Nine Below Zero...lista brittiyhtyeistä on pitkä. USA:ssa valkoiset bluesyhtyeet kuten Canned Heat ja Paul Butterfield Blues Band pitivät bluesin ja bluesrockin  lippua korkealla.  Suomen radiossa (YLE)  Pekka  Gronow soitti jazzia ja bluesia. Varsinaisia rock-ohjelmia oli todellä vähän. Kaupalliset radioasemat tulivat vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. 

  


Suomen musiikkielämässä tapahtui myös.

Singlelistoja hallitsivat tutut kotimaiset nimet:  Irwin, Danny, Kai Hyttinen, Päivi Paunu.  Ja tietysti Simo Salminen Pornolauluineen....LP-levyjen kulta-aika ei ollut vielä tullut.
Tiedotuspuolella sentään tapahtui jotakin uutta.
Syntyi Finnish Blues Society. 
Blues News oli lehti, jonka vuosikerran sai liittymällä em. yhdistykseen. Vuosittaista maksua en muista, mutta kahtena ensimmäisenä vuonna lehti ilmestyi kolme kertaa. Muoto oli tabloid-kokoinen sanomalehti. Lehti jakoi tietoa bluesin ja soulin sekä rock and rollin suurista ja pienemmistäkin nimistä. Sen vaikutusta suomalaiseen musiikkielämään tuskin voi yliarvioida, vaikka jäsenmäärät eivät yhdistyksessä suurensuuria olleetkaan.
.Yksi ns. mustaan musiikkiin erikoistuneen yhdistyksen perustajajäseniä oli Jukka "Waldemar" Wallenius  
Wallenius vastasi suurimmasta osasta lehden sisältöä alkuvuosina. Jossakin vaiheessa Waldemar päätti, että oli aika mennä eteenpäin.Nuoren miehen elämänura löytyi musiikin parista: Blues Newsin jälkeen Musa (1972) ja sitten Soundi (1975).    

Ennen Musaa Suomessa ei ollut todellista rock-lehteä. Suosikki oli tyttöjen fan-lehti, joka meni mukaan kaikkeen mikä myi. Rytmi taas oli silloin vielä Suomen Jazzliiton julkaisema, ja  tiukasti jazz-lehti. Nykyisin lehti on lähinnä rock- ja popkulttuurilehti, vuonna 2005 tapahtuneen kustantajan vaihdon myötä. 

Musa kertoi rockista, soulista, popìsta. Bluesiakaan ei ollut unohdettu. Musaa ei enää ole, mutta Soundi ilmestyy edelleen.  Musiikkilehti Rumba syntyi vuonna 1983.
Tänä päivänä myös  Blues News ilmestyy edelleen. Virkeä keski-ikäinen on yhä voimissaan. 

Suomalainen rock-journalismi tavallaan siis  syntyi  tuona "hulluna vuotena". Blues elää tänäänkin. Kuten yksi bluesin perusnimistä, Muddy Waters aikoinaan lauloi: "The Blues Had A Baby And They Named It Rock And Roll". Ilman Watersia, Chuck Berryä ja kumppaneita ei olisi rock and rollia, ei Elvistä, Beatlesia, Rolling Stonesia. Ja kaikkea sitä afroamerikkalaisen musiikin kirjoa, mistä saamme tänään  nauttia.

 Toivoisin, että tämän päivän nuoret (ja miksei varttuneemmatkin?)  tutustuisivat afroamerikkalaisen  musiikin "juuriin". Sieltä löytyy paljon sellaista mikä saa tämän päivän teollisen popin tuntumaan tosi köyhältä;   kuin  hampurilaispaikan pikaruoka  verrattuna kunnon ateriaan. Edellä mainitut lehdet ovat tuossa löytämisessä avuksi. Kaikki luonnollisesti löytyvät myös netistä. Useita pelkästään netissä ilmestyviä musiikkisivustojakin on, joten ainakaan informaation puutetta ei voi syyttää jos mieleistä musiikkia ei tunnu löytyvän.  Top 30-hittejä putkessa soittavat radiokanavat ja läyhäiset musiikkivideot eivät "vakavaa" musa-fania kauaa miellytä.  YouTube ja lukuisat nettiradiot ja googlehaku käyttöön! 

Maailma on täynnä hyvää musiikkia, vanhaa, uutta ja kaikkea siltä väliltä. Sen käyttö äänimassana ja "seinäpaperina" on musiikin pilkkaa. Siis etsimään, ja löytämään, mars mars!

¿ No hay dos sin tres?

Kun Espanjan maajoukkue voitti jalkapallon maailmanmestaruuden vuonna 2010, menestystä oli jo edeltänyt Euroopan mestaruus kaksi vuotta aikaisemmin.

Espanja oli jahdannut maailmanmestaruutta vuosia, jopa  vuosikymmeniä.  Joka vuosi oli lähdetty tavoittelemaan menestystä, joka tuntui aina lipsuvan käsistä (vai pitäisikö sanoa karkasi jaloista?).  Euroopan mestaruus, mikä sekin oli "vasta" toinen, ensimmäisen tultua vuonna 1964, antoi uskoa, ja sitä haluttiin valaa kehittämällä slogani ¡Podemos! eli "me voimme". Tänä vuonna mm. T-paidoista löytyy slogani ¡No hay dos sin tres!, suomeksi Ei kahta kolmannetta!

USA:ssa presidentinvaalikampanjan aikana vuonna 2008, demokraattien ehdokkaan  Barack Obaman mainos-slogani oli ollut Yes we can, (me voimme/pystymme), tarkoituksena valaa uskoa ja toivoa Amerikan (USA) tulevaisuuteen lamasta ja Irakin sodan traumoista huolimatta. Barack voitti lopulta melko selvästi vastaehdokkaansa. 

Tulihan se sitten lopulta. Maailmanmestaruus Espanjalle!
Jalkapallohullussa maassa (jalkapallo on ehdoton ykköslaji) tämä sai ihmiset juhlimaan kaduille. Eikä juhlinta ihan yhteen viikonloppuun jäänyt, maassa missä todella osataan pitää hauskaa ja nauttia elämästä.

Nyt ovat vuorossa jalkapallon Euroopanmestaruuskisat, ja luonnollisesti odotukset ovat jälleen korkealla.

Millaiset ovat sitten maan mahdollisuudet tänä vuonna? Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Ja pallo, sekin tunnetun sanonnan mukaan, on pyöreä (jalkapallossa, muissa lajeissa se  toki voi olla myöskin soikea, mikä tuskin tekee arvaamista yhtään helpommaksi...).

Yhtään selkeää ennakkosuosikkia ei tällä(kään) kertaa ole. Espanja on rankingissa maailman ykkönen, samalla siis myös Euroopan. Saksa on aina vahva kansainvälisissä turnauksissa. Samoin Hollanti. 

Englannin kohtalona on viimeisten vuosikymmenien aikana ollut lähteä suurin odotuksin kisoihin. Tänä vuonna joukkue ei enää ole se "tulevaisuuden joukkue" kuin vielä vuosia sitten.
 Italia, jota ovat järkyttäneet lahjusskandaalit ja sopuottelut, on täysi mysteeri. Tanska ja Portugali voivat olla yllättäjiä, samoin miltei "kotiotteluita" pelaava Venäjä. Ruotsi saattaa  yltää mitaleille. Takavuosien menestysjoukkue Ranskan parhaat päivät taitavat olla takanapäin, eikä uusi nousu liene vielä  tulossa.

Joka tapauksessa, luvassa ovat varmasti  kiinnostavat ja jännittävät kisat.  Jalkapallo on luultavasti maailman suosituin urheilulaji. Tänä vuonna urheiluhullulle penkkiurheilijalle tarjotaan makeaa mahan täydeltä. Ahmitaan siis ja nautitaan. Tämä herkku kun ei lihota. Toinen juttu sitten miten ne mahdolliset kiinteät ja nestemäiset virvokkeet tv:n tai tietokoneen äärellä nautittuina  vaikuttavat...

Prime time crimes eli todellisuus on usein tarua karmeampi

Olen viimeisen vuoden aikana kehittänyt itselleni oudon tavan; pari tuntia päivässä  keskityn tutkimaan miten monella tapaa murhan voi suorittaa.  Apuna minulla on televisio. Ei, ei. Ei minulla ole suunnitelmia tehdä täydellistä (tai epä-) rikosta  Opetusohjelma tuo ei olekaan, pikemminkin kertoo sen vanhan totuuden ettei rikos kannata. Ainakaan, ellei satu olemaan rikas ja mahtava.

Espanjalainen kanava Sexta lähettää päivittäin  ohjelmia nimellä Crimenes imperfectos. Itse asiassa otsikko sisältää muutaman amerikkalaisen  ja yhden australialaisen dokumenttisarjan osia.
Suurin osa ohjelmista on amerikkalaisesta  sarjasta, joka kertoo oikeuslääketieteellisistä tutkimuksista henkirikostapauksissa. DNA:n käyttö ja muut tieteelliset tutkimustavat ovat mahdollistaneet, että jopa vuosikymmeniä vanha rikos on voitu lopulta ratkaista. Valitettavasti on myös ilmennyt, että joskus vuosia vankilassa virunut on vapautettu, kun on osoitettu että hän ei ole syyllinen tai oikea syyllinen on lopultakin saatu kiinni.

Australialainen sarja on melkoisen samantapainen. Kolmas sarja  (amerikkalainen)  on taas hieman erilainen: Se kertoo rikkaista  ja kuuluisista, jotka rikoksen suoritettuaan yrittävät rahan voimalla päästä syytteestä. Kalleimmat puolustusasianajajat mitä rahalla saa voivat joskus marssittaa esiin uusia todistajia, jotka pyrkivät mitätöimään syyttäjän todistusaineiston tai osoittamaan tämän todistajat epäluotettaviksi, epäsosisaalisiksi, jopa (useimmiten aiheetta) huumeiden käyttäjiksi. Uhrikin todistetaan "huonoksi" ihmiseksi.

Ohjelman (kokonaisuudessaan) antama kuva on karmea. Huumejengejä, jotka ovat valmiita kylmästi tappamaan, raiskaajia jotka tappavat uhrinsa. Miehiä, jotka tappavat vaimonsa, vaimoja, jotka tappavat miehensä. Usein takana on taloudellinen hyöty; uhrille on otettu suuri henkivakuutus ennen kuolemaa.

Kaikkein karmeinta luettavaa ovat  rikkaiden ja kuuluisien tapaukset. Pois pilattu miljardöörin poika tappaa isänsä, kun tämä vaatii poikaansa tekemään työtä yrityksessään (kamalaa!) ja kun ei pojasta siihen ole (mieluummin hän käyttää aikansa huumeita käyttävien kavereidensa seurassa), ottaa auton pois.
Pojan mitta on täysi (no vähemmästäkin!) joten hän hankkii itselleen alibin ja palkkaa kaverinsa murhaamaan isänsä.  No, kuten tunnettua, ahneella on....niin juuri...aika ikävä loppu.

Köyhään perheeseen syntynyt poika taas bongaa rikkaan perillisen,uskoen että  pääsee piireihin. Vuosia kuluu, omaisuus kasvaa.  Mutta voi! 80-luvun amerikassa ei afroamerikkalainen vaimo pääse high society -piireihin eli country clubeihin yms., oli kuinka varakas hyvänsä.  Mikä neuvoksi? No, vaimolta henki pois. Aamulla soi ovikello. Kukkalähetys. Bang! Bang! Homma hoidettu.
Rahan avulla Mies hankki asianajan joka taas piti huolen että löytyi todistajia, jotka kertoivat, että vaimo oli itse asiassa huumeiden käyttäjä, ja murhaaja luultavasti diileri tai vastaava. Vakuuttavien todisteiden puutteessa mies vapautettiin syytteestä. Hänellähän oli alibi, eikä mitään yhteyksiä voitu osoittaa.

Jo vaimon eläessä Mies oli elänyt poikamiehen tavoin, ja pian tämän kuoleman jälkeen meni naimisiin japanilaista syntyperää olevan naisen kanssa. Ja kas, hän kävi valkoihoisesta. Kaikki hyvin?
No ei. Sama vieraiden naisten kanssa vehtaaminen jatkui, ja kerran kun vaimo no. 2 löysi vieraat ns. nimettömät kotoaan, hän meni suoraan lentokentälle ja palasi entiseen kotikaupunkiinsa, haki avioeroa.
 Ja mikä pahinta, kertoi poliisille miehensä joskus ns. heikkona hetkenään tunnustaneen järjestäneensä  murhan.
Uusi tutkimus järjestettiin, ja uuden todistajan avulla oli tarkoitus saada Mies vastaaman teostaan.
Jälleen kerran kuitenkin jury totesi tämän syyttömäksi. Eliitti oli kuitenkin jo hylännyt hänet. 

Mies näytti olevan jo lopullisesti päässeen irti murhasta, kun poliisi sai puhelinsoiton, jossa nainen kertoi poikaystävänsä saaneen rahaa murhan suorittamiseksi. Poikaystävä  otettiin kuulusteltavaksi, ja hän murtui ja tunnusti.
Kaikki näytti lopultakin selviävän. Vaan kuinkas kävikään.  Murhan järjestänyt aviomies oli kadonnut kuin se  kuuluisa - no, kyllä te tiedätte - Saharaan. Ja näytti että iäksi.



 Utelias kun olen, en malttanut olla googlaamatta, josko asiaan olisi tullut muutosta (ohjelma oli muutaman vuoden vanha).
Ja kyllä vaan!

Mies on nyt vankilassa. Odotettu kuolemantuomio on ilmeisesti muuttunut elinkautiseksi ilman malhdollisuutta päästä pois. Hyvä niin. Kuolemantuomio olisi ollut ehkä hänelle  helpompi.
Mitähän mahtaa mies miettiä sellissään? Että olisiko sittenkin pitänyt tyytyä niihin "tavallisten(mutta rikkaiden)  ihmisten" kemuihin?  Kun jo asuu luksusvillassa ja voi kutsua niitä muita raharikkaita kotiinsa?

Niin makaa kuin petaa, sanotaan.

Ei kahta kolmannetta: No hay dos sin tres.

Campeones. 

Jalkapallon EM-kisat armon vuodelta 2012 on käyty. Jokainen jalkapallon ystävä tietää, mikä joukkue on mestari. Espanjassa joka ikinen maan kansalainen luultavammin tietää, että Las Rojas eli punaiset (Espanjan keltapuna-lipun ja peliasun mukaan) ovat saavuttaneet historiallisen toisen perättäisen Euroopan mestaruuden, joiden välillä on vielä saavutettu maailmanmestaruus ja maanosaliittojen cup. Mikään muu joukkue ei tähän ole pystynyt.

 Joka ikinen tv-kanava kertoo mestaruudesta. Maaleja ja otteluiden tilanteita näytetään uudelleen ja uudelleen. Kadut ovat olleet täynnä juhlivia kansalaisia. Ensi yönä (kuten ei viime yönäkään  tehty) nukuta isojen kaupunkien keskustoissa. Ei varsinkaan Madridissa. Mestarit ovat kotona.  Onneksi asumme pienellä paikkakunnalla, hieman sivusta hulinoista ja autojen torvista.  Toki ilotulitukset ja muu pauke täälläkin kuului viime yönä ottelun ratkettua.

Ennen kisoja Espanjassa alettiin jo hyvissä ajoin lanseerata otsikon slogania: Ei kahta kolmannetta. T-paitoja. Tarroja. Jopa laulu.

Espanjan tie karsintojen kautta oli sujunut hienosti. Helpohkon lohkon ainoa "kova" joukkue oli Tsekin tasavalta. Espanja voitti helpohkosti lohkonsa, voittaen kaikki ottelunsa.

Ystävyysottelut eivät sitten  sujuneet yhtä mallikaasti: maalimanmestarit kärsivät pahoja  tappioita. Jokainen halusi näyttää maailmanmestarille. Argentiinalta tuli takkiin karmeat 4 : 1 vuonna 2010. Samana vuonna naapuri Portugali nöyryytti lukemin 4 : 0. Italia kaatoi Espanjan 1 : 0, ja pisteenä i:n päälle vielä tuli tappio vuoden 2011 marraskuussa Englannille, 0 : 1.  Eipä hyvältä näyttänyt maailmanmestareiden tulevaisuus.

Nyt loppunut turnaus on vielä niin hyvin kaikkien muistissa (tai löydettävissä) että lienee turhaa käydä kovin tarkasti läpi sitä miten Espanja lopulta päätyi mestariksi. Muutama huomio riittänee.
Helppo ei tie ollut: maalit tuntuivat olevan melkein sen kuuluisan kiven alla (vaikka tuskin niitä kentällä on).

Irlanti (joka tuntui oleva aivan vika paikassa) oli toki helppo pala. Kävi lämmittelystä...Kroatia oli jo vaikeampi pala. 1 : 0, eli rimaa hipoen.

Sitten mentiinkin jo finaaleihin. Ensin neljännesfinaali.
 Ranska taisteli, mutta kaatui lopulta kahdella maalilla nollaa vastaan.

Sitten olikin  semifinaalissa vastassa naapuri Portugali, ja sen "ihmepoika"(?) Cristiano Ronaldo.  Mies ampui muutamasta paikasta pahasti ohi tai yli, eivätkä vapaapotkutkaan oikein onnistuneet. Toki Portugalilla etenkin ottelun alussa oli omat hetkensä.  Rankkarikisassa joukkueen valmentaja olisi laittanut Ronaldon ampumaan (kuuleman mukaan) kolmannen rankkarin, mutta tunnetusti ei-niin-vaatimaton kiiltokuvapoika halusi olla ottelun sankari ja olla viimeinen ja (mahdollisesti) ottelun sankari. Siihen asti ei menty; portugalilaisten epäonnistumisten takia (Espanja myös "hukkasi" yhden rangaistuslaukauksen) hän ei koskaan päässyt ampumaan: ottelu oli jo ratkaistu.

Näytti siltä että loppuottelussa olisivat jällen Saksa ja Espanja. Italia kuitenkin oli omassa semifinaalissaan selvästi vahvaa Saksaa aktiivisempi ja ansaitsi voittonsa. Italiaanot tuntuivat olevan itsevarmoja, täynnä uskoa mahdollisuuksiinsa.

Loppuottelu oli huima. Monessakin mielessä. Italia aloitti vahvasti. Espanjan maalissa Iker Casillas sai venyä parhaimpaansa. Pikku hiljaa Espanjan ote kuitenkin tiukkeni, ja joukkue piti tuttuun tapaansa palloa hallussa, luoden tukun tilanteita joista olisi pitänyt syntyä maaleja. Ja kun ne kaksi ensimmäistä lopulta tulivat, ottelu oli miltei ohi.  Toisen puoliajan alussa Italia vielä rynnisti. Ilman tulosta. Kun sitten joukkue joutui pelaamaan vajaamiehityksellä (kaikki vaihdot oli jo tehty) loukkaantumisen takia, peli oli käytännössä selvä. Vajaamiehityksen takia Fernando Torres pääsi kaunistelemaan lukemia hänelle tyypillisellä nopealla hyökkäyksellä. Samalla englantilaista Chelseä edustava Torres varmisti maalikuninkuuden.
Espanjan neljäs maali oli enää kaunistelua. Italialaiset odottivat vain loppuvihellystä.

Fernando Torres: game over!

Espanjan maalivahti Iker Casillas näytettiin viime minuuteilla  huutelemassa:  Hei tuomari, osoita vähän kunnioitusta (show some respect) Italialle. Se on jo neljä nolla (Son ya cuarto a cero)!  Niinpä. Jos otteluaikaa olisi ollut vaikka 5 minuuttia, maaleja olisi voinut tulla pari lisää.

Turnauksen parhaana pelaajana palkittiin Espanjan Andrés Iniesta.

Iniesta: turnauksen paras pelaaja.

Espanjassa maalivahti Casillas on jo saanut lempinimen San Iker.(Pyhimys Iker)...  Katoliset espanjalaiset ovat aina osanneet pitää hauskaa, eikä uskontoon(kaan) suhtauduta ryppyotsaisesti. Hän olikin ehdottomasti yksi Espanjan mestaruuden tärkeimpiä tukipylväitä, varsinkin kun aina luotettava puolustaja (Carles) Puyol ei polvivamman vuoksi voinut osallistua kisoihin. Nähtäväksi jää, haluaako nyt 32-vuotias barcelonalaispelaaja jatkaa kansainvälistä uraansa, sen kun piti päättyä näihin kisoihin.

"Pyhimys"  Iker Casillas.

Puyol, Barcelonan ja Espanjan luotettava pikkujättiläinen.

Maanosan jalkapallomestarit ovat selvillä. Nyt vedetään henkeä. Seuraava penkkiurheilijan suurkoitos: Lontoon Olympiakisat. Jospa jopa suomalaisilla olisi sieltä jotakin haettavaa; yleisurheilussa kun näyttää että parhaat saavutukset jäävät toimitsijoille ja tekniikan henkilöille.

Nyt kuitenkin:
¡ Campeones, campeones,  olé ole olé!