Nuori mies Virosta.

Meidän kadulla on baari nimeltä Rocca Grill Restaurant .

Turistiaikana (kesä-elokuu) baari on useimmiten täynnä iltaisin.

Pari iltaa sitten oli hiljaisempaa, kuten yleensäkin syyskuussa.
Kun vein koiraamme viimeiselle kävelylle noin puoli kymmenen aikaan, näin nuoren miehen, joka oli vahvasti humalassa. Hän tuntui haastavan riita kaikkien kanssa.  

Hän kuului toistavan jotakin kuinka "niitä oli sata kertaa enemmän kuin meitä!"  Mies puhui murtaen englantia.
Kysyin mistä hän puhui. Hän sanoi olevansa virolainen. Kuinka venäläiset miehittivät hänen  maansa. 
Sanoin, että kyllä ymmärrän häntä. Me suomalaiset taistelimme Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan ja selvisimme.  

Hän kysyi, miksi emme auttaneet heitä. Sanoin, että me onnistuimme selviämään, ei meidän velvollisuutemme ollut "pelastaa" Viroa. Taistelitteko te? kysyin.


Hän suuttui. Sanoi, että me edelleen nuolemme Putinin penistä (hän tosin käytti vähemmän tieteellistä sanaa...)

Yritin selittää (ehkä noin) kolmikymppiselle miehelle, että mennyt on mennyttä. Viro on itsenäinen, on aika ajatella eteenpäin.  

Ei mennyt perille. 

Sanoin hänelle, että ehkä olisi aika mennä nukkumaan, "sleep it off". En jäänyt seuraamaan, lähtikö. Hänelle ei ainakaan tarjoiltaisi mitään ravintolassa. 

Menneisyyden haavat ja arvet ottavat aikansa parantua.   
Niin kauan, kuin on nuoria miehiä, jotka kantavat vihaa ja revanssihenkeä, maailmassa ei tule olemaan rauhaa.  Varsinkin kun on aina ollut ja aina oleva vanhoja miehiä, upseereita ja poliitikkoja, jotka lähettävät näitä nuoria miehiä kuolemaan. 

Hyvät, pahat ja ihan tavalliset. Lännenelokuvan nousu ja tuho?

Kun oli nuori poika, tykkäsin sen ajan poikien tapaan lukea ns. lännentarinoita. (En muuten ole eläissäni lukenut yhtään Tarzan-kirjaa.) 
Monia niistä julkaistiin mm. WSOY:n Nuorten Toivekirjasto -nimisessä sajassa.
Suomalainen "lännenkirjailija" oli Simo Penttilä, jonka Punavyö-kirjat olivat suuria suosikkejani.

Hieman vanhempana luin mm. Zane Greyn jännittäviä, mutta myös  romanttisia kirjoja Riksin Sarjassa. Sarja oli pehmeäkantinen, siinä julkaistiin myös dekkareita, ja hinta oli tuolloin kokonaista 2 markkaa kappale.

Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilla tehtiin paljon lännenfilmejä. Monista tuli klassikkoja. 
Sheriffi (High Noon, 1952
Rio Bravo (Rio Bravo, 1959) 
Rio Grande (Rio Grande, 1950)
Muukalainen Laramiesta (The Man from Laramie, 1955) 
Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962) 
Kuolemanloukku O.K. Corral (Gunfight at the O.K. Corral, 1957
Johnny Guitar (Johnny Guitar, 1954)
Etäiset rummut (Distant Drums, 1951) 
Etsijät (The Searchers, 1956)
Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat (Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969) 
Apassilinnake (Fort Apache, 1948)
El Dorado (El Dorado, 1966

Kuusikymmentäluvun lopulla tuli sitten  ns. spagettiwestern. 
 Spagettiwestern eli italowestern (Italiassa tunnetaan nimellä western all'italiana) on italialainen  alagenre, joka kukoisti 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Ensimmäinen spagettiwestern oli Sergio Leonen Kourallinen dollareita (1964).
Italowesternien suuri suosio sai aikaan sen, että lännenfilmien uusi tuleminen myös Hollywoodissa oli tosiasia.

Myöhempinä vuosina "länkkäreitä on tehty melko harvakseen. 

Television alkuaikojen ohjelmistoon länkkäri sopi kuin nyrkki roiston silmään, Suomessakin olivat kovassa suosiossa mm. Bonanza, Lännen tie ja Virginialainen.

Jos elokuvia ei ole viime vuosina monia  tehty, Villi Länsi ei näy tv:ssa sarjan muodossa juurikaan muuten  kuin uusintoina.

Sankarin (tai antisankarin) viittaa kantavat nykyisin joko sarjakuvasankarit, avaruudessa seikkailevat tai sotafilmien urhot.

Vuonna 2005 valmistunut Brokeback Mountain oli "erilainen" lännenfilmi. Kahdesta cowboysta tulee rakastavaisia.

Vuodelta 2011 on puolestaan filmi Cowboys and Aliens. Sarjakuvaan perustuva tarina kertoo lehmipojista ja avaruusolennoista (!). Filmi oli niin arvostelu- kuin kaupallinen floppi. 

Olen katsellut useita länkkäreitäYouTubesta. 
Joku antoi vinkin "ihan hyvästä uudesta länkkäristä" The Revenant. Vuodelta 2015. Ainakin Netflixillä on se ohjelmassaan. Ehkä siis hyviä(kin) westerneitä yhä tehdään. 

Ja onhan se totuuden nimessä myönnettävä, ettei monia klassisia länkkäreitä voi katsella huomaamatta eroa eilispäivän ja nykypäivän moraaali- ja ihmiskäsityksissä.  

Mutta, nehän olivat ja ovat vain aikuisten satuja. Etenkin juuri  ne "klassikot", joissa miehet olivat Miehiä, vahvoja ja oikeamielisiä. Ja naiset kauniita.  

Minustako kasvissyöjä?

Joskus kauan sitten, kun olin pieni poika, pienellä paikkakunnallamme tapahtui sentään joskus jänniäkin asioita. Sirkus toki kävi ja joskus Surmanajaja. Mustalaiset (kukaan tuskin edes tunsi sanaa romaani tai romani) tulivat hevosillaan. Ihmiset sulkivat yleensä ovensa. Ne halusivat  myydä pitsejä ym. ja yrittivät kuulema varastaa kaikkea. 

Toinen jännittävä juttu oli kahden ns. kulkukauppiaan tulo. Ainakin naisten mielestä. Toinen oli kuulema nimeltään Rehvi. Vuosia myöhemmin sain tietää, että hänen nimensä oli Träff.

Toinen kulkukauppias tunnettiin vain nimellä Juutalainen tai Tataari. Kukaan ei tuntunut olevan varma.  Tiesin, että juutalaiset olivat tulleet maahan jostain kaukaa... Tataarit olivat jostakin Turkista ja/tai Venäjältä. Molemmat huijaavat helposti, väittivät.

Molemmat kauppiaat  myivät kankaita, joista naiset ompelivat "kolttuja" joko itse tai antoivat jonkun taitavamman tehdä sen. Myös verhoja. Kaavoja julkaistiin niihin erikoistuneissa lehdissä. 

"Juutalainen" (vai oliko se sittenkin Tataari?)  oli kuulema kasvissyöjä. Ihan outo juttu. Eihän etenkään raskasta työtä tekevä työmies millään heinillä voinut jaksaa! Läskisoosia ja perunaa sen olla pitää!

Takaisin tähän päivään.

Vaimoni on dieetillä. Ei, se ei ole mikään hokkus-pokkus -dieetti, vaan keino muuttaa koko elämäntapa, ja tapa syödä.  Hän on vegaani.

Menemättä yksityskohtiin, hän on menettänyt jo kunnioitettavan määrän kiloja, ja (ennnen kaikkea) näyttää paremmalta ja voi paremmin.  

Olemme sopineet (suusanallisesti), että keskiviikkoisin minäkin syön vegaaniruokaa.  Ihan vapaaehtoisesti olen jo luvannut yrittää vähentää makkaroiden ja muun prosessoidun ruuan nauttimista. Punaista lihaa (lihapullia lukuunottamatta) en ole juurikaan nauttinut vuosiin.   "Lihapullatkin"kun voivat nykyisin olla ei-lihaa, lähinnä soijaa. 

Vegaani on henkilö, joka ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita kuten lihaa, kalaa, munia, maitotuotteita ja niiden johdannaisia. Vegaani ei myöskään osta eläinperäisiä vaatteita, kuten nahkaa ja villaa, eikä tue palveluita, jotka perustuvat eläinten riistoon.

Edellä oleva teksti on Vegaaniliitto ry:n sivulta. 

Kasvissyönti eli vegetarismi tarkoittaa ihmisen pidättäytymistä eläinten syönnistä, mutta sen määritelmä vaihtelee ajallisesti, kulttuurisesti ja maittain. Syyt kasvissyöntiin voivat olla ekologisia, eettisiä, uskonnollisia tai terveydellisiä.
Näin puolestaan  Wikipedia.

Kasvissyöntiin on monia syitä. Joillakin (etenkin vegaaneilla) syy on pitkälti eettinen. Eläimiä ei haluta käyttää hyväksi.

Toinen, tärkeä syy on kasvisravinnon kiistämätön terveellisyys. Unohtaa ei pidä myöskään kasvissyönnin ekologisia vaikutuksia. Karjatalouden (erityisesti nautojen kasvatuksen) vaikutuksesta luontoon on tiedemiehillä (luonnollisesti) eriäviä mielipiteitä. 

Minusta tuskin koskaan tulee vegaania. Suurin syy on, että haluan syödä kananmunia, juustoja ja kalaa, myös kananpoikaa.Vegaani ei syö edes hunajaa, koska sekin on "eläintuote". 
Minulla on lisäksi lukematon määrä nahkavaatteita ja muita nahkatuotteita (kuten kenkiä ym.) En tunne syyllisyyttä. Pitäisikö? 

Voin siis olla  korkeintaan semivegetaristi. Henkilö, joka ei syö ns. punaista lihaa, ja sitäkautta ei myöskään erilaisia lihatuotteita, kuten makkaroita yms.

Kaupoissa (erityisesti ns. terveyskaupoissa) on myytävänä paljon tuotteita, joilla voi korvata lihan

Ravinnon merkityksestä terveyteen puhutaan nykyisin ehkä enemmän kuin koskaan. 
Hyvä niin. 

Ehkä enemmistö ihmistä jo nyt  uskoo, että  kasvissyeönti  ei ole vain hassahtaneitten neiti-ihmisten,  ituhippien ja vihervassareitten touhotusta ja/tai keino tuhota länsimainen demokratia. (Ehkä joku voisi kertoa tämän mm. eräälle herra Soinille? )

Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden. 
Entä jos ottaa pienen askeleen kohti terveempää ravintoa, onko sekin menoa?

Aika näyttää. 

Fakta homma. Faktaa vai fiktiota?

Kasvoin työväenluokkaisessa perheessä.
Isä teki pitkää päivää kirvesmiehenä.
Pitkän, rankan työpäivän jälkeen tuskin  jaksoi tai ehti usein lukea romaaneja. Työn lisäksi kun oli monta muuta asiaa: politiikka, ay-toiminta ym. Lehtiä toki luki ja elämänkertoja.  
Äitini oli suuren perheen äiti. Vuosiin hänkin tuskin jaksoi lukea paljon. 
Hän  opetti minut ja muut pienet lapset lukemaan.

Joskus myöhemmin hän kertoi, että hänen opettajansa oli kannustanut häntä menemään seminaariin, tulemaan opettajaksi.
Uskallus ei riittänyt, ja hän päätyi olemaan "vain äiti".

En usko, että isäni luki kovinkaan monta romaania, vaikka kodissamme oli kirjahylly täynnä suomalaisia klassikkoja.  
Toki hän luki Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla, varmasti  monta muutakin.
Äitini taas oli innokas  lukija. Kun me lapset lähdimme kotoa, hän keskittyi elämäkertoihin. 

Olen tuntenut elämässäni ihmisiä, jotka sanovat, ettei heitä kiinnosta lukea tai katsella elokuvia. "Toisten ihmisten elämää".
Joku huippujalkapalloilijan vaimo, ex-poptähti tuntuu olevan jopa  ylpeä siitä, ettei ole koulun jälkeen lukenut yhtään kirjaa. Jet set -elämä riittää. 

Joissakin tapauksissa kyllä ymmärrän sen. Kuten vaimoni perheen kohdalla. Irakilainen perhe, joka on muuttanut useita kertoja, jonka isä on virunut vankilassa,  ja  jota on kidutettu. Joka on pelännyt niin omassa kuin vieraassa maassa henkensä puolesta. Isä teki omaisuutensa kolme kertaa. Hänen elämänsä oli kuin suuri seikkailu.

Perhe on jakautunut neljälle maanosalle. Heidän tarinassaan olisi ainesta useampaankin romaaniin tai elokuvaan. 

Tämän rinnalla oma elämäni (josta siitäkään ei puutu mutkia ja muutoksia) vaikuttaa melkein tylsältä.   


En kuitenkaan lue romaaneita, katsele elokuvia, paetakseni tylsää todellisuutta. Dokumenttielokuvat kertovat historiallisista tapahtumista, elokuvat ja romaanit kertovat samoja asioita fiktiona.

Lukemalla ja katselemalla voi tavallaan elää monta elämää yhden elämän aikana.  

Ehkä siinä samalla oppiikin  jotakin? Ainakin sen, että elämää on muuallakin kuin niissä pienissä ympyröissä, jossa jokapäiväinen (joskus tylsältä vaikuttava) elämä pyörii?  Ja että  elämä on moninaista, eikä sitä voi eikä saa laittaa  yhteen, ainoaan oikeaan muottiin.  

Vaimoni on innokas lukija. Vaikka hänen elämäänsä mahtuu enemmän tapahtumia kuin meistä useimpien, hän lukee, katselee elokuvia ja sarjoja. 

Hei, ei toi oo oikein! eli Pilkuviilaajan päiväkirja

Katselin tänään Mika Kaurismäen tuottaman ja Veikko Aaltosen ohjaaman elokuvan Tilinteko (1987) 

Huonomminkin voi reilun tunnin elämästään tuhlata.

 Missään ei sanota, mitä vuotta filmissä eletään.  Radiossa (?) soivat 50-luvun iskelmät, kapakassa laulaa Markus Allan. 

Hänen hittinsä osuivat -60 -luvulle.  Miehen vaatetus myös viittaa tähän. 

Autojen (kuten "postibussin") rekisterinumerot ovat valkoisia. Ne muuttuivat mustista valkoisiksi vuonna 1972.  Tämän perusteella tapahtumat ovat tältä vuodelta tai myöhemmin. 

Brittiläisessä TV-sarjassa Life on Mars (2006)  (näytetty myös Suomessa v.2008) ) päähenkilö joutuu auto-onnettomuuten v. 2006 ja herääkin yhtäkkiä  vuonna 1973.

Poliisin työssä on kaikki muuttunut, ja henkilön on vaikea ymmärtää poliisin asenteita ja työtapoja. Kännyköitä ei ole, ja tupakkaa tuprutellaan kaikkiallla. Vuosi 1973 näkyy uskottavana eikä "virheitä" ole.

Goodbye Sweetheart  oli BBC:n sarja, missä "aikamatkaaja" kävelee seinän läpi nykypäivästä (1990-luku) 1940-luvulle, missä hän mm. viihdyttää ihmisiä pubissa soittelemalla Beatles-lauluja ominaan. Kyseessä on siis komedia. Pääsosassa useissa sit comeissa näytellyt 

Nicholas Lyndhurst

Sarjaa ei valitettavasti liene näytetty Suomessa.
1940-luvun rekvisiitta on kohdillaan.

Elokuva The Boat That Rocked  (UK 2009) (Suomessa Merirosvoradio)  perustui pitkälti tositapahtumiin. Mi Amigo -laivalta lähettävä  Radio Caroline oli lähettänyt vuodesta 1964 lähtien rock-musiikkia kansainvälisiltä aluevesiltä, koska tuon ajan yleisradiot (Iso-Britanniassa BBC) eivät soittaneet paljonkaan rock-musiikkia.  Nuoriso otti uudet asemat nopeasti omakseen.

Elokuvan musiikki on jokaiselle -60 -luvun musiikista pitävälle pelkkää herkkua.  Valitettavasti vain melkoinen osa siitä on levytetty myöhemmin kuin vuonna 1966, mistä filmin pitäisi kertoa. 
Mm. Cat Stevensin Father and Son on niinkin myöhään kuin vuodelta 1970.
Näistä "virheistä" huolimatta ihan kelpo leffa, vaikkei ollutkaan suurmenestys.

Yhden, usein toistetun tarinan mukaan, jossakin Ben Hur -elokuvan joukkokohtauksessa vilahtaa rannekello...

En minä elokuvia ja sarjoja katsele löytääkseni niistä virheitä. 
Ihan totta.
Enkä muuten ole varmasti ainoa, joka niitä huomaa. Netissä on useitakin sivustoja, mistä näitä mokia (engl goofs) löytyy.

Sorry.  

King is dead, long live the king.

Tätä kirjoittaessani (16. elokuuta 2017) Elvis Presleyn kuolemasta on kulunut tasan 40 vuotta.  Suurin piirtein kaksi kertaa se aika, kuin rock and rollin kuninkaaksi nimetty laulaja oli kanssamme, tekemässä levyjä ja antamassa konsertteja. 

Nimi rock and rollin kuningas oli toki markkinointia. Samaan tapaan kuin Rolling Stonesia on kutsuttu nimellä Greatest rock´roll band in the world.  
Joskus aikoinaan toinen rockandroll -legenda Jerry Lee Lewis sanoi:  Elvis might be the king, but I am the best. 
Joidenkin mielestä rockin todellinen kuningas oli maaliskuussa  2017 kuollut Chuck Berry.

Elviksen rääkätty sydän petti lopulta. Vuosia jatkunut piristeiden  (niitä hän ilmeisesti oppi käyttämään asepalveluksessa Saksassa) ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö oli lopulta liikaa. Ironista kyllä, Elvis vihasi "huumeidenkäyttäjiä". Hän sai jopa presidentti Nixonilta tunnustuksen (kun itse kärtti sitä) joulukuussa 1970 kiitoksesti työstä huumeiden käytön vastustamiseksi. 

Viimeisessä taltioidussa konsertissa rankasti ylipainoinen laulaja yrittää parhaansa, vaikka ääni ei tahdo riittää ja hengitys ei kulje. 
Aikaisempina vuosina Elvis onnistui aina ennen kiertueita laihduttamaan ja kuntoutumaan.
. 

Elviksen merkityksestä populaarimusiikin ja -kulttuurin kehitykseen on erilaisia mielipiteitä. Joidenkin mielestä (kuten näyttelijä  Marlon Brando) Elvis oli vain "copy cat" joka varasti mustan musiikin ja teki laimeita  kopioita aidoista kappaleista.  

Suurin osa kritiikistä nykyisin  myöntää, että Elviksen alkuaikojen levytykset ottivat  vaikutteita sekä mustasta rhythm and bluesista että  valkoisesta country-musiikista ja tekivät siitä lähes  ainutlaatuista.  Sun Records -levy-yhtiön taiteilijakaarti oli muutenkin laadukas. 

Myöhemmin Elvis (varsinkin muutettuaan suurelle RCA-yhtiölle) alkoi lähestyä mainstream poppia, mutta teki silti monia merkittävia levytyksiä myös armeijan jälkeen. 
Presleyn manageri, omatekoinen "eversti" Parker laittoi miehen tekemään hölmöjä Hollywood-elokuvia, joiden musiikki oli lähinnä tyhjänpäiväistä.

Vuonna 1968 Elvis teki "TV-Specialin", mikä merkitsi miehen paluuta huipulle.  Kiertueita, myöhemmin showt Las Vegasissa. 

Elviksestä v. 1973 eronnut Priscilla Presley (he olivat naimisssa vuodesta 1967) on hyödyntänyt legendaa, ja "kuninkaan" levyjä on myyty moninverroin enemmän miehen kuoltua kuin hänen elinaikanaan. Itse asiassa, ennen kuolemaansa Elvis oli miltei unohdettu, eilispäivän  tähti. 

Maailma on täynnä Elvis-kopioita, joita ajoittain etsitään jopa kilpailuissa. Valitettavasti useimmat keskittyvät miehen myöhemmän kauden eli Las Vegasin tyyliin. 

Eliviksen kuolinpäivänä 16. elokuuta , samoin kuin hänen syntymäpäivänään  8. tammikuuta, eri tv-kanavat muistuttavat miehestä, shoppailukanavat kuten QVC myyvät äänitteitä ja kaikkea mieheen liittyvää ns. memorabiliaa eli muistoesineitä. 

Elvis Presleyn elämästä on julkaistu useita kirjoja. Suositeltavin on Peter Guralnickin  kirjoittama kaksioisainen elämäkerta, josta on ollut saatavissa myös yhteennidottu pokkariversio.

Viimeinen piiri. Kay Scarpettan tutkimukset jatkuvat.

Viimeinen piiri on jälleen yksi  Kay Scarpetta -romaani.

Olen lukenut niitä eri järjestyksessä  kuin ne on kirjoitettu tai ilmestyneet joko englanniksi tai suomeksi. Paras tapa olisi lukea ne "oikeassa järjestyksessä", koska niissä usein viitataan aikaisempiin rikostapauksiin. 

Tässä romaanissa Scarpettan kumppani on jo kuollut, ja hän yrittää yhä koota itseään. Hän tekee työtään kuin robotti. Upottaa surunsa kovaan työntekoon. 

Kay Scarpettan elämä tuntuu muutenkin muuttuvan painajaiseksi. Hän joutuu fyysisen hyökkäyksen kohteeksi, mistä hän selviää, mutta saattaa joutua syytteeseen itsepuolustuksen liioittelusta. 
Hyökkääjä on  ihmishirviö, jolla on karvoitus kuin ihmissudella (?)
Syynä on Scarpettan osuus murhaajan tekojen tutkinnassa.  

Ninkuin tämä ei olisi tarpeeksi, häntä syytetään aikaisemmasta  naispoliisin murhasta. Naisen, jonka ruumiin hän on joutunut tutkimaan ammattinsa puolesta. Hän ja uhri olivat tunnetusti vihamiehiä.

Koko tarina tuntuu kääntyvän horror storyksi.   Onko Scarpettan vainoaja todellakin jonkinlainen hirviö?   Vai onko kaiken takana jonkinlainen salaliitto? Näin tämä hyökkääjä väittää, kääntäen koko tapauksen ylösalaisin.  Väittää jopa, että Scapetta kutsui hänet kotiinsa. 

Kirja on saanut hyvät arvostelut. Joidenkin mielestä se on Patricia Cornwellin paras. 

Minusta tarina on hieman liian monimutkainen.   Siinä missä Scarpetta-tarinat ovat tähän asti olleet jokseenkin uskottavia, nyt liikutaan jossakin kauhutarinoiden tasolla.  

Ihmishirviö, jolla on karvoitus kuin ihmissudella?   

Scarpetta selviää hengissä. Jos se nyt jollekin oli yllätys.  Samoin hänen rakastamansa siskontytär. Supernainen. 

Hänen uskollinen apulaisensa  konstaapeli Moreno, nahkaan pukeutuva, Harrikalla ajeleva rääväsuu samoin. Mies joka  juo ja tupakoi liikaa ja on (ilmeisesti) salaa ihastunut "tohtoriin"


Sarja ilmeisesti jatkuu.

Mikään ei voi estää minua lukemasta seuraavaakin Patricia Cornwell -romaania.  

• Alkuteos: The Last Precinct
• ISBN: 9789511311386
• Suomentaja: Erkki Jukarainen
• Julkaisuaika: 2017
• 464 sivua