Elämän onnennumerot. Enon lyhyet, osa 2

"Lottovoitto on syntyä Suomeen" lauloi suomalainen iskelmälaulaja Kari Tapio Syksyn Sävelessä  vuonna 1990. 
Sanoissa todettiin, että moni onneton sai vai lisänumeron.
Silti laulu ei ole kyyninen eikä satiirinen; " mutta kukka kun puhkeaa tuomeen" saa olon ( ainakin melkein) tuntumaan siltä kuin olisi lottovoittaja. Tai olemaan välittämättä oli tai ei.
Yleisö ei ollut kuitenkaan samaa mieltä, vaan voittajaksi tuli Rainer Friman kappaleella Se on salaisuus. 

Kuka sanonnan alun perin on lanseerannut, ei ole ainakaan minun 
tiedossani. Muistan kuitenkin ainakin presidentti Urho Kekkosen sitä joskus toistaneen. Ja tokihan Suomi, kaikkine tämän hetken vaikeuksineen on yhä yksi maailman turvallisimmista maista, jossa elintaso maailman mittakaavassa on korkea ja mm. terveydenhoito, koulutus ym. hyvin järjestetty. Esim. Espanjaan verrattuna Suomen sosiaaliturva on hyvä, vaikka takapakkia on mentykin.

Toinen, usein toistettu fraasi on "ikähän on vain numero".
Olen itsekin sitä joskus toistellut, mutta pikemminkin kieli poskessa. Totta tietysti on, ettei ikääntyvän tarvitse näyttää papalta/mummolta, eikä ikä sinänsä rajoita tai muokkaa käytöstä tai määrää musiikkimakua. Rock on! 


Nyt, kun se numero on vuosi vuodelta  yhä suurempi, alkaa tuntua, että fraasi sopii ihmisille, joiden "lukema" on vielä tarpeeksi pieni. 
 Meikäläinen  ei  jaksa (eikä edes halua) valvoa ja juhlia yökausia.
Koiran kävelyttäminen, uinti ja kotityöt riittää.

 Kaikenlaista "remppaakin" tahtoo tulla,
"Vanhuus ei tule yksin" taitaa olla  siis osuvampi?

TARINA SUOJASTA. Enon lastuja eli lyhyet vaikkei niin erikoiset. Osa 1

Viisikymmentäluvun lopulla  televisiot olivat vielä  pieniä, 17 tuumaa, ja kuva oli mustavalkoinen. Ja häiriöitä riitti.
Sitä piti sitten pystyä koko perheen (perheet olivat yleensä isompia kuin nykyajan 1 - 1,5 lapsen perheet) katsella. 
"Kaukosäätimenä"  toimi luultavasti  nuorin lapsi (ellei ollut ihan vauva enää).

Meillä ei telkkaria tuolloin vielä ollut. Radiota kyllä kuunneltiin sitäkin enemmän. Uutiset ja urheilua, tottakai, mutta myös ns. viihdettä:
kuunnelmia (eli radionäytelmiä), hupailuja ja erilaisia viihdeohjelmia, joissa oli yleisoä läsnä,  kuten sunnuntain Tervetuloa aamukahville  klo 9. Juontaja oli ainakin jossakin vaiheessa legendaarinen  Niilo "Tarva" Tarvajärvi.
Aamukahvi päättyi aina Tarvan sanoihin ”ylös, ulos ja lenkille”.

Lauantaisin oli useimmiten klo 21 suora juonnettu lähetys jostakin tanssipaikalta. Ohjelmassa oli siis muutakin ohjelmaa kuin musiikkia. 
Muistan erityisesti yhden lähetyksen, joka tuli Oriveden Suojalta. 

Yksi Vieraista oli Reino "Repe" Helismaa.  Maineikas sanoittaja.
Ohjelmassa yleisö sai pyytää Repeä ex tempore tekemään laulun haluamastaan aiheesta.
- Tee laulu Suojasta! pyydettiin.
Repe mietti muutaman sekunnin ja alkoi laulaa jotakin talvesta ja suojakelistä. Yleisö alkoi kohista...
"No nytpä mulla vasta tässä syttyy järjen valo, Suojakin on nimeltänsä myöskin tämä talo!"  jatkoi Helismaa.
Oliko tilanne aito, en tiedä. Uskoisin niin. Helismaa kun oli tunnettu sanaseppo. Ja taisi hieman juksata yleisöä alkuun. 

Täällä pohjoisnavan alla eli saksalaisen tie ihan oikeaksi suomalaiseksi

 "Ostin hernekeitonhajuisen Wunderbaum-kuusen, että malttaisin odottaa rokkapäivää."

Maailman pienimmäksi kirjaksi (sivumäärältään) on aikain kuluessa ehdotettu mm. kirjoja Ruotsalaiset sotasankarit ja Ruotsalaiset mäkihypyn ja yhdistetyn menestyjät. 
Varsin paljon kannatusta on myös saanut Saksalaisen huumorin kultainen kirja.

Viime mainittu tuli mieleen, kun latasin e-kirjana   Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla – Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi (vrt. pesunkestävä).
 Mielessä kävivät Bill Brysonin hykerryttävän hauskat matkakirjat niin Iso-Britanniasta kuin Australiastakin. 

No, ehkä erona on se, että siinä, missä Bryson (turistina)  vielä näkee asiat hauskoina, Schmitz on vuosia Suomessa eläneenä jo sopeutunut maahan, eikä enää näe asioita "uusin silmin". 

Meistä suomalaista sanotaan (me itse sanomme, lähinnä?) että me haluamme aina halukkaasti tietää mitä muut meistä ajattelevat. Varmaan jokainen on kuullut sen vitsin, missä amerikkalainen, ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen menivät eläintarhaan, ja...- jaa ei? No en minä sitä aio toistaa, guuglatkaa jos ette tiedä! 

Kirjoittajan työkavereita kutsutaan nimellä (en ole vaivautunut tsekkaamaan löytyykö miehen työmaalta Tampereen Yliopistosta tämän nimisiä ihmisiä, tuskinpa. Jokainen varmaan silti tunnistaa itsensä). Joistakin ihmisistä kirjoittaja tekee melko henkilökohtaisiakin huomioita, eivätkä ne kaikki  ole todellakaan kilttejä sen enempää työtovereista kuin muistakaan, kuten vaikkapa: "vaimoni sukulaismies Mauri, hän ei ota pisaraakaan alkoholia, paitsi perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin."  Toisaalta kirjoittaja haluaa murskata myytin juopoista, hiljaisista suomalaisista. Onkohan vain vieraskorea? 

On kirjassa hyvätkin hetkensä. Taisin jopa naurahtaakin pari kertaa.  Schmitz mm. kertoo, ettei enää tee aloittelijan virheitä vaikeassa kielessä: ei sekoita sanoja vaimo ja voima, ja mikä vielä tärkeämpää, sanoja anoppi ja apina. Kustaa on nimi, kusta on verbi. Että tapaamisen ja tappamisen välillä on vissi ero. Hauska tappa vanha tuttu, naureskeltiin hurreille joskus...

Virheitäkin sattuu: tamperelaisfanit eivät varmasti milloinkaan anna kirjoittajalle anteeksi sitä, että kirjassa väitetään kaupungin kahden suurimman kiekkojoukkueen menestyneen hyvin  Mestiksessä(!).

 Pahin "puute" on mielestäni kuitenkin  kirjan eräänlainen omaelämäkerran  ja romaanin välimuoto.
Teoksessa on ilmeistä "juonta"; jotkut tapahtumien kulut tuntuvat hieman liiankin loogisilta. Elämähän ei ole loogista jatkumoa vaan perustuu pikemminkin sattumiin, ei kuitenkaan liian hyvin kokonaisuuteen sopiviin. Vai miten?

Varsinainen kirjan idea on siis tulla Oikeaksi Suomalaiseksi, ei olla saksalainen Suomessa. Siihen pääsemiseksi kirjoittaja käyttää työtovereiden ideoimana eräänlaista seitsemän kohdan ohjelmaa: hän haluaa tehdä asiat kuten suomalaiset, ne aidot, tekevät. 

 Suorituslista vuodeksi:
1. Torstaisin pitää syödä hernekeittoa. 2. Perjantaina juodaan viinaa. 3. Pitää opetella tanssimaan tangoa. 4. Laivaristeily,  joko Viroon tai Tukholmaan 5. Osallistuminen hirvenmetsästykseen tai ajelu koiravaljakolla Lapissa.  6. Pitää osata kiroilla ja nähdä unia suomeksi. 7. Suomen kansalaisuus.

Miten mies onnistuu, sen voi lukea kirjasta.
Kuten ehkä on käynyt ilmi, mikään Suuri Humoristi ei kirjoittaja mielestäni ole (mikä tuskin johtuu kansallisuudesta). Toisaalta varsinaiseksi dokumentiksi tai elämäkerraksi teos on liian kevyt.

No, ainakin monenmoisten murhamysteerioiden välissä ihan OK luettava.  Eli schön und gut...


Schmitz, Dieter Hermann
Täällä pohjoisnavan alla: matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
Atena kustannus oy 2013
 Tiedostomuoto: E-kirja (EPUB, vesileimattu)
Kirjailija: Dieter Hermann Schmitz
Kustantaja: Atena
E-kirjan julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 243
ISBN: 9789517969130


 

 

 

Lenita, suomalainen mies, sandaalit ja sukat

 

Sandaali. Ilman sukkaa.

Vuosia sitten, kun vielä asuin Mäntässä, kertoi eräs (silloin) noin viiskymppinen mies, jonka tunsin lähinnä hänen liikkeensä asiakkaana, kokemuksestaan olleessan Italiassa lomalla vaimonsa kanssa.
Vuodenaikaa en tiedä, mutta luultavasti ei ollut kesän kuuminta aikaa.
Illan viiletessä nimittäin pariskunta päätti lähteä kaupungille pienelle kävelylenkille. Jalkaan tietysti lenkkarit ja päälle se suomalaisten epävirallinen kansallisasu, Rukan tuulipuku.

Jossakin vaiheessa tuli tarve nauttia jotakin virkistävää. Siispä sisään pieneen ristoranteen.
Eipä kestänyt kauan, kun pariskunta alkoi tuntea olonsa jotenkin epämukavaksi; muu porukka kun oli lähinnä nuoria ja  keski-ikäisiä miehiä, yllä pikkutakki ja jalassa mustat kiiltävät kengät. Joillakin jopa solmio kaulassa. Katselivat ns. nenänvarttapitkin outoja ulkomaalaisia urheilurytkyissään...

Kuulema suomalaisemme kulauttivat juomansa pikapikaa ja lasku ja ulos. 

Italialaiset miehet ovat tunnettuja siitä, että he pukeutuvat (ainakin omasta mielestään) todella viimeisen päälle. 
Espanjalaiset miehet eivät vaatteisiinsa ja ulkonäköönsä kiinnitä yhtä paljon huomiota kuin Välimeren naapurinsa.
Aurinkorannikolla turistit yrittävät joskus ravintolaan tai kauppoihin ilman paitaa (miehet) tai naiset bikineissä. Rantaravintolat  eli merenderot sen sallivatkin.
Brittituristeista naiset yleensä pukeutuvat ravintolailtaan kauniisti, miehille tuntuvat riittävän ne sortsit ja futispaita. 

Luin tässä netissä, miten  suuressa maailmassa kuulema ensi kesän kuuma muoti on sukat ja sandaalit. Eli se suomalaisen juntin pahin moka, ainakin aiemmin.  

Lenita Airistohan on aina haukkunut suomalaisten miesten pukeutumista, kun kuulema jopa liituraitamiehet saattavat laittaa jalkaansa valkoiset, sini-punaraitaiset urheilusukat jos ei vaimo tai tyttöystävä ole tarkkana. 

Joku kommentoi, että suomalainen voi aivan hyvin pitää sandaaliensa alla sukkia, kesät kun eivät Suomessa aina ole kovinkaan lämpimiä. Mutta: jos ei ilma ole kylliksi lämmin sandaaleille, miksi pitää niitä eikä "oikeita" kenkiä?

Suomalainen mies ei vaatteilla juurikaan koreile: rumaa kun mies on koree.  Ja lenitoista ja muista huolimatta pitää niitä sukkia sandaalien kanssa kuten ennenkin. Olimme siis (kerrankin) muodissa edellä Suurta Maailmaa?

  (No itse asiassa, minä en sukkia sandaaleissa pidä. Liian kuumaa.)

Tunnustan eläneeni

Minua arvostellaan, syytetään, solvataan miltei joka päivä.

Ei, ei ihan suoraan ja henkilökohtaisesti.  Mutta kuitenkin julkisesti. No. Liioittelen ehkä vähän.

Miltei joka päivä joillakin on kuitenkin oikeus (velvollisuus?)  kertoa minulle ja kaltaisilleni ihmisille miten väärin toimin kaiken aikaa. 

Kun syön, se on ruokaa, joka on joko kasvatettu tavalla, joka aiheuttaa kärsimystä eläimille  (kananpoika, lehmät, siat, kanat) tai saastuttaa (lihantuotanto).  

 Jos en muutu vegaaniksi, olen muuttamassa tämän telluksen paikaksi, joka käy tuhoaan kohti.

 Puhumattakaan kaikesta muusta.


Kun ajan autoa, se saastuttaa.  Ja auto muutenkin on tehty materiaaleista, joita on vaikea kierrättää.

Entäpä vaatteet? Kengät?  Ostanko Kiinassa tai muualla idässä  tehtyjä halpistuotteita?
  Ostan.
  Ne on luultavasti  tehty lapsityövoimalla. Sikamaista!  
Ja sitäpaitsi, useimmat kengät on tehty nahasta; eläimen nahasta! 
Omistan lisäksi suuren määrän nahkapuseroita, -takkeja ja -liivejä. 
Varmaan suuri osa niistäkin Kiinassa (tai Marokossa) tehtyjä.

Viihde- elektroniikka.  DVD:t, CD:t etc.  Käytänkö esim amazon.yhtiötä?
Kyllä. Tilaan sieltä musiikkia ja filmejä.
Enkö muka tiedä, että yrityksen työntekijät ovat alipalkattuja, heidän oikeutensa ovat rajoitetut?
En. Ainakaan minä en siihen voi vaikuttaa. Vai voinko? Olemalla ostamatta heiltä?  Ja sitten koko firma menee konkurssiin? Ihan oikein niille!  Riistäjäkapitalistit! Ei vain taida onnistua.

Olen siis kylmä, tunteeton, ihmisiä (työntekijöitä) ja heidän tarpeitaan ja oikeuksiaan halveksiva inhokuluttaja?  Syön lisäksi  kuolleita eläimiä ja käytän niiden nahkoja? 

Niin kai sitten.  

Mitä minun pitäisi tehdä?  Tehdä parannus?  Muuttaa maalle, alkaa luomuviljelijäksi ja kasvissyöjäksi?

Lopettaa sosiaalisen median seuraaminen tältä osin.  Paljon helmpompaa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pablo_Neruda

Autoja ja muoteja

Joskus kauan sitten tyttäreni, joka oli silloin kaksi-kolme vuotta vanha, tunnisti (muistaakseni) Kodin Kuvalehden liitteestä oppineensa kymmenet koirarodut ilman vaikeutta.  

Useita vuosia aiemmin entisen koulukaverini poika tunsi ilman vaikeutta kaikki Suomessa myytävät automallit ja -merkit. Toki tuohon aikaan kaikki vauvasta vaariin tiesivät mikä oli Volkkari, Volvo, Mini, Rätti-Sitikka...eikä paljon enemmän tietoa vaatinut tuntea Skoda, Lada, Mosse.

Vaan miten mahtaa olla nyt? Nythän autot ovat kaikki samanlaisia tietyn tyypin sisällä.

Nissan Qasqai oli ensimmäinen ns. cross over -auto. Hieman oudon näköinen, ja vielä oudompi nimi.

 Hyvin nopeasti markkinoille ilmestyi kummasti samannäköisiä autoja: 

Opel Mokka

 

KIA C´eed

Hyundai Accent

Jopa saksalaiset "laatuautot" (?) eivät voineet välttää muotia.

BMW Serie 1

Mercedes Benz  GLK

Joskus aikoinaan ihmiset ostivat (ja edelleenkin ostavat!) muotivaatteita. Onko niin, että "muoti" on tullut myös autoihin?

Juice : Se oli jautaa

Joskus seiskytluvun alussa tapailin satunnaisesti tyttöä, joka opiskeli Tampereen Yliopistossa.  Hän hyräili joskus biisiä, joka kuulema oli tamperelaisen opiskelijaporukan suosikkeja erilaisissa sisäbileissä.  Bändin nimi oli kuulema Juice Leskinen & Coitus Int. 

"Marilyn, Marilyn, milloin riisut jumpperin?"  Noin se meni. Bändi oli kuulema julkaissut albuminkin Love Recordsilla. 

Olin liian vanha Mäntässä  tuolloin toimivaan limudiskoon, joka oli ns. Kompustalolla. Niinpä yhdessä veljeni Eko Hakasen kanssa lähetimme kainon toivomuksen silloisen nuoriso-ohjaajan (joka myöhemmin taisi opiskella poliisiksi?) josko tämän eräänlaisen diskon levyvalikoimaan voitaisiin hankkia tämän yhtyeen ensimmäinen albumi. 




Rest is history...sanotaan. Mänttä oli ensimmäinen (Tampereen ohella) juicemanian iskemä paikkakunta.  

Marilyn-sinkku sai koko Suomen innostumaan.   Mutta se kuume (melkein) alkoi Mäntän Ammattikoululla, missä Juice ja Coitus Int esiintyivät  "livenä" ennenkuin bändi oli ns. nimi. 

Mäntässä arvostetaan Juicea. Edelleen. Kaupunki on täynnä bändejä.

  Mäntän kirjasto on auki pe 29.7. klo 9-16.
 Näytille tulevat  kaikki Juicen levykannet (vinyyli), valokuvia, kirjoja,  DVD jossa Juice puhuu kirjallisuudesta (Ei näytetty aikaisemmin missään virallisella teevee-kanavalla).
Luvassa on myös live musiikkina Juicen lauluja: Ari Kankku Kankaanpää, Jope Ruonansuu, Tampereen palokunnan kuoro Tulilinnut, Vesa Haapaniemi ja kuoron solistit (otteita Päätalo-oopperasta).  



 Näyttely on avoinna syyskuun 2016 loppuun asti kirjaston aukioloaikoina.


 Jälleen yksi syy suunnistaa Mänttään! 


Kiitokset näyttelystä kuuluvat Arto "Janne" Huhtiselle, joka on suuri Juice-fani ja entinen mänttäläinen.
 http://viola-koti.fi/juicen-kirjasto/
 http://www.reinokauppa.fi/contact.php