"No, kelpo juonesta, jossa loppu ei ole itsestään selvä eikä heti arvattavissa, notkeasta kielestä, kiinnostavista henkilöistä ja siitä jostakin määrittelemättömästä, joka irtoaa kirjailijan persoonasta. Sen vaan tietää, että tästä tulee jotakin."
"Arna Tuurin esikoinen on sellainen", väittää lehti.
Olen kyllä vahvasti eri mieltä.
Mielestäni kirjassa on lisäksi oltava kunnollinen rakenne. Sitä Ystäväpiirissä ei minusta ole. Tässä jo tunnustettu jännityskirjailija kertoo aiheesta.
Rakenteen huonoutta (tai pikemminkin sen puutetta) lisää kirjailijan tarve "lörpötellä". Kustannustoimittajan olisi pitänyt ehdottomasti kehottaa kirjoittajaa tiivistämään tekstiä.
Miten kiinnostavaa on esimerkiksi tietää, miten kirjan päähenkilö keittää perunat verrattuna tämän aviomieheen?
Jonkinlainen edestakaisin meno juonen suhteen rasittaa myös. Juuri kun ollaan päästy jännittävään vaiheeseen, kerronta palaa johonkin muistoon tai johonkin muuhun ei niinkään (juonen kanssa) oleelliseen. Ihan eri asia on monien kirjoittajien tapa kehittää rinnakkaisjuonta, jolloin lukija haluaa päästä eteenpäin.
Kirjan juoni sinänsä on kiinnostava, eikä se ole yhtä kliseinen "kuka-sen-teki" kuin monet muut. Arvosteluissa mainittua huumoria siitä en kuitenkaan juurikaan löytänyt, ihmissuhdepohdintoja kylläkin.
Hyvä, ammattitaitoinen kirjailija olisi näistä aineksista tehnyt kompaktin jännärin. Esikoiskirjailija ei siiihen (vielä?) pystynyt.
Anna Tuuli: Ystäväpiiri
Kustantaja: KVALITI, 274 sivua (kk)
Saatavana myös e-kirjana (julkaistu ensin e-kirjana)
Kirjalijalta on tullut toinen romaani tänä vuonna, nimeltä Mieltikuvitusmurha. Sivumäärä ainakin on pudonnut.
