Kaikkihan me halutaan pelastaa maailmaa

Sosiaalinen media, kuten facebook, on täynnä ihmisten lähettämiä linkkeja  erilaisista tutkimuksista jos jonkinlaisista aiheista. Monesti kysymys on ruuasta, ja  usein kerrotaan, mikä ruoka sisältää mitäkin, ihmisen terveydelle vahingollista lisäainetta tai miten sen valmistamisessa (jos kysymyksessä on valmiina tai puolivalmiina myytävä ruoka) on käytetty vallan muuta kuin mitä paketin ulkonäkö ja/tai nimi kertoo. Esimerkkinä vaikka chicken nuggetit, jotka kuulema sisältävät lähes kaikkea muuta kuin broilerin lihaa. Kalapuikoissa on paljon rasvaa ja leivitystä. Pitsan täyte on vallan toista kuin sen nimi kertoo: esim. kinkkupitsa ei välttämättä  sisällä kinkkua jne. 

Oma lukunsa sitten ovat (varmasti ihan todelliset) tarinat siitä, miten eläimiä kohdellaan ennenkuin ne käytetään teollisuudessa ruuanvalmistukseen.

Tällaisten tietojen lukeminen ja levittäminen on varmasti aiheellista. 
Valitettavasti ns. tavallisen ihmisen ei ole   kovin helppoa olla "hyvä ihminen". Suosia luomutuotteita, tuottajia, jotka kohtelevat eläimiään mahdollisimman hyvin eivätkä esim. käytä hormoneja  lihantuotannossa.
 Syynä on yksinkertaisesti hinta. Maatalous ja ruuan alkutuotanto on nykyisin teollista. Pientuotanto on kallista. Reilun kaupan kahvikin (esimerkiksi) on kallista.


Useimmat meistä luultavasti haluaisivat olla vihreitä: aiheuttaa mahdollisimman vähän tuhoa elinympäristölle. Kodinkonevalmistajat pyrkivät valmistamaan energiaa säästäviä koneita (valitettavasti uudet koneet eivät kestä yhtä kauan kuin vanhemmat!), autojen päästöt ovat pienentyneet, ja sähköautokin kuulema  tekee tuloaan.
 Monen mielestä naapuri voisi aivan hyvin fillaroida työhön, "Minä en voi, kun pitää viedä lapsia kouluun, harrastuksiin, ja ruokatavarat painavat" jne jne.

Eli, tavallinen tallaaja ei voi ottaa vastuuta maailmasta?  En minä ainakaan voi. Ainakaan en halua.  Tiedän kyllä mikä vastaus on. Että pitäisi. 
Mutta. Hei come on.Tuntuu, että menen petiin, antaa maailman olla? En minä sitä voi muuttaa.  Ja jos voisinkin, muuttuisiko se paremmaksi?  

Divarin helmiä ja muita aarteita

Maailmassa  on luultavasti  kolmenlaisia käytettyjä kirjoja myyviä kauppoja.  Ensinnäkin , antikvaritaatit, jotka myyvät kirjoja, joilla on arvoa, joko siksi, että ne ovat ns. ensipainoksia  klassikoista, tai muuten harvinaisia tai arvokkaita, esim. rajoitettuja erikoispainoksia.
Sitten tulevat kaupat, jotka myyvät usein lähinnä  ns. pokkareita eli pehmeäkantisia kirjoja, joiden laatu vaihtelee klassikoista bestsellereihin. 

Viimeisenä tulevat "divarit", joiden tarjonta rajoittuu lähinnä em. pokkareihin ja risaksi "luettuihin" pornolehtiin ja sarjiksiin.

Käyn Fuengirolassa paikassa, joka on nimeltään Julian´s. Puoti kuuluu keskimmäiseen kategoriaan.  Kauppa myy . espanjan-, englannin-, venäjänkielisiä kirjoja. Kuten myös pohjoismaisia, saksalaisia, ranskalaisia. Klassikoita. Pokkareita. Jännäreitä.Tietokirjoja, keittokirjoja jne.

Yleensä ostan suomenkielisiä kirjoja.Lähinnä romaaneja. Toisinaan englanninkielisiä. Valikoimat vaihtelevat sen mukaan, minkälaista ostaja- ja myyjä(=vaihtaja)kuntaa paikkakunnalla milloinkin  on. Talvella suomalaisten kirjojen valikoima vähenee, kesällä lisääntyy.  Toisaalta, tämä vaikutttaa myös kirjojen "laatuun"; kesällä lomalle  mukaan otetaan usein pehmeäkantinen dekkari. Talviasukas taas voi ostaa (ja sitten vaihtaa) kovakantisen kirjan, joka on ns. "hyvää kirjallisuutta". Miten nämä arvostukset pätevät - tai ovat edes oikeutettuja - vaatisi luultavasti kokonaisen oman kirjoituksen....


Nuorempana luin paljon ns. vaativaa kirjallisuutta. Sartrea, Camusta. Mutta myös tietysti klassikkoja; Steinbeck, Hemingway, Faulkner. 

Tuskin koskaan luin historiaa tai muisteluja. Sotakirjoista vain muutaman; Tuntematon sotilas, tottakai.

Nykyisin luen enimmäkseen ns. jännäreitä. Osittain siksi, että Julian´s -kaupan valikoimissa on niitä suhteelisesti eniten, mutta myös siksi, että en enää lue "oppiakseni" mitään. Toisaalta, kuten olen aina tiennyt, ns. hyvän ja vähemmän hyvän kirjallisuuden raja (joka aina on hyvin häilyvä ja subjektiivinen) ei kulje kirjallisuuden lajien (genre) välillä vaan sisällä. 

Toki musiikin, elokuvien  ja urheilun ystävänä luen myöskin elämäkertoja. EN kuitenkaan esim. parikymmentävuotisten brittijalkapalloilijoiden "elämäkertoja"!   

Viimeksi lukemani antikvariaattikirja on kuiten Suomesta.  Ostin sen (luonnollisesti) netin kautta.

George Orwell tunnetaan parhaiten ehkä kirjastaan Vuonna 1984, kirjasta, joka kertoi ajasta tulevaisuudessa (kirja on julkaistu vuonna 1949) ja antaa kuvan totalitaarisesta valtiosta, jossa ihmisiä hallitsee Isoveli. 
Tuo profetia tuntuu toteuneen (ja toteutuvan) juuri nyt. (En todellakaan tarkoita ns. tosi-tv-ohjelmaa!)

Lukemani kirja oli Orwellin Katalonia, Katalonia, joka kertoo Espanjan sisällissodasta.Orwell osallistui siihen kansainvälisien prikaatien kautta, puolustaen tasavaltaa Francon sotilaskaappausta vastaan. Olin lukenut kirjan vuosia sitten, mutta tämän päivän Katalonian itsenäisyyspyrkimykset saivat aikaan sen, että halusin muistutuksen tuosta ajasta ja tapahtumista. 

Kirjasta saa sen vaikutelman, että tasavaltalaiset hävisivät sodan paljolti sisäisten erimielisyyksiensä vuoksi. Kenraali Francon falangistit voittivat, ja maa oli sotilasdiktatuuri vuosikymmenien ajan. Paljolti Francon vainojen vuoksi (Francon aikana esim. ainoa virallinen ja sallittu kieli oli castellano ).  Baskimaan kapinalliset valitsivat väkivallan jo ennen kenraalin kuolemaa; Katalonian kansallinen nousu taas  näyttää olevan enemmän viime vuosikymmenien tulosta. Monet Katalonialaiset uskovat tulevansa toimeen muuta Espanjaa paremmin taloudellisesti, ja myös heidän kielensä, katalaani, poikkeaa "espanjasta" vähintäänkin yhtä paljon kuin vaikkapa viro suomen kielestä. 

Espanja on maa, jossa julkaistiin ensimmäinen romaanikis luettu teos: Don Quijote.  
Valitettavasti tämän päivän espanjalaiset eivät ole varsinaista lukijakansaa; eniten luetaan aikakauslehtiä, ja muistan joskus väitetyn, että eniten myydyt sanomalehdetkin ovat urheilulehtiä, eli lähinnä jalkapallolehtiä.

Kenraali Francon diktatuurin aikana hallitus halusi  ihmisten  mieluummin lukevan juoruja ja urheilu-uutisia kuin kiinnostua politiikasta ja ihmisoikeuksista.  Niinpä maan kirjastolaitos on esimerkiksi Suomeen ja muihin pohjoismaihin verrattuna varsin vaatimatonta luokkaa. 

Meille, jotka haluamme lukea, on onneksi olemassa paikkoja, mistä kirjoja löytyy: divarit, kirpputorit jne. 

Lukeminen on pääasia! 

Hyväntekeväisyystapahtuma MS-liiton hyväksi!

Klikkaamalla seuraavaa linkkiä näet miten voit osallistua!

https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=_EtGVUnjNGQ

MS-tauti

MS-tauti on etenevä neurologinen sairaus. Vastasairastunut kysyykin usein: ”Miten ja kuinka nopeasti tämä minun tapauksessani etenee?” Tähän kysymykseen kukaan ei osaa vastata. MS-tautiin liittyy monia ennakkoluuloja, mutta totuus ei aina ole dramaattinen.

MS-taudin kanssa voi tulla toimeen. Tärkeintä on elää ja yrittää hyväksyä sairauden olemassaolo. Sairauttaan kukaan ei voi valita, mutta suhtautumisensa siihen voi. Sairastuneen on hyvä ottaa sairauden hoito, liikunta ja hyvät elämäntavat osaksi arkea alusta asti. Parhaassa tapauksessa MS ei ensivaiheen jälkeen juuri muistuta olemassaolostaan. MS-tauti on yksilöllinen ja monimuotoinen sairaus, siksi kaikkea tietoa sen oireista, etenemisestä tai hoidosta ei voi soveltaa kaikkiin tapauksiin. Näille sivuille on koottu joitain keskeisiä asioita, joita vastasairastunut saattaa kohdata ensimmäisinä vuosina diagnoosin saamisen jälkeen.

Oman sairauden hoitoa koskevissa kysymyksissä tulee kääntyä esimerkiksi hoitavan lääkärin tai MS-hoitajan puoleen. MS-liitto tarjoaa monipuolista neuvontaa sairauden kanssa elämiseen, kuten sosiaaliturvaan tai palveluihin, liittyvissä kysymyksissä. Alueellisissa MS-yhdistyksissä ja niiden kerhoissa toisten sairastuneiden tuki on lähellä. Yhdistysten koulutetut vertaistukijat antavat keskusteluapua puhelimitse.

MS-sivujen teksti on MS-tauti – käsikirja vastasairastuneelle -julkaisusta, lukuun ottamatta CCSVI ja MS-tauti -osiota.

Artturi Sakari Reinikainen - maan ensimmäinen perussuomalainen?

Tankki täyteen oli yksi 1980-luvun katsotuimmista ja (myöhemmin) eniten uusituista suomalaisista television 
komedioista
. Sitä esitettiin ensimmäisen kerran Yle TV2:lla vuosina 1978–1980. Ensimmäinen tuotantokausi (1978) käsitti kuusi jaksoa ja toinen (1980) viisi jaksoa.

Reinikainen oli suomalainen Yle TV2 -kanavalla vuosina 1982–1983 esitetty Neil Hardwickin ja Jussi Tuomisen luoma television komediasarja. Se on Tankki täyteen -sarjan spin-off-sarja.

Oliko komisario Reinikainen, jonka mielisanontoja oli "niin perusteellisen..." ensimmäinen perussuomalainen?

Tuskinpa vain.

Reinikainen oli  tamperelainen, joka katselee maailmaa kasvot peruslukemilla,mutta ei vakavissaan. Olisi luultavasti mennyt puhumaan( tarpeen vaatiessa)  vieraalta näyttävälle ihmiselle   leppoisasti. Ehkä pientä ironiaa viljellen. Mutta ei koskaan hyökkäävästi. 

Tamperelaisuus, sen huumori parhaimmillaan,  on nähtävissä myös Kummeleissa.  


Perussuomalaisten ominaisuuksiin ei kuulu huumori. Ei ennenkuin (joskus humalapäissä kirjoitettu) blogin tai kolumnin herja on herättänyt närkästystä. Silloin se onkin, jälkikäteen selitettynä,  sarkasmia, ironiaa tai huumoria.

 Ääriryhmien kuvaan huumori ei ole koskaan kuulunut, oli sitten kyseessä tulipalonpunainen kommunisti, fasisti, eläinsuojeluaktivisti, suoran toiminnan kannattaja, "maahanmuuttokriittinen"  tai ääriuskovainen. 

 Oikeassa oleminen on perussuomalaisille vakava asia. Suomen kohtalo on vaakalaudalla! Vapaus on vaarassa! Talvisodan uhraus näyttää olevan turha!

 Perussuomalaisten arvosteleminen ei ole sallittua, se on sensuuria.

Puolueen (PerSu) riveissä tuntuu olevan yllättävän paljon poliiseja. Vai onko se sittenkään yllätys? 
 Poliisin (minun mielestäni) pitäisi olla kyllä  lähinnä puolueeton eli yksittäisen kansalaisen  puolella. Hänen koskemattomuuttaan ja oikeuksiaan puolustamassa. 

Suomalainen huumori on (tähän asti) ilmeisesti välttänyt käsittelemästä maahanmuuttoa. Valitettavasti.  Ainakaan minä (tosin esim. suomalaista tv:tä vain satunnaisesti seuraavana) en ole sellaista nähnyt. Samoin lienee kirjallisuuden laita.

Toivoisin, että jostakin löytyisi käsikirjoittaja/-kirjoittajia joka uskaltaisi ottaa härkää sarvista.  Kirjoittaa vaikkapa tv-sarjaa, mikä käsittelee maahanmuuttajien ja suomalaisten jokapäiväisiä asioita osin  huumorin keinoin. Kultturien ja tapojen erilaisuus ja ajoittainen yhteentörmäys voi olla naurun aihe, ei pelkästään pelottavaa tai riidan aihe. Ehkä se auttaisi joitakin ihmisiä tajuamaan/uskomaan, että me kaikki, monista erilaisuuksista huolimatta, olemme niitä ihan tavallisia,  vain hieman erilaisia ihmisiä? Ja, yllättävää tai ei, nauramme useimmiten  samoille asioille.

Iso-Britannia on tottunut "maahanmuuttajiin". Kun brittiläinen imperiumi käytännössä lakkasi olemasta, entisten siirtomaiden asukkaiden muutto Britanniaan säilyi helppona. Maa on myös ottanut kiitetttävästi vastaan pakolaisia erilaisilta kriisialueilta. 
Jopa siinä määrin, että jopa  ns. ennakkoluulottomat ihmiset ovat kyseenalaistaneet ne kriteerit ja määrät, millä maa ottaa ulkomaalaisia vastaan. Todellista muukalaisvihaa esiintyy onneksi suhteellisen vähän.
 Brittiläisessä yhteiskunnassa esim. lääkärit ovat usein aasialaisia, joiden vanhemmat ovat olleet pienien puotien pitäjiä, tehneet 16 tunnin päivää viitenä päivänä viikossa, viiden tunnin päivää sunnuntaina, ja tehneet näin mahdolliseksi lastensa opiskelun. Sama ei ehkä onnistu Suomessa, mutta ilmeisesti sielläkin aika monet maahanmuuttajat ovat ryhtyneet yrittäjiksi. Mikään ei estäne heitä sopeutumasta suomalaiseen yhteiskuntaan.



Espanjaan tulee Afrikasta jatkuvana virtana ihmisiä Afrikasta. Maista, missä ainoa syy pyrkiä pois on nälkä. Sitä (perus)suomalainen ei ymmärrä. Kuvat kuolevista, langanlaihoista lapsista, joiden silmiä kärpäset ympäröivät, ovat  "propagandaa". Laiskojahan ne ovat. Afrikkalaisilla kun on, perussuomalaisen europarlamenaristin, filosofian tohtori Jussi Halla-ahon mukaan, laiskuusgeeni. 

Suomen tilanne on Espanjaan ja Iso-Britanniaan verrattuna   toinen. Ihmiset eivät ole tottuneet maahanmuuttajiin. Ajatus sallivista, rasismia vastustavista pohjoismaalaisista on Suomessa osoittautunut osittain harhaksi. Toivottavasti aika muuttaa asenteita. Lapsilla kun ei ennakkoluuloja ole, elleivät omat vanhemmat niitä heihin istuta.

Joku suomalainen professori väitti viime viikolla, että suomalaiset "eivät jaksa elää arkipäivässä". Mainonta kuulema osoitti tämän. Niissä kun aina "tarjotaan tuotteita, jotka vievät (harmaasta) arjesta pois..." Näin tyhmänäkö arvon professori "kansaa" pitää?!

Toisen professorin mielestä "Suomessa ei tajuta, että maahanmuuttajat ovat uhka". Älymystö (mikä se on?) kuulema menee samaan halpaan kuin 70-luvulla, jolloin uskottiin sosialismiin.
 Terveisiä vain norsunluutorniin!
 Olisiko tilaa PerSu- puolueen ehdokkaaksi?

En ole koskaan uskonut, että (pelkkä)  akateeminen sivistys olisi avain asioiden ymmärtämiseen.   Perussuomalaisia voi (melko usein) syyttää tietämättömyydestä, mikä voi johtaa vääriin johtopäätöksiin ja ennakkoluuloihin.

Mikähän  on professorin selitys? 

Tää kaipuuni menneeseen aikaan - eli Espanjan Enon seikkailut musiikin ja äänentoiston kiehtovassa maailmassa

Ostin tässä jokin aika sitten soittimen, joka soittaa vanhoja LP,  -EP- ja singlelevyjä, myös ns. 78 kierroksen savikiekkoja.

Ulkonäkö tuo mieleen 40-  (tai 50-)luvun. Voisi kuvitella, että tällaisesta kuunneltiin sotauutisia...
Tällaisella soittimella pitäisikin ehkä soittaa juurikin  1930-1950 -lukujen musiikkia: swingiä, be-bopia, lauluyhteitä. Andrews Sistersiä. Louis Jordania, rock and rollia.  Ja tottakai, vinyylinä tai "savikiekkoina". 78 kierroksen nopeuskin löytyy.

Huomio, huomio, täällä Suomen Yleisradio!

Toki soittimella voi soittaa myös CD-levyjä ja - jopa - C-kasetteja!

Kuinka monella meistä on tallessa C-kasetteja? Minulla on joitakin, jossakin...
 No, luin jostakin, että koska monet 70-luvun ns. bensa-asemakasetit ovat harvinaisuuksia, niiden muuttaminen uuteen formaattiin on tarpeen. Eli, ne voivat olla jopa ns. arvokkaita.  Ja kuten odottaa sopii, on myös kasetteihin keskittyneitä keräilijöitä, vaikka niiden kestävyys ja äänentoisto onkin kaukana hifi-laadusta.

Soittimessani  soivat Stones-klassikot ja muut 60-luvun aarteet vinyyliltä hienosti. Ja radio toimii, kuten kaikki muukin,  ihan hyvin. Tottakai, manuaalisesti, nuppia kääntämällä, kuten asiaan kuuluu. Ei sentään tarvitse odottaa, että putket lämpiävät, kuten oikeissa wanhan ajan radioissa.  Teknologia kun toki on uutta vanhalta näyttävissä kuorissa.  

Olen ostanut toisenkin retro-soittimen.  Lisätään iso kajarit, ja  a-vot!
  Tuohon soimaan Phil Spectoria! "Be my be my baby!"

Monet tuntemani musiikin asiantuntijat ja "edistyneet harrastajat" eivät tykkää digitaalisesta saundista.  Vanhan Liiton miehet (ja naiset). Kliinistä, kuulema. Jotain kuulema puuttuu. 

Minulle musiikki on musiikkia, eikä sitä mielestäni äänittäminen tai muu käsittely juurikaan voi pilata. No, ehkä joskus hinku tehdä stereo-versioita alkuperäisistä  monoäänityksistä, etenkin alkuun, kun toiselle kanavalle lisättiin keinotekoisesti kaikua tms.

 Toisaalta, aikoinaan  kun melkein kaikki vinyylit laitettiin CD:ille, jopa alkuperäisten vinyylien rahinat ja napsunnat kuuluivat.  Silloin, kun ns. masternauhoja  ei ollut käytettävissä. Nykyisin ne kaikki suodatetaan pois. 
Monien klassikkojen CD.versioiden kuuntelussa huomaa soittimien erottuvan paremmin, kuin alkuperäisillä vinyyleillä.

Uskon  kyllä toisaalta, että musiikin kehitys ei - valitettavasti - välttämättä ole kulkenut yhdessä tekniikan kehityksen kanssa. Eli kaikenlainen musiikin muokkaus saa jotkut melko lahjattomatkin artistit ja bändit kuulostamaan paremmilta kuin ovatkaan. Puhumattakaan luovuudesta, jostakin todella uudesta. Tai pikemminkin se puutteesta.  Sitähän ei voi teknisesti luoda. 
Mutta lieneekö ikäkysymys? Tuntuu, että kun on kuunnellut tarpeeksi paljon, kaikki rockissa on moneenkin kertaan kierrätetty.

Retrosoittimet ovat nostalgiaa. En silti halua elää menneisyydessä.

 Kuuntelen mieluusti nuoruuteni musiikkia, mutta myös paljon vanhempaa. Musiikkia, jota tehtiin jo paljon ennen syntymääni.  Myös uutta. Kaikkialta maailmasta.

Musiikin maailma on ääretön aarreaitta. 

Vahinko vain, että ehdin "hävittää" vinyylikokoelmani aikoja sitten. En kuitenkaan tuhota; ne ovat ympäri Suomea, hyvissä ja rakastavissa kodeissa! 

 Olen myös ostellut joitakin vanhoja vinyyleitä, niissä kun on JOTAKIN , mitä ei voi selittää sellaiselle, joka ei tuota aikaa ole elänyt. 

Reykjavikista Fuengirolaan eli Sormusten herra ja koira nimeltä Sulo.

Reykjavik

Meillä jokaisella on varmaankin omat pienet  omituisuutemme. Ne tietyt jutut, jotka teemme ehkä aina samalla tavalla. Tai, jotka voivat olla joskus olla  miltei pakkomielteitä. 

Luultavasti  moni  meistä on ollut tilanteessa, missä on kotoa lähtiessä  ihan pakko palata takaisin ja tarkastaa, että ovi on varmasti lukittu. Tai että se sähkölevy on käännetty pois päältä, tai kahvinkeitin, tai mikä tahansa.  

Nuo tilanteet ovat - useimmiten - pelkkää varovaisuutta. Tervettä järkeä.  Mutta, jos varovaisuus muuttuu fobiaksi tai tilaksi, jota kutsutaan nimellä pakko-oireinen häiriö (myös OCD, lyhenteenä sanoista obsessive-compulsive disorder), ollaan jo jossain muualla. 

Eläimet, myös ne lemmikit, mitä meillä on, haluavat asioiden menevän tietyn kaavan mukaan. Se luo turvallisuutta. Me ihmiset olemme hyvin samanlaisia. 

Entä tavat, jotka eivät ole turvallisuutta, pakkoa, vain piintyneitä tapoja? 

Yksi minun piintynyt tapani on miltei aina lukea kirja, vaikka en edes "tykkää" siitä.  Jotenkin tuntuu, että "annan periksi" jos en lue. Hölmöä? Varmasti. 

Sormusten herran ensimmäistä  osaa luin 50 sivua, sitten annoin periksi. Parikin kertaa.
  Olen toki  elämässäni antanut periksi, montakin kertaa.  

Nykyisin periksiantaminen on jotenkin helpompaa. Onko se merkki kirjallisuuden tason laskusta vai mistä.  Tuskin. Taidan vain tulla laiskemmaksi.

Jokin aika sitten luin kirjaa, joka oli suomentamiseen saanut yhteiskunnan  tukea. Reykjavik 101 on Hallgimur Helgasonin kirjoittama kirja, josta on kuulema tehty myös elokuva Islannissa.

Työtön kolmikymppinen mies Hlynur asuu yhä äitinsä luona ja viettää päivät katsoen pornoa ja ryypäten. Muuan tyttö olisi hänestä kiinnostunut mutta hän ei halua sitoutua. Äidin espanjalainen flamenconopettaja Lola (Abril) tulee heidän luokseen joulunpyhiksi. Hlynur kuulee Lolan olevan lesbo, mutta päätyy silti petiin tämän kanssa. Hänelle selviää myös, että Lolan ja äidin välillä on muutakin säpinää kuin flamenco.]

Kyllähän tuollaisella aineistolla pitäisi saada jotakin mielenkiintoista aikaan . Se, mikä minut sai antamaan periksi ennen puoltaväliä, oli kirjan ärsyttävä sanoilla leikkiminen ja vääränlainen (?) älyllisyys. Tai älyttömyys?
  Naisia arvioidessa: ÄitiTeresa 1 700 kr, Pamela Anderson 4 700 000 kr.  Heko Heko.

Kirjaa on kehuttu sen "mustan huumorin" vuoksi. Minusta se ei ollut minkäänlaista huumoria. Hölmöä pikemminkin. 

Toinen, täysin erilainen kirja taas oli ja on kertomus  (tai pikemminkin joukko kertomuksia) koirasta nimeltä Sulo. 

Raija Orasen Sulo tuli taloon ja muita käänteentekeviä kertomuksia on Aurinkorannikolla, Fuengirolassa elävän kirjailijan laajassa tuotannossa (romaanit, tv- ja elokuvakäsikirjoitukset, lastenkirjat)  kolmas novellikokoelma, vuodelta 2007.

Olen muistaakseni joskus kauan aikaa sitten lukenut  novellikokoelman Nainen, joka söi junassa apppelsiinin. Mitään muistikuvaa minulla siitä ei tosin ole.  Oli luultavasti sellainen  No jaa... -kokemus. Aivan varma taas olen siitä, että mitään muuta kirjailijan tuotannosta en ole lukenut, en myöskään ole katsellut tv-sarjoja, joissa hän on ollut käsikirjoittajana.

Sain tämän kirjan mukaani lähtiessäni Suomesta viime reissulla (kiitokset siitä!)

Valitettavasti, "paikallisväristä" (Fuengirola on naapurikaupunki) huolimatta  en jaksanut lukea kirjaa. Harvoin olen lukenut niin ärsyttävää kirjaa; nuoret (naiset) varmaan käyttäisivät sanaa ihqu. 

Mikä sitten olisi minulle oikea sana? Lälläri? Hellan-lettas-ku-ihanaa?  Tunne, kuin pitäisi syödä kaksi Marabou-suklaalevyä ja juoda litra colaa päälle, ja vielä hieman jäätelöä jälkkäriksi.

Jaa, että miksi Marabouta? No, isänmaallisena ihmisenä en sanonut esim. Fazerin Sininen (tuleekohan sekin jo Puolasta? Ihmiset Iso-Britanniassa olivat kauhuissaan, kun huomasivat, että Coca-Cola olikin siellä valmistettu!)

Asia taisi tulla selväksi? Jaa ei? No, ei voi auttaa, jos ei.

En muuten yleensä lue kirjan takakannen selostusta ainakaan kokonaan. Joskus kun siinä paljastetaan ihan liian paljon. Pieni vilkaisu riittää. 

Juuri nyt on meneillään taas yksi ruotsalaisdekkari. Aion lukea sen loppuun...

Plagiaattorien tulo

Olen niin vanha, että muistan ajan, kun "töllössä" eli telkassa eli TV:ssä oli useimmissa maissa (kuten Suomi) vain kaksi kansallisen radioyhtiön kanavaa, ja mahdollisesti pieni kaupallinen kanava, joskus paikallinen. Ohjelmat Suomessa alkoivat iltasella, ja jatkuivat puoleen yöhön. Urheilua saattoi tulla päiväsaikaankin. Mainos-TV (nykyisin MTV3) lähetti Ylen kautta osan iltaa. 

Nykyisin tilanne tunnetusti on toinen. Jossakin USA:ssa on aina ollut useita valtakunnallisia kanavia ja sen lisäksi valtava joukko paikallisia. Nyt useita kanavia on miltei joka maassa, ja ohjelmia lähes kellon ympäri. Näin myös Suomessa.

Mitä useampi kanava, sitä suurempi valinnan mahdollisuus.  Niinhän? No ei, välttämättä.

Vaikka vaimoni ja minä asumme Espanjassa, katselemme, kuten monet muutkin, brittiläisiä tv-ohjelmia paikallisten lisäksi.

Monet niistä ovat amerikkalaisia, valmiiksi naurettuja sitcomeja. Tai brittiläisiä, vastaavia "hauskoja ohjelmia".
BBC on aikojen kuluessa luonut monia suosittuja sarjoja ja ohjelmaformuloita. Valitettavasti  monet niistä on kylmästi "kopioitu" tai vain  lievästi muutettu. Usein alkuperäisessä ohjelmassa ollut/olleet ovat vaihtaneet kanavaa eli työnantajaa.. Ilmeisesti on tarjottu lisää rahaa? Ohjelma on jatkanut miltei samana.

Yksi ohjelmamuoto on muuttaminen etelän aurinkoon, toinen asunnon ostaminen, lisäksi  erilaiset ohjelmat, missä ostetaan tavaroita ns. car boot - tai kirpputorilta, ja myydään eteenpäin. Erilaiset tietokilpailut, tottakai. Lista on pitkä. 

Vuosia on BBC:n suosituimpia ohjelmia on ollut Strictly come dancing. Ilmeisesti Suomessa Tanssii tähtien kanssa on sama 
ohjelma. Julkkikset tanssivat ammatilaisten kanssa, ja joskus lopputulos on (ilmeisesti) todella hyvä. Itse yleensä katselen samaan aikaan futista tms. netistä, vaimo taas katselee joka ohjelman.

Nyt ITV on aloittanut ohjelman  Stepping Out. Se noudattaa häpeämättömästi samaa  kaavaa kuin Strictly... paitsi että ohjelmassa ei ole ammattilaisia. Julkut tanssivat kumppaninsa tai puolisonsa kanssa. Tuomarit arvotelevat, valot, yleisö, kaikki on samaa kuin Strictly .... -ohjelmassa.

Varmasti monen mielestä useat tv-kanavat ja vielä useammat nettilinkit antavat ihmisille yhä enemmän valinnan varaa.   

Valitettavasti totuus taitaa olla miltei  päinvastainen. Kaikki kanavat lähettävät samaa tavaraa. Omaa tai varastettua. Jokin aika sitten Espanjassa oli kaksi eri ohjelmaa (eri kanavilla), joissa julkkikset hyppäsivät altaaseen. 

Kakkuja tehdään kahdessa eri ohjelmassa. Erikoiskakkuja.

Panttilainaamoista kertoo ainakin kaksi eri amarikkalaista ohjelmaa: Pawn Stars ja Hard Pawn...(huomautettakoon että sana pawn lausutaan kutakuinkin samoin kuin sana porn...)

Jossakin lehdessä kerrottiin, että ohjelma, jossa suunniteltiin julkkisten nyrkkeilyä (?) kiellettiin. Onneksi.

No, ennenkuin kukaan sanoo: tiedän kyllä , että televisiossa on kanavanvalitsin, jopa kauko-sellainen. Ja voi olla ihan hyvä välillä sulkea kokonaan tämä "paholaisen silmä"! ;)

En vain voi, henkilökohtaisesti, kuten sanonta kuuluu, ymmärtää, miten kenenkään itsekunnioitus sallii häpeämättömän kopioimisen. No, ehkä miljoona puntaa (?) helpottaa...

No, minä seuraan televisiosta enimmäkseen  urheilua, musiikin ja elokuvien ja tietysti uutisten lisäksi. Onneksi urheilussa kaikki tapahtuu ilman käsikirjoitusta. Ainakin yleensä. Ne sopuotteluthan ovat sitten asia erikseen. 

Näihin näkymiin, tähän tunnelmaan...